Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.

Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 

Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 

Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa