Mediahuora

Kuva/kansi: Otava/Kirsti Maula

Tämä on takakannen mukaan sukupolvikuvaus. Nytkö se iski, sukupolvien välinen kuilu?

Peruutetaan.

Mediahuora kertoo Maria Vartiaisen, vapaan toimittajan ja yksinhuoltajaäidin, kaoottisesta elämästä. Lehtitalo riepottaa avutonta avustajaa kuin rakki oravanraatoa, eikä Maria osaa sanoa ei. Hän myy kaverinsa ja itsensä, pilkkoo surut ja ilot sopiviksi suuhun sujahtaviksi tunnepaloiksi. Maria ruokkii järjestelmää, jossa on vain onnellisia loppuja ja selviytyminen on jokaisen vastuulla.

Asiaa on paljon, tekisi mieli sanoa liian paljon, sillä Hiidensalo haluaa käsitellä yhdessä ja samassa kirjassa mediaa, miehen ja naisen valtasuhteita, äitiyttä, vanhustenhoitoa ja nettiriippuvuutta. Eipä silti, teksti on taidokasta ja heijastelee tyylinsä puolesta mainiosti tarinan ahdistunutta sykettä. Siinä on pimeää, vaivihkaista energiaa, joka juoksee pitkissä kappaleissa kuin liian ahtaaseen uomaan tungettu puro. Tai ehkä viemärivesi.

Julkikakkaajista kasvoi niitä, jotka sanoivat suorat sanat. Salakakkaajat patosivat ja kontrolloivat, he söivät lomamatkoilla kuitua purkista koska kakka ei kulkenut. He hymyilivät ja nyökyttelivät, vaikka vatsassa kiersi. He pelkäsivät vieraiden vessanpönttöjen kiillotettuja kansia. Salakakkaajat kontrolloivat syömistään ja välttelivät vaikeasti kakattavia ruokalajeja kuten juustoja. He kakkasivat vain, kun oli pakko, ja pistivät silloinkin hanan anteeksipyytävästi päälle. Salakakkaajat olivat vaarallisia, sillä yhtenä päivänä he saattoivat vain räjähtää. Antaa kaiken tulla. 

Aikuisuus oli sitä, että hallitsi suolensa toiminnan. [--] (s. 22)

Kirja aiheutti meikäläisessä harvinaisen voimakaan tunnereaktion. Hukkasin nauramisen kyvyn vähitellen. Noin sivun sata paikkeilla alkoi leukaperiä pakottaa, kun piti purra koko ajan hampaita yhteen. Tässä sieppaa sävy, sellainen josta en edes tiedä syntyykö se omassa päässäni kun luen tätä, vai onko se oikeasti tekstissä.

Älkää luottako minuun tässä tapauksessa, lukekaa itse. Tämän kirjan kanssa huumorintajuni karkasi kotoa ja arvostelukyky lähti laukkuja kantamaan.

Tänne jäänyt alkuolento luki Mediahuorassa sitä oiminunnapani-juttua pahimmillaan, päähenkilön itsekeskeistä nillitystä. First world problems potenssiin sata. Totta kai Hiidensalo haluaa kirjallaan kritisoida järjestelmää ja pakkoyrittäjyyttäjyyttä ja kaupallisuutta, hauskasti. Näen sen järjellä mutta en onnistunut kiinnittymään siihen viestiin niin kuin piti: luin tämän uuden sukupolven versiona vanhasta suomalaisesta hittipiisistä valivali. Se johtuu Mariasta.

Tässä siis ilmaiset koulut käynyt ihminen ahdistuu hysteriaan asti kun joutuu raatamaan KIRJOITTAEN JUTTUJA LEHTIIN. Jonkun toisen taas on pakko kirjoittaa halvalla KUN TÄYTYY MAKSAA LAPSEN JUDOKERHO. Maria on velkakierteessä kun NETTIKAUPOISTA TULEE OSTETTUA LIIKAA MEKKOJA.

Ei *****.

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Ota vastuu valinnoistasi. Jos et halua suoltaa sielua myrkyttävää paskaa, kokeile siivoushommia. Mene kaapimaan pisuaareista oksennusta kapakoissa. Aamuvuoroissa oli hyvin tilaa ainakin minun opiskeluaikoinani. Ajattele joskus jotain muuta kuin itseäsi. Vaikka poikaasi. Jonka näemmä pystyt kohtaamaan vain Äitinä.

Tietenkään et ole onnellinen, koska jokainen ajatuksesi alkaa sanalla minä.

Varmasti Maria on noin käsittämättömän itsekeskeinen ja raivostuttava tarkoituksella. Loistavan ironinen romaani: paska järjestelmä riistää omaa tuotostaan, julkikakkaavaa wannabejulkkista. Ja onhan tämä ironinen romaani siinäkin mielessä, että se on yhtä aikaa totta ja totaalista liioittelua, mutta Marian henkilöön, siihen miten hänet on kirjoitettu, sisältyy jotain vaihtoehdottoman aitoa: oletus siitä, että jokainen ihminen on vain oman elämänsä sankari... ja jos se siinä ei onnistu, vika on ympäristössä.

Se sukupolvien välinen kuilu. En tahdo saada ärtymykseltäni luettua tätä ironisesti. En pääse kiinni Mediahuoraan älyn tasolla, en jaksa keskittyä sen fiksuihin oivalluksiin, en osaa nähdä tätä kriittisenä tekstinä, en osaa keskittyä aidosti ongelmalliseen tekijänoikeuskäytäntöjen kysymykseen, koska tunnen niin raivokasta vierautta päähenkilöä kohtaan. Minun luennassani Marian katkeruus ei kohdistu järjestelmään vaan siihen ettei järjestelmä tuottanutkaan hänelle tyydytystä. Taas kerran sankaritarina on sitä, että joku onnistuu hyväksikäyttämään järjestelmää. Tulee tunne, että mediapaskan pukkaaminen olisi ihan jees, jos siitä vain maksettaisiin turvallisilla, vakinaisilla tuloilla ja saisi liittyä Lehtitalon käytävillä satulatuoleissaan viilettävien vakkaritoimittajien joukkoon.

Järjestelmän muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei ole niin väliksi. On ihan okei ruokkia petoa, kunhan vastineeksi saa sen mitä MINÄ tarvitsen. Minun sukupolveni opetettiin ainakin teeskentelemään, että yritämme parantaa maailmaakin, emme vain omaa osaamme. Hiidensalo yrittääkin, Maria ei.

Tai en tiedä, ehkä tämä ei ole sukupolviasia ensinkään vaan jokin henkilökohtainen ongelma. Maria painoi jotain itkupotkuraivarinappulaa.

En viihtynyt yhtään. Olisi jäänyt kesken ellei olisi PEKKin kirja. Muutaman yön yli nukuttuani olen silti iloinen, että luin ja luin loppuun asti. Juuri tätä kirjakerholta toivoinkin: että se pakottaisi minut silmäkkäin tämän päivän suomalaisten esikoiskirjojen kanssa.

Mediahuora haastaa. Epäilen vastanneeni lukijana väärään haasteeseen. Näinhän se menee... lukijat tulkitsevat miten kukakin, eikä kirjoittaja sille mitään mahda.

Olisin silti valmis suosittelemaan Mediahuoraa aikaansa hyvin kuvaavana kirjana. Ja luultavasti ainakin kokeilen myös Hiidensalon seuraavaa romaania. Briljanttihan kirjan täytyy olla, tai se ei herättäisi näin voimakkaita tunteita! Minulle Mediahuoran lukeminen oli hiekkapaperia sielulle.

Epäilemättä pieni hionta tekee hyvää. Rosot ja halkeamat tulevat esiin.

Venla Hiidensalo (2012). Mediahuora. Otava. ISBN 978-951-1-26086-8.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Herman Raivio Parnassossa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Irja Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan