lauantai 1. kesäkuuta 2013

Toukokuun tarina

Uusteollinen sisustus. Saa kopioida.
Tämä toukokuu on vilahtanut ohi lähes huomaamatta. Olo on kuin Kanilla Ihmemaassa. "Olen myöhässä, olen myöhässä!" Kauhea kiire, kello kädessä paikasta toiseen. Olen käynyt toukokuussa Tampereella ja Tanskassa, mutta ennen kaikkea muuttanut (lähes)valmiiseen remonttikohteeseeni.

(Lähes)valmiina se tulee pysymäänkin vielä pitkään, sillä nyt kun olen päässyt kahden asunnon loukusta, huomaan remontti- ja järjestelyenergian haihtuneen. Uusi laatikosto lojuu eteisen lattialla pahvilaatikossaan, muuttotappiona syntynyt kolhu seinässä odottaa maalia jo toista viikkoa, ja nuo kuvan uusteolliset lamput taitavat nekin koristaa olohuonettani vielä tovin. Ajatuskin uusien hankkimisesta ja kiinnittämisestä väsyttää.

Olen perinpohjaisen kyllästynyt remontoimaan; on totta vie aika palata lukemisen pariin.

Toukokuussa en lukenut kovin järisyttäviä kirjoja, yhtä* lukuunottamatta. Keskittymiskyky ei riittänyt, joten turvauduin helppoihin teksteihin, enkä niistäkään saanut kirjoitettua, ainoana poikkeuksena Josephine Tey Ajan tytär. Blogiaikani heikoin esitys! Luojan kiitos loma lähestyy.

Luettu muttei blogattu:

Pentti Pirhonen. 1981. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla. Todellisuuteen pohjautuava romaani kuohuvalta kolmekymmenluvulta. Kollega oli huomannut viehtymykseni traagisiin naisten elämänkertoihin - tulihan tässä luettua Vietnamin sodasta ja kulttuurivallankumouksesta - ja ehdotti, että kokeilisin jotain vähän läheisempää. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla kertoo tarinan Jenny Anttilasta, joka 30-luvun tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä joutui syytetyksi patruunatehtaan johtajan myrkyttämisestä. Puna-agenttien kätyriksi leimatun maalaistytön tarinassa on kieltämättä jotain kiehtovaa, etenkin kun alkukeväästä luin Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Mutta varoituksen sana: kerronnallisesti ja kirjallisessa mielessä Pirhosen romaani jättää paljon toivomisen varaa. Arsenikkkia oli kyllä kiinnostavaa luettavaa... mutta viehätys perustui jokseenkin täydellisesti tarinan historialliseen todellisuuspohjaan.

Deporah Rodriguez ja Kristin Ohlson. 2008. Kabulin kauneuskoulu. Hah, voisin copy-pasteta edellisen kommenttini tähänkin: viehätys perustuu tarinan todellisuuspohjaan. Rodriguezin Kauneuskoulu kertoo kampaajasta, joka ryhtyy parantamaan afgaaninaisten olosuhteita kouluttamalla heistä kauneudenhoidon ammattilaisia. Kauneuskoulu on helppolukuinen ja aiheensa puolesta kiinnostava, mutta totta vie... päähenkilö emotionaalinen maailma on minulle niin käsittämätön, että fiktiivisenä teoksena lyttäisin tämän täysin. Eipä siinä mitään, todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja Kauneuskoulussa jaksaa kiinnostua sen tapahtumapaikasta. Afganistanin arjen ja amerikkalaisen kampaajan kohtaaminen on vähän kuin auto-onnettomuus. Ei voi olla tuijottamatta, vaikka epämääräisesti tuntuu, että tämä ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Maksoin Kauneuskoulusta jossain kolme euroa, hintalapun mukaan. Kyllä se sen väärti oli, ehkä neljänkin, eikä ainakaan tarvinnut vaivata väsynyttä päätä liian haastavalla kerronnalla. Susa taisi pitää vähän enemmän.

Pentti Olavi Syrjälä. 2005. Kävelyllä. Tämän runokirjan sain lahjaksi, ja kun se tuntui käsittelevän itsellenikin ajankohtaisia avioeroaiheita, luinkin sen saman tien. Syrjälän runojen tunnetiloihin en enimmäkseen  samaistunut, mutta ilmaisu on helposti lähestyttävällä tavalla riisuttua, sellaista joka tavoittaa vähän keskinkertaisemmankin runonlukijan. Osa runoista jätti kylmäksi - kuten aina! - mutta osa kosketti. POD-runokirjaksi ansiokas jos minulta kysytään. (Ai niin, pitänee lisätä: en siis saanut tätä kirjailijalta itseltään... :D)

Eeva Tenhunen. e-kirja 2012, alkuperäinen 1978. Hyvän tytön hautajaiset.  Tenhusen vanha dekkari tarttui Elisan tarjouksesta mukaan jossain vaiheessa kevättä. Nykyaikaisella Kanilla ei Ihmemaassaan ehkä ole aina kelloa, mutta kännykkä kyllä, ja kännykässä Elisan e-kirjasovellus. Niinpä Hautajaiset tuli luettua kun huomasin olevani poissa kotoa ilman kirjaa. Kiltti tyttö kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Tarmokas äiti ei ole itsemurha-ajatukseen tyytyväinen, ja rikoskomisario Martti Halla lähetetään setvimään asiaa epävirallisesti, hänen vaimonsa Liisa kun on perheen tuttu ennestään. Hyvin tyypillistä Tenhusta, arkkityyppistä ryyppäävine taiteilijoineen ja katkerine vanhapiikaopettajineen, mutta mukavan sujuvaa silti. Sitä paitsi näissä vanhemmissa suomalaissa dekkareissa on tiettyä paperinmakuista viehätystä. Hautajaisetkin on nyt hienosti patinoitunutta ajankuvaltaan. Loppuratkaisu kutkutti mukavasti.

Agatha Christie. 2010, alkuperäinen 1934. Askel tyhjyyteen. Äänikirja. Vielä löytyi yksi Lars Svedbergin lukema Christie, jee! Tämän säestyksellä pakkasin entisen kämppäni muuttolaatikoihin. Askel tyhjyyteen on minusta eritysen mukava klassinen dekkari. Ensinnäkin juoni on juuri niin melodramaattinen kuin vain voi olla: testamentteja, kohtalokkaita naisia, viimeisiä sanoja, vähämielisiä ystäviä, vanhoja pappiloita, pahaenteisiä hullujenhuoneita... Toiseksi, siinä on söpö luokkarajat ylittävä romanssi. Kolmanneksi, ruumis löytyy golfkentältä. Loistavaa. Suosittelen. Salla kuunteli tämän viime vuonna.

Marko Kilpi. 2011. Elävien kirjoihin. Äänikirja. Tykkäsin Marko Kilven Kadotetuista, jonka poimin mukaani viime kesänä Kuopiossa käydessäni, joten Elävien kirjoihin oli oikea löytö äänikirjahyllystä bongattuna. Nyt vanhempi konstaapeli Olli Repo pääsee mukaan huumerikosten tutkintaan. Vankilassa lapsen saanut huumerikollinen yrittää opetella tavallisten ihmisten tavallista elämää. Huumeliigan rahoittaja hakee jännitystä ja lisätuloja. Yksinäinen poliisi melkein päästää jonkun lähelleen...  Äänikirjana Kilven teksti oli aavistuksen haastavampaa seurattavaa kuin Christien leppoisa eteneminen, ja ajoittain kärsin kärryiltä putoamisen tunteesta. Varsinkin keskivaiheessa ja loppua lähestyttäessä olin välillä niin pihalla että tontin raja tuli vastaan. Kokonaisuutena ottaen tykkäsin silti tästä. Vaikka Kilven dekkareissa on jotain aavistuksen telkkarisarjamaista tai elokuvamaista, niiden suorasukainen tekemisen meininki toisaalta miellyttää. Kilven ihmiset ovat ehkä vähän ohuita, mutta he ottavat kantaa, eivät vain sanoissa vaan myös teoissa. Kirsi luki kirjamuodossa ja osuu minusta oikeaan arviossaan... ja hänen juttunsa jälkeen minullekin selvisi vihdoin, että tästähän on tehty jo elokuva, nimellä 8-pallo. Duh.

Jane Austen. 2008, alkuperäinen 1813. Pride and Prejudice. Kyllä, luin sen taas. Kaikki täällä sanottu pätee edelleen, paitsi että nyt luin Neideiltä lahjaksi saamaani kaunista uutta painosta, jossa on sivukaupalla selitysliitteitä ja loppuviitteitä. P&P on minun kevätväsymyskirjani; silloinkin kun minkään muu lukeminen ei tunnu onnistuvan, jaksan keskittyä Austenin kirpeänsuloiseen ihmiskuvaukseen. Ja nyt kun minulla on tämä ekstrahienokappale, tiedän senkin että Darcy on oikeasti superrikas, among the 400 wealthiest families in the country.

Austen paikkasi keskittymiskykyni siinä määrin, että palasin Karen Lordin Redemption in Indigon pariin (*tämä on se yksi) ja luin sen eilen loppuun. Kuuluisi siis toukokuun listalle... mutta hieno romaani ansaitsee kunnollisen kuvauksen. Kirjoitan siitä ensi viikolla vaikka henki menisi.

Alkavan kesän kunniaksi loppuun vielä maisemakuva. Kerroin taannoin, että mieleni lepää Seinäjoen keskustan maisemissa (kun niitä katsoo oikeista kulmista) ja joistain kommenteista olin aistivinani pientä epäilyksen häivää...

En ole kummoinen valokuvaaja, mutta pakko tämän verran on todistella; kas tässä Pajuluoman rantapolkua alkuillan valossa, Lakeuden ristin lähellä.


Eikä tässä hetkessä puiden lähellä
     ole yhtään ongelmaa. 
(Pentti Olavi Syrjälä, Kävelyllä, s. 21)

Kesäistä kesäkuuta!

6 kommenttia:

  1. Ai epäilystä :) Uskon nyt, että Seinäjoelta, niin kuin lähes kaikista paikoista, myös ne kauniit puolet. Ja sitä paitsi kauneus on katsojan silmässä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

    Onpa mukava kuulla, että asuntoasiat rupeavat olemaan kunnossa ja valmiina.

    Tuo Jenny Anttilan tarina kuulostaa kiinnostavalta, mutta tuskin kirjaa silti otan lukuun, ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, juu, olen itsekin vähän yllättynyt löytäessäni Seinäjoelta näitä kauneuskulmia, mutta niin siinä on päässyt käymään. Ehkä se on jonkinasteisen kotiutumisen merkki.

      Jenny Anttilan tarinasta olisin melkein lukenut mieluummin ei-fiktiivisen version, pakko myöntää...

      Poista
  2. Tsemppiä remonttiin. Itse yritän psyykata itseäni järjestelyyn tulevaa koiraa varten mutta jotenkin ei vain huvita siirtää laatikoita ja sitten huomaa että viime kesänä maalatut seinät ovat kyllä ihan jees mutta kattoon olikin roiskunut aika paljon maalia ja.. Mutta uusteollinen on hyvä. Sitten kun huomaa että yhtäkkiä jaksavansa ja äkillisessä reippaudenpuuskassa kiinnittää ne lamput, sitten on hyvä. Elä pakota. Lue. :)

    Rauhoittava maisema.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, loput rempasta saa hoitua Hyvin Pieni Pala kerrallaan, juuri tuolla reippaudenpuuskamenettelyllä. Epäilemättä se valmistuu lopullisesti noin vuonna 2032, mutta ei se mitään... :-)

      Poista
  3. Toivoisin, että joskus malttaisin olla katsomatta Ylpeys ja ennakko -tv-sarjaa, jotta voisin jossain vaiheessa vihdoin ja viimein lukea kirjan uudelleen. Minussa on vain se vika, että en jaksa keskittyä kirjaan, jos tarina on liian tuttu, joten tv-sarjaa ei saisi katsoa ainakaan kolmeen vuoteen, jotta yksityiskohdat ehtisivät haihtua mielestä. Ehkä joku päivä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, hih, ymmärrän ongelmasi! :-)

      Minullekin on käynyt niin, että tv-sarjan Elisabeth ja Darcy ovat lainanneet kasvonsa kirjalle; en voisi kuvitella heitä enää toisenlaisiksi... Mutta kirja antaa itse asiassa luonteista vähän erilaisen kuvan kuin näyttelijöiden tulkinnoista ajattelisi. Tai, ainakin minä tulkitsen kirjan luonteita vähän eri tavalla kuin sarjan hahmojen luonteita.

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.