 |
| Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen |
Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.
Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.
Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.
Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.
Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.
Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.
Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.
Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.
(Gonnnng! GGOONNGG!!)
Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.
Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.
Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)
Minulla oli vähän samantyyppinen "suhde" Pulkkisen kirjoihin eli teki mieli edes joku niistä lukea kirjojen saaman kohinan takia. Noin muuten ei napannut yhtään eli "pakkopullana" luin. Siksipä vastikään lukemani Totta oli positiivinen ylläri, pidin siitä paljonkin. Jopa liikutuin.
VastaaPoistaArviosi perusteella saattaisin pitää Rajastakin. Pidin Pulkkisen kielestä, jossa vertauskuvat ja runollisuus olivat pääasiassa ymmärrettäviä ja kiehtovia.
Elegia, helppolukuisuus oli ehdottomasti positiivinen ylläri Rajan kohdalla. Tällainen helposti lähestyttävä runollisuus ei ole minusta pahasta, ei kun se on jokseenkin luontevan oloista. Tuo rajan ajatuksen hierominen sen sijaan tuntui vähän osoittelevalta, joten siitä en innostunut. Heh, taidan olla hankala vertauskuvien kanssa: jos ovat vaikeita enkä tajua, ärsyttää - ja jos ovat ilmeisiä, ärsyttää sekin. :D
PoistaArviostasi tulee mieleen, että haluaisit kirjoittaa, miten et pidä ja arvosta Pulkkisen tavasta kirjoittaa, mutta miten jokin koko ajan tekee sittenkin sinuun vaikutuksen. Jokin jää kirjasta siis pyörimään mielessä?
VastaaPoistaAnonyymi, yleensä kyllä kirjoitan niin kuin haluan - miksipäs en kirjoittaisi? :D Arvostin Pulkkisen tavassa kirjoittaa joitain asioita, mutta joitain sitten en... kaikkiaan kirja oli positiivinen yllätys, koska en siitä odottanut pitäväni mutta pidin kumminkin. Silti dialogi oli minusta paikoin kökköä ja alleviivaavaa, enkä pitänyt niistä kohdista, joissa kaiken kohtalokkuutta korostettiin enemmän sanoin kuin teoin.
PoistaPaljon paremmin kolahti esimerkiksi kohta, jossa Anjan aviomies on aivan pihalla omassa olohuoneessaan ja yrittää neuvotella "palveluiden" hinnasta vaimonsa kanssa; Anja ei siihen ylireagoinut mutta silti tilanteesta syntyi vahva säälin ja kauhun tunnelma. Tunne ylipäänsä välittyi romaanista hyvin, ja siksi tarina jää varmaan mieleen vaikkei omakohtainen olekaan. Heh, toivottavasti ei siitä koskaan sellaista tulekaan!
Raja teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen ja se on minulle mieluisampi kuin pehmeämpi Totta. Rajassa oli karheutta josta pidin enkä muista lainkaan huomioineeni tekstin tyyliä. Rajan rankat teemat veivät minut ilmeisesti niin mukanaan. Vasta Totta-kirjassa kiinnitin huomiota Pulkkisen kauniisiin lauseisiin (pidin kirjassa juurikin tekstin nautinnollisuudesta, sisällöltään Totta jäi minulle puolestaan vähän puolitiehen).
VastaaPoistaPihi nainen, ei tässä minustakaan tyyli ollut mitenkään yltiökaunis. Tottaa en ole vielä lukenut, mutta esim. Elina Hirvosen kirjassa Kauimpana kuolemasta lauseiden kauneus oli jollain tavalla jopa luotaantyöntävää, yhdistettynä raakaan sisältöön... jotain sellaista odotin kai tältäkin, mutta tämä olikin paljon sulavampi.
PoistaVahvat teemat ovat minustakin tässä selkeä koukku; Rajaa tulee lukeneeksi intensiteetillä juuri niiden takia.
"Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista". Ihana :)
VastaaPoistaMinä muistaakseni pidin Rajasta, mutta Totassa tuli pitämisen raja vastaan (heh,heh)
Jaana, hih! :D
PoistaMinä myös vaikutuin aikoinaan Rajasta paljon. Siitä kyllä huomaa, että kirjoittaja on aika nuori, mutta kirjassa on myös rosoa ja voimaa, jotka taas minusta puuttuivat Totasta, joka oli ihan liian siloinen. Vieraasta taas pidin hurjasti. Siinä kyllä riittää kielellä kikkailua ja fisosofista pohdintaa, mutta jotenkin jo niin häpeilemättömästi, että ihastuin.
VastaaPoistaKoska olen kuitenkin pitänyt kahdesta Pulkkisen kolmesta kirjasta, unohdan ilmeisesti armeliaasti esimerkiksi sen, että dialogin kirjoittajana hän on tosiaan aika...jäykkä. Muistan vasta, kun joku muistuttaa siitä. :)
Liisa, ups, anteeksi että muistutin! :-)
PoistaKiinnostavaa tuo mitä sanot Vieraasta. Olin jotenkin ajatellut, että se ei aiheensa puolesta kiinnosta minua senkään vertaa kuin Totta, mutta nyt alkoi kutkuttaa ajatus häpeämättömästä filosofistelusta... :D
Minusta Raja on Pulkkisen teoksista paras, koska hän on malttanut jättää sen ajoissa käsistään. Totta-kirjasta hän kävi käsin kirjakaupoissa vetämässä yli jonkin lauseen eikä se muuttanut tekstiä miksikään. Liika perfektionismi ei paranna teosta. Vierasta olen selaillut, mutta se ei houkuta, koska vierastan sen aihepiiriä ja kieltä. Pulkkisen pitäisi löytää kunnon aihe, josta kirjoittaa vimmaisesti ja nopeasti ilman turhia nipotuksia.
VastaaPoistaMarjatta, vimmainen kirjoittaminen kuulostaa ihanan intohimoiselta! Koska Pulkkisella on selvästi sana hallussaan, tulos voisi tosiaan olla huima.
Poista