Simpauttaja

Huovisen Kylän koirien jälkeen kehuin hyvää äänikirjalukijaa, ja Salla mainitsi saman kaverin lukeneen myös Turusen Simpauttajan.  Ja kun muutenkin oli Simpauttajan (ja Heikki Turusen!) kokoinen aukko kirjallisessa sivistyksessä, etsin tätä... ja siellähän se odotti minua kirjastossa kuin tilauksesta.

Simpauttajan kanssa on kestänyt todella pitkään. Kuuntelen äänikirjoja levyltä lähinnä matkalla töihin ja takaisin. Simpauttaja osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka kanssa pitää olla oikeassa mielentilassa. Liian paljon muita ajatuksia päässä ja - puf! Saario luki mutta minä en kuunnellut. Monta kertaa jouduin vain sulkemaan toosan ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Varsinkin ensimmäisen parin levyn kanssa kesti. Mutta loppujen lopuksi pääsin kirjaan sisään ja kykenin rauhoittumaan siihen.

Simpauttaja on tarina elämänmenosta maaseutukylässä 70-luvulla, eikä siinä kovin paljon tapahdu; kirjan vahvuus on hiljalleen kehittyvä ymmärrys tilanteesta ja ihmisistä. Esiin piirtyvät Imppa, kiukkupussi-isää naapuritilan kesärengiksi pakeneva nuori mies; Jomppa, juoppona kenkää saanut journalisti; Juuli, verevä ja lapseton emäntä; Kuuno, hänen "tasaiseksi eläjäksi" mainittu miehensä sekä Pirtamon Jouko, Impan työnantaja. Tärkeimpänä tietenkin Simpauttaja itse, melkoinen ketku mieheksi.

Simpauttajassa oli minusta hienovireinen tunnelma ja vahva paikallisuuden tunne. Siitä välittyi hyvin sellainen pienen paikan asujien juurevuus. Jokainen oja ja pajukko on tuttu, jokainen ihminen kuuluu maisemaan ja verkostoon. Simpauttajassa painiskellaan 70-luvun murroksessa, ajassa jossa sähkötön mökki alkaa tuntua ahtaalta ja kaupungit kutsuvat. Simpauttaja on oireellisesti mies, joka ei kuulu kylään. Muukalainen herättelee muidenkin piilevän levottomuuden. Hänestä ei tiedetä kuka hän on ja mistä tulee, tai mitä hän seuraavaksi saa päähänsä. Simpauttaja rikkoo kaavaa.

Sinänsä positiivinen kirjakokemus, vaikkakin odotettua haastavampi. En oikein osaa sanoa pidinkö tästä - toisaalta kyllä ja toisaalta en. Pielisen rannan kylän arki ei herätä nostalgisia fiiliksiä. En edes Turusen tyylikkäällä kuvauksella innostu kännikokemusten kirjallisesta dokumentoinnista, vaikka kieltämättä Hemmon kotitalon tulipalossa oli tiettyä suurellista hilpeyttä.

Kuitenkin Simpauttajassa oli jotain kiehtovaa. Pienestä tulee suurta kun siihen oikein tuijottaa, ja jotenkin Turunen teki arkisista hetkistä elämää suurempia. Silti minulla jäi vähän sellainen maku, että tarina ei ollut oikein tasapainossa - esimerkiksi Impan ja Marketan suhdetta rakennettiin niin perusteellisesti, että sen loppuratkaisulle olisi odottanut enemmän käsittelyä. *häpeää vähän tässä kohtaa* Olen tainnut ennenkin tunnustaa häpeällisen mieltymyksen kunnon draamakaariin...

Äänikirja oli alkutakkuilusta huolimatta minulle hyvä vaihtoehto Simpauttajan kanssa. Kieli, joka oli kirjan vahvuus, pääsi oikeuksiinsa luettuna. Sain varmasti murretekstistä enemmän irti näin. Jotain jäi silti hampaankoloon, tunne että pätkittäin autossa kuunneltuna menetin jotain. Täytyy muutaman vuoden kuluttua harkita tämän lukemista uudestaan, josko sen sitten näkisi paremmin kokonaisuutena.

Heikki Turunen (2010, alkuperäinen 1973). Simpauttaja. Lukija Esa Saario.

Muuan S.Brunou on arvioinut Simpauttajan Etelä-Saimaassa, joten tietenkin linkitän siihen!

Lady Susan

Huh, Lady Susan oli vähällä jäädä kokonaan lukupäiväkirjasta pois. Luin sen viime viikon Norjan reissulla ja sain sopivasti loppuun viimeisellä lennolla, mutten malttanut olla ensin kirjoittamatta muista, mielenkiintoisemmista kirjoista. Tartuin Ladyyn matkalla, koska se sattui olemaan e-kirjana mukana, ja koska muistin sen lyhyeksi - olihan kotona odottamassa vaikka kuinka monta hyvää kirjaa. Lisäyllykkeenä taisivat olla myös blogikirjoitukset Austenista jokin aika sitten... tarkistuksen jälkeen löydänkin Austen-juttua Hannan blogista joulukuulta.

Lady on Jane Austenin ehkä heikoimmin tunnettu kirja, lyhyt kirjeistä koostuva romaani, joka eroaa sävyltään ja tyyliltään melkoisesti Austenin mestariteoksista. Puristi ei ehkä haluaisi Lady Susania edes laskea kaanoniin, sillä Austen itse ei koskaan tarjonnut käsikirjoitusta julkaistavaksi. Austenin oma kirjeenvaihto on kuitenkin kadonnut varsin perusteellisesti, eikä varmasti voi tietää syytä ratkaisuun. Epäilikö Austen kirjan tasoa vai sen vastaanottoa?

Rakenteellisesti Lady Susan on toimiva kirjeromaani. Kirjoittajia on useampia, ja tapahtumat aukeavat lukijalle ilman tuskallista ponnistelua. Myös teksti on varmaa ja tarkkaa.

And yet this Reginald, whom a very few words from me softened at once into the utmost submission, and rendered more tractable, more attached, more devoted than ever, would have left me in the first angry swelling of his proud heart without deigning to seek an explanation. Humbled as he now is, I cannot forgive him such an instance of pride, and am doubtful whether I ought not to punish him by dismissing him at once after this reconciliation, or by marrying and teazing him for ever. But these measures are each too violent to be adopted without some deliberation; at present my thoughts are fluctuating between various schemes. (p. 69, Lady Susan to Mrs. Johnson)

Rehellisesti sanottuna Austen oli mielestäni oikeassa jättäessään esikoisensa julkaisematta, olipa syy mikä tahansa. Lady Susan ei vedä vertoja myöhemmille teoksille. Kirjeenvaihto on nokkelaa, mutta siitä puuttuu se hienovireinen huumori, jolla muut kirjat ovat ainakin minut valloittaneet. Henkilöhahmoissakaan ei ole myöhempien kirjojen vetovoimaa ja moniulotteisuutta. Lady Susan on myös varsin kyyninen teos; päähenkilön ja hänen ystävättärensä häijyys ja itsekkyys eivät johda vaikeuksiin vaan voittoon. Moinen ratkaisu olisi kenties kauhistuttanut aikalaisia, vaikka Austenin tarkoitus olisikin ollut moraalinen opetus.

(Lukemistani elämänkerroista saa sellaisen kuvan, että Austen ei ollut mitenkään innoissaan julkisesta huomiosta; kirjoitusten julkaiseminen oli ainakin osittain taloudellinen pakko. Hän tuskin olisi halunnut joutua kohun kohteeksi 'epäilyttävän' kirjan kirjoittajana.)

Austenin viisi suurta romaania kuuluvat yleensä minulla vuoden kiertoon; jossain vaiheessa otan ne aina esiin ja luen uudestaan. Saa nähdä käykö nytkin niin, vaikka tänä vuonna tuntuu, että hyviä lukemattomia kirjoja tulee ovista ja ikkunoista! Lady Susaniin en kuitenkaan tunne tarvetta palata. Kaksi kertaa riitti, ja niistäkin toinen oli melkein liikaa.

Jane Austen (2009, alkuperäinen 1794?). Lady Susan. KiwiTech Austen Collection, eBook.

Vaimoke

Olen löytänyt oikean karkkipussin - nimittäin Hilja Valtosen. Kiitos kuuluu varmaan Sallalle, jonka muistelen kommenteissaan kehuneen Valtosen kirjoja; syystä tai toisesta on joka tapauksessa ollut mielessä, että Valtosen kirjoja pitää kaivaa esille. Yhdellä kirjastokäynnillä muistin aikeeni. Valitsin hyllystä Vaimokkeen, koska nimi oli tuttu. Olisinko joskus kauan sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan?

Ensin vähän hätkähdin romaanin kirjemuotoisuutta, sillä tarina on kerrottu sankarittaren, Kirstin, kirjeinä amerikansisarelleen. Mutta turhaan epäilin, Vaimoke on täydellistä hömppää: romanttista, viihdyttävää, ennalta arvattavaa, hyvin kirjoitettua, nasevaa - ja nykypäivän näkökulmasta myös ihastuttavaa historiallista ajankuvaa. Vanhahtava kieli on ilmeikästä, ajan käyttäytymisnormit täyttä epookkia. Vaimokkeen sankaritar on silti ihastuttavan nykyaikaisesti särmikäs, vaikka pitääkin kiinni naiselle soveliaasta siveellisestä käytöksestä.

Juoni on hyvin samantapainen kuin vaikkapa harlekiineissa. Sankaritar joutuu monimutkaisessa pakkotilanteessa naimisiin miehen kanssa, hautoo salaista mieltymystä tähän, mutta on ylpeyttään päättänyt pakottaa miehen eroon, koska ei usko tämän todella välittävän itsestään. Tomera vaimoke panee pian miehensä järjestykseen ja rakkaus voittaa niin kuin asiaan kuuluu.

Kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä. Tekstinä Vaimoke on aivan eri luokkaa kuin kioskikirjallisuus. Kaavamaisetkin henkilöhahmot ovat ilmeikkeitä. Kirjassa on hilpeää kepeyttä joka hurmaa.

Muori virkistyi heti niin, että nousi istumaan ja joi kolme kuppia kahvia. Minut käskettiin sitten hänen armoistuimensa tykö.

"Miks'et voinut heti suostua, lapsi kulta?" kysyttiin marttyyrin äänin ja katsein. 

"Täytyyhän naisen toki hiukan oikkuilla ja viekastella, ettei mies luule hänen tuppautuvan", vastasin valtioviisaasti. "Et kai sinäkään isän kosintaan heti suostunut?"

"Isä kosi minua kolmesti", hymyili äiti ylpeänä muistoissaan.

"Ja minun olisi pitänyt jo toisella kosinnalla antautua! Kovin luulet sukusi huonontuneen", nuhtelin leppeästi, kun huomasin koskeneeni oikeaan hermoon.

"Sinä näytät olevan oikea Lundgren", myönsi äiti kokonaan leppyneenä. (s. 71).

Parasta kaikesta - näitä on vaikka kuinka monta vielä lukematta... Tällaisen Valtosen lukee ilokseen aina kun kaipaa jotain makeaa raskaamman päälle. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa lainaan Sallan 100 naiskirjailijan kirjan listassa ollut Nuoren opettajattaren varaventtiili.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1933). Vaimoke. Helsinki: Otava. Rakkaat vanhat kirjat -sarja.

Valtosesta tietoja etsiessäni törmäsin Tarja Kytösen graduun, jossa myös Vaimoketta analysoitiin. Tänään ei aika riitä perusteelliseen sen lukemiseen, mutta pikaselaisulla vaikuttaa perusteelliselta ja kiinostavalta työltä. Sitä kautta löytyi myös Vaimokkeen alkuperäisen painoksen kansikuva - nostalgista!

Pimeästä maasta

Maarit Verroseen on tullut talven mittaan tutustuttua: Kirkkaan selkeää oli hyvä ja Normaalia elämää vielä parempi lukukokemus. Marjiksen kommentin jälkeen piti seuraavaksi lainata Pimeästä maasta.

Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että Pimeästä maasta oli hyvä kirja. Se on kokonainen, harkittu, toimiva, viettelee mukaansa.

Toiseksi täytyy sanoa, että se oli raskas kirja: tumma ja ahdistava. Sen visio on yhtä armoton kuin Kirkkaan selkeän dystopia, mutta siinä on vähemmän sitä inhimillisyyttä, joka kevensi Kirkkautta. Luin lyhyinä paloina; ei voinut lukea pitkään, mutta ei voinut ajatella jättävänsä keskenkään. Rakenne on raskas, sillä näkökulma on vain yhden olennon, vaiteliaan ja varovaisen olennon, eikä taustoja juuri avata. Lukija saa itse yrittää selvittää asiat.

Pimeästä maasta kertoo maailmasta, jossa olentojen on muokattava ruumiinsa vastaamaan työtään, asemaansa ja yhteisöään. Ulthyrja Tharabereghist syntyy kylään, jossa muotit ovat tiukkoja ja kaikella on paikkansa. Poikkeamat ovat aina häpeällisiä, pienetkin. Vanhempana Ulthyrja pakenee muottien kidutusta pois tundralta, meren rannan kalastajakylään, jossa mahdollisuuksia tuntuu olevan enemmän.

Mutta omaa muotoa ja tahtoa ei kalastajakyläkään lopulta salli; jonkun muun odotuksia on täytettävä. Ulthyrja ei löydä paikkaansa kylässä, eikä lopulta haluakaan löytää. Salaisuus syntyperästä Pimeässä maassa jäytää suhteita yhteisöön. Hierarkian armottomuus ja oma sopeutumattomuus ajavat Ulthyrjan lopulta etsimään tietään Valon kaupungista, jossa muotojen moninaisuus on hyväksyttävää. Haasteeksi jää sopeutuminen vapauteen ja vastuuseen, mielenrauha. Mielen ja ruumiin mukana muuntuu nimi: lopussa Ulthyrja on pelkistynyt Ula Tharaksi.

Lasten vartaloissa oli aavistuksia joistakin tulevista muodoista, mutta oli mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä niistä tulisi kehittymään. Heidän vanhempansa kulkivat mukana ja näyttivät ylpeiltä - ylpeiltä lapsista, joilla ei ollut selkeää muotoa!

Se oli melkein pelottavaa. Thara kysyi itseltään, voisivatko nuo olennot koskaan kovin hyvin ymmärtää häntä, jonka elämän alku oli ollut niin toisenlainen. Ja voisiko hän ymmärtää heitä?

Hän huomasi oman pimeämaalaisuutensa, kun yksi lapsista huusi kimeästi ja kovaa tarkoituksettomia sanoja ja vahingossa tönäisi häntä. Lapsen vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Thara olisi halunnut komentaa huutajaa vaikenemaan. Tavalla tai toisella hän olisi myös toivonut voivansa pakottaa vanhemmat häpeämään jälkeläistään. (s. 198-199)

Pimeästä maasta on ahdas ja tiivis kirja, kuin pimeämaalaisten majat. Päällimmäisen tarinan takana on se ilmeinen vertauskuvallisuus muotteineen, mutta senkin alla vielä muita, hämyisämpiä kerroksia merkityksiä, jotka tavoittaa aina välillä. Ensin ajattelin, että Verronen puhuu sopeutumisen pakkoa vastaan, mutta ihan niin suoraviivaiseen yksinkertaistukseen tätä ei voi kutistaa. Valon kaupungissakaan vapaus ei kestä, vaan hajoaa omaan hallitsemattomuuteensa. Ehkä kasvussa on kyse tasapainon löytämisestä mukautumisen ja oman tiiviin ytimen välillä. Jokin tässä resonoi myös maahanmuuttajia käsittelevään kirjallisuuteen, jota on tullut talven mittaan luettua. Muukalaisuuden tuntu on vahva; tarinassa on samaa ulkopuolisuutta kuin Normaalin elämän kerronnassa.

Tharan vaelluksessa on myös jotain samaa kuin Kirkkaan selkeän ajelehtimessa, matkakirjan sivumakua. Dramatisoiden voisi sanoa, että Verronen puhuttelee sitä minää, joka on vieras omassa elämässään, sitä joka katsoo peiliin ja kysyy, miten minä tähän päädyin? Tännekö minä kuulun? *dramaattisia bassosoundeja tehosteosastolta* No, ajatuksia herättävää kirjallisuutta siis joka tapauksessa -

En ole vielä Verrosiin pettynyt. Hänen tekstejään ei oikein voi ottaa kevyesti, enkä sanoisi että niiden kanssa varsinaisesti viihtyy... mutta ne kyllä jäävät kaikumaan. Pimeästä maasta ei ole minusta yhtä kypsää ja taitavaa tekstiä kuin nuo kaksi äskettäin lukemaani, mutta vaikuttava silti.

Karsintavaihe on jo lainattuna, mutta annan sen odottaa hetken. Ei kykene heti perään tarttumaan johonkin yhtä haastavaan.

Maarit Verronen (1995). Pimeästä maasta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjayhtymältä ei tietenkään löydy nettisivuja. Blogeista löydän Morren mielipiteen, joka oli aivan erilainen kuin omani  - hyvä homma! Kirjavinkeistä lyötyvä arvio on sekin aika kriittinen.

Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu tuli shoppailtua Akateemisen kirja-alesta. Sorruin ilmeiseen: kyseessä on Nebula-palkinnon voittaja ja seikkailuromaani Aurinkokuninkaan hovissa. Aloitin kirjan hömpän tarpeessa jo muutama viikko sitten, mutta lukeminen eteni pitkän aikaa pieninä palasina. Vasta viikonloppuna uteliaisuus tapahtumien suhteen lopulta voitti ja luin kirjan loppuun.

Aurinko ja kuu kertoo Ludvig XIV:n hoviin tuotavasta merihirviöstä, jonkinlaisesta merenneidosta. Hirviön pyydystäneen jesuiitta Yves de la Croix'n sisar Marie-Joséphe on hovissa uutena kamarineitinä kuninkaan veljen perheessä ja auttaa veljeään merihirviöiden tutkimisessa. Merihirviön ja Marie-Joséphen välille syntyy kiintymys. Romanssinversotkin itävät. Paavi vierailee Versailles'ssa ja merihirviöstä suunnitellaan juhla-aterian päänumeroa.

Vaihtoehtoinen historia ei yleensä ole minun juttuni - en innostu kirjoista, joissa vaikkapa toinen maailmansota päättyi toisin - mutta tarpeeksi kauas historiaan sysättynä ei vaihtoehtoisuus haittaa. Historian vääristely ei ollutkaan Auringon huono puoli. Huonoa oli sen sijaan tarinan heikko kulku ja tönkkö kielenkäyttö. Putosin koko ajan kärryiltä, hukkasin punaisen langan ja ärryin päähenkilöihin; heidän motiivinsa jäivät kadoksiin tai selitettiin jäykillä pienillä lisäyksillä. En päässyt sisään tapahtumiin.

"Teidän pitäisi kyllä tietää", Hänen Pyhyytensä sanoi. "Musiikin pitäisi ylistää Jumalaa. Ettekö tunne kirkon käskyä? Naisten pitää pysyä vaiti."

"Kirkossa, Teidän Pyhyytenne!" Marie-Joséphe oli aivan liiankin tietoinen säännöstä, joka oli vanginnut hänet luostarin murheelliseen hiljaisuuteen.

"Alati. Musiikki on täydellinen loukkaus säädyllisyydellenne. Serkku, teidän täytyy kieltää tämän pakanallisen irstauden esittäminen!"

Marie-Joséphen ilon lämpö valahti pois hänen mielestään. Ensin hän ei käsittänyt mitään. Sitten hän leimahti kirkkaanpunaiseksi. Miksi en antanut Monsieurin puuteroida minua, hän ajatteli kiihkeästi, niin että nöyryytykseni ei näkyisi? (s. 146-147). 

Lopussa selostetaan, että Aurinko ja kuu on saanut alkunsa elokuvakäsikirjoituksena. Se saattaakin selittää tuntemukseni puuttuvista palasista, olon että jotain oleellista on jäänyt pois. Ehkä kirjailija on koko ajan nähnyt tapahtumat silmiensä edessä kuvien virtana ja unohtanut, että lukija näkee vähemmän. Tai sitten en vain päässyt kielen rytmiin ollenkaan -

Kirjan plussana voi pitää värikästä tapahtumapaikkaa, samaten nykyisten humanististen ja feminististen arvojen peilaamista menneen maailman ajattelutottumuksiin. Itse idea on hyvä. Sääli ettei toteutus ainakaan suomennettuna tuntunut toimivalta.    

Vonda McIntryre (2005). Aurinko ja kuu. Helsinki: Like. Suomentanut Paula Merjamaa.

(Häh?!?! Liken sivuilla väitetään, että päähenkilö lähti luostarista, koska oli raskaana. Like, nyt tulemaan viitteet sivuihin: haluan totisesti tietää missä noin sanottiin...)

Vesa Sisättö on kirjoittanut lyhyen arvion kirjasta Hesariin.