Vaimoke

Olen löytänyt oikean karkkipussin - nimittäin Hilja Valtosen. Kiitos kuuluu varmaan Sallalle, jonka muistelen kommenteissaan kehuneen Valtosen kirjoja; syystä tai toisesta on joka tapauksessa ollut mielessä, että Valtosen kirjoja pitää kaivaa esille. Yhdellä kirjastokäynnillä muistin aikeeni. Valitsin hyllystä Vaimokkeen, koska nimi oli tuttu. Olisinko joskus kauan sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan?

Ensin vähän hätkähdin romaanin kirjemuotoisuutta, sillä tarina on kerrottu sankarittaren, Kirstin, kirjeinä amerikansisarelleen. Mutta turhaan epäilin, Vaimoke on täydellistä hömppää: romanttista, viihdyttävää, ennalta arvattavaa, hyvin kirjoitettua, nasevaa - ja nykypäivän näkökulmasta myös ihastuttavaa historiallista ajankuvaa. Vanhahtava kieli on ilmeikästä, ajan käyttäytymisnormit täyttä epookkia. Vaimokkeen sankaritar on silti ihastuttavan nykyaikaisesti särmikäs, vaikka pitääkin kiinni naiselle soveliaasta siveellisestä käytöksestä.

Juoni on hyvin samantapainen kuin vaikkapa harlekiineissa. Sankaritar joutuu monimutkaisessa pakkotilanteessa naimisiin miehen kanssa, hautoo salaista mieltymystä tähän, mutta on ylpeyttään päättänyt pakottaa miehen eroon, koska ei usko tämän todella välittävän itsestään. Tomera vaimoke panee pian miehensä järjestykseen ja rakkaus voittaa niin kuin asiaan kuuluu.

Kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä. Tekstinä Vaimoke on aivan eri luokkaa kuin kioskikirjallisuus. Kaavamaisetkin henkilöhahmot ovat ilmeikkeitä. Kirjassa on hilpeää kepeyttä joka hurmaa.

Muori virkistyi heti niin, että nousi istumaan ja joi kolme kuppia kahvia. Minut käskettiin sitten hänen armoistuimensa tykö.

"Miks'et voinut heti suostua, lapsi kulta?" kysyttiin marttyyrin äänin ja katsein. 

"Täytyyhän naisen toki hiukan oikkuilla ja viekastella, ettei mies luule hänen tuppautuvan", vastasin valtioviisaasti. "Et kai sinäkään isän kosintaan heti suostunut?"

"Isä kosi minua kolmesti", hymyili äiti ylpeänä muistoissaan.

"Ja minun olisi pitänyt jo toisella kosinnalla antautua! Kovin luulet sukusi huonontuneen", nuhtelin leppeästi, kun huomasin koskeneeni oikeaan hermoon.

"Sinä näytät olevan oikea Lundgren", myönsi äiti kokonaan leppyneenä. (s. 71).

Parasta kaikesta - näitä on vaikka kuinka monta vielä lukematta... Tällaisen Valtosen lukee ilokseen aina kun kaipaa jotain makeaa raskaamman päälle. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa lainaan Sallan 100 naiskirjailijan kirjan listassa ollut Nuoren opettajattaren varaventtiili.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1933). Vaimoke. Helsinki: Otava. Rakkaat vanhat kirjat -sarja.

Valtosesta tietoja etsiessäni törmäsin Tarja Kytösen graduun, jossa myös Vaimoketta analysoitiin. Tänään ei aika riitä perusteelliseen sen lukemiseen, mutta pikaselaisulla vaikuttaa perusteelliselta ja kiinostavalta työltä. Sitä kautta löytyi myös Vaimokkeen alkuperäisen painoksen kansikuva - nostalgista!