Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)

Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.