Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Suunnitelmat uusiksi. Meinaisin illan mittaan vähän paikkailla viime kuun blogilaiminlyöntejä, mutta Jori mätkäytti tällä Marjiksen keksimällä hienolla haasteella. Säännöt menevät näin:

Jos sinut haastetaan
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Aivan vastustamaton haaste - kiitos Marjikselle ideasta ja Jorille haasteesta!

1. Jori määräsi luettavaksi Erlend Loen Supernaiivin, jota en ole lukenut. Selvä pyy, käyn käsiksi.

2. Vastineeksi Jori saa lukea Margaret Atwoodin Orjattaresi, jos ei ole sitä vielä lukenut. Halusin nimittäin tuupata Jorin lukulistalle ulkomaisen naiskirjailjan ja jotain ainakin scifin tapaista. Orjattaresi on niitä kirjoja, joita scifisietoiset voivat rennosti kutsua dystopioiksi; lajityyppiä vierastava voi vääntää tästä esimerkiksi tulevaisuuteen sijoittuvan yhteiskuntakriittisfeministisliberaalin romaanin tai jotain muuta mutkikasta. Atwoodin kieli on minusta hienoa ja rikasta, joten tästä saattaisit tykätä.

Jos Atwood on luettu, vaihtoehtoksi asetan pokkana Graig Thompsonin sarjakuvaromaanin Habibi; en ole itse vielä ehtinyt sitä hommata, mutta olen kerrankin ennakkoon satavarma, että se on hyvä. Nih. Muistelen, ettet pahemmin lue sarjakuvia, joten sopivasti tajuntaa laajentava kokemus olisi siinäkin luvassa.

3. Jatkohaasteen kanssa onkin miettimisen paikka. Lukemista odottavat kirjapinot alkavat jo vaikuttaa vähän agressiivisilta - vannon että Schlinkin Viikonloppu murisi minulle äsken -  joten en uskalla nyt heittää kuin kaksi haastetta eteenpäin.

Jatkan dystopian ilottoman sanoman levittämistä ja haastan Sallan lukemaan Maarit Verrosen kirjan Karsintavaihe. Kotimainen, ei kohtuuttoman vaikea, ja vaikka oletkin rikkaan kielen ystävä, Verrosen selkeydessä on minusta jotain tyylikästä, johon haluaisin sinutkin tutustuttaa. Jos kirja / kirjailija on ennestään tuttu, keksin toisen ehdokkaan...

Sivukirjaston Liinan haastan lukemaan Michael Foleyn kirjan The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes it Hard to Be Happy. Miksi? Sinua ei tarvitse juonin viekoitella scifin pariin, ja tämä kirja on minusta a) sairaan hauska b) sairaan fiksu. Tarjoan varmuuden vuoksi vaihtoehtoa (pelkään kostoa*), joten jos ironis-filosofinen onnellisuuspohdiskelu ei nappaa, voit korvata sen Kate Foxin antropologisella helmellä nimeltä Watching the English. Saatavuus ei ole este, lainaan tarvittaessa omaa nuhruista kappalettani.

*Liina on lukenut Joycen Odysseuksen... ja tykännyt siitä... 

Toukokuun tilit

Lenkillä voi nyt nähdä tällaistakin - ihanaa!

Toukokuu oli työläs kuukausi. Huh. Vähän on nääntynyt olo, mutta vielä jaksaa painaa... Loma pilkistää jo horisontissa.

Kuun alussa irroittelin bloggaajaesittelyn kanssa. Monet ystävälliset kommentit lämmittivät sydäntä, olen kippuralla ilosta. Kiitos vielä kerran kaikille teille!

Yhtä ja toista ehdin toukokuussa lukeakin, bloggaaminen tosin jäi vähemmälle. Hyvä joskin kevyt lukukuukausi. Itsestä tuntui kuin olisi mitään lukenutkaan, kun niin heikosti ehti kirjoista kirjoittaa. (Hih, hyvin postmoderni ongelma, tämä!)

Luettu ja blogattu:

Kari Hotakainen: Jumalan sana
China Miéville: Perdido Street Station
Marja Björk: Prole
Ursula Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, Harhakaupunki
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Masha Gessen: Kasvoton mies
Hilary Mantel: Bring Up The Bodies
Jean-Christophe Rufin: Globalia
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tudor-teemalla meni suurin osa toukokuusta, ja huippukohdaksi pitänee siksi nostaa Mantelin Bring up the Bodies. Silti melkein kaikki bloggaamani kirjat tässä kuussa olivat minusta hyvää luettavaa, keskenään kovin erilaisia tosin. Jumalan sana oli upea äänikirja, Perdido vaikea mutta hieno genrehelmi, ja Le Guin on Le Guin! Viides maailmanvalta oli ehdottomasti positiivinen ylläri. Globalia oli sinänsä älykäs dystopia... Heivollin romaanistakin jäi sellainen tunne, että kirjassa ei ole mitään vikaa; lukija vain oli huonosti innostuvalla tuulella.

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010, alkuperäinen 1997). Tappotahti. Vähän ihmettelin kun tämä Jack Reacher -kirja tuntui jotenkin takkuisemmalta kuin muut lukemani, eikä dialogikaan ollut yhtä näpsäkkää kuin ennen. Kansien huolellisemmalla lukemisella selvisi, että tämä olikin Childin ensimmäinen Reacher, joten sitähän se varmaan oli. Kaikkien kovisten oma roolimalli otti tässä vasta haparoivia ensiaskeliaan; siksi Jack puhuu tunteistaan. Tosin lähinnä itselleen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ainakin tempo on kohdallaan kirjassa, jossa ensimmäisellä sivulla vedetään jo esiin kaksi haulikkoa ja kaksi revolveria. Mettekin on lukenut tämän.

Agatha Christie (2011). Neiti Marplen viimeinen juttu. Nuori Gwenda-rouva ostaa talon. Aaveistako johtuvat hänen oudot tuntemuksensa... vai onko ilmassa pahaa tahtoa? Näitä Christie-äänikirjoja on mukava kuunnella. Lars Svedbergin ääni on juuri sopiva, eikä proosa ole liian vaativaa autoiluseuraksi. Viimeinen juttu on myös yksi neiti Marplen parhaita: tässä kirjassa lukijaa jujutetaan todella ovelasti mutta täysin reilusti. Kun tarina on tuttu, kirjaa kuunnellessa huomaa hyvin, miten avoimesti Christie vihjaa oikeaan ratkaisuun. Ja toki moneen muuhunkin ratkaisuun! Tämän on lukenut englanniksi ainakin Luru.

Ketola & Rauhala: Vatikaanin vanki. Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Kaunis ja vaalea professori jatkaa seikkailujaan, tällä kertaa Vatikaanissa. Paavilla on kummia ajatuksia, joita ei ainakaan salaperäinen ja murhanhimoinen ilkiöjärjestö hyväksy. Onneksi Annin serkut seuraavat henkivartiokaartina mukana, munkeiksi naamioituneina. Hmm, en nyt tiedä onko vain harhakuvitelma, kun aiemmat albumit olen jo palauttanut, mutta ihan kuin piirrosjälki olisi vähän vähemmän vaikuttavaa tässä? Voipi olla, että luulen vain; ehkä johtuu siitä, että tässä ei ollut niin montaa tuttua paikkaa tehoja lisäämässä. Lukisi näitä enemmänkin, siitä huolimatta, mutta enempää ei ole tehty.

Janne Löytänä & Katleena Kortesuo (2011). Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Tässä kirjassa puretaan nyt suupalasiksi viimeisintä kirjainyhdistelämävillitystä. CRM on out, CEM on in. Mutta en tarkoita irvailla, sillä Löytänä ja Kortesuo puhuvat enimmäkseen asiallista asiaa ja vaihteeksi sellaisella kielellä, että asian ymmärtää jos malttaa edes 60 sekunttia kerrallaan keskittyä. Käytännöllistä ja toimivaa tavaraa, kunhan muistaa, että bisneskirjojen kanssa vastuu on aina lukijalla... Aihepiiristä enemmän lukeneelle ei juuri tule uutta, mutta asiat on paketoitu mukavasti. Harmittaa melkein, ettei ole tätä omana vaan pitää palauttaa kirjastoon.

Kage Baker (2009). The Empress of Mars. Aivan ihana hyvänmielenkirja minulle! Lähtisin heti Marsiin jos joku järkkäisi lennon... saisi olla vaikka yksisuuntainen... huoh. The Empress kertoo Marsin siirtokunnan vaiheista, mutta meno keskittyy ihmisläheisesti kapakkaan, jota pyörittää Mary Griffith, sitkeä ja älykäs yksinhuoltajaäiti. Politiikan, kaupan ja eksoottisen uudisraivauksen yhdistelmää Kage Bakerin hellällä otteella. Toi mieleen Poul Andersonin Nicholas van Rijn'in, joka on the man who counts... Mary Griffith on samaa luokkaa aikaansaamisessa mutta paljon mukavampi. Perusasetelma ja miljöö ovat toki monista muistakin romaaneista tuttuja, mutta hahmoissa on sopivasti mutkikkuutta ja vanhojen kuvioiden välistä pilkahtelee uusiakin ajatuksia. Uskontoa käsiteltiin tässä kiinnostavasti ja pidin kirjan alakulttuureista.

Elisabeth Gaskell (1848) Mary Barton. Olen takunnut tätä e-kirjaa vähän kerrassaan jo kuukausikaupalla, enkä tiedä olisinko vieläkään saanut loppuun ilman työmatkaa Norjaan. Mutta lentokoneeseen sulkeutuminen on yksi tapa saada vähän pitkäveteisempikin opus loppuun. Myönnän että petyin tähän; oikeastaan ensimmäinen Gaskellin kirja, joka ei innostanut. Mary Bartonin tarina käynnistyy hitaanlaisesti ja opettavaisuus, joka North and Southissa ei kovin vaivannut, oli tässä niin pinnalla, että ajoittainen huumori upposi siihen kuin suohon. Terävä silmähän Gaskellilla on, mitä tulee ihmissieluihin, mutta ehkä hän vasta opetteli käärimään kitkerät pillerit sokerikuoriin? Tämä oli Wikipedian mukaan hänen ensimmäinen romaaninsa.

Niistä Tudoreista oli puhe... Kun on väsynyt ja vetämätön olo, tekee mieli tuttuja ja helppoja kirjoja. Ilmeisesti yksi helppo laji ovat meikäläiselle nämä Tudorien hovitarinat, muodossa kuin muodossa.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2004). Musta tuli. Pidin viime kuussa lukemastani Luostarin varjot -dekkarista, joten Tulikin oli lukulistalla, ja sattumalta osui kirjastossa vastaan. Tässä osassa Cromwell usuttaa kiltin lakimiehen kreikkalaisen tulen jäljille. Mukava ja rentouttava kirja, ja oli hauska katsoa Tudor-ylhäisön meininkiä tästä vähän etäisemmästä näkökulmasta. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Kirsi ja Norkku.

Karen Harper (2010). The Queen's Governess. Harper käyttää minä-kertojana Kat Ashleytä, Elizabeth Tudorin hoitajaa ja uskollista seuralaista. Kirjallisesti Governess on aika tyhjänpäiväinen, eikä Ashleystä synny kovin uskottavaa kuvaa. Faktat ovat kumminkin aika hyvin kohdallaan; sopi tähän hetkeen ja tähän mielialaan. Ei mikään ihmeellinen elämys, mutta olipahan syy hengailla tutun väen parissa. On aidosti kiinnostavaa katsoa, miten erilaisin tavoin samoja historiallisia hahmoja voikin kuvata. Tätä voi suositella intohimoisille tudoristeille, joille riittää, noh, se että siinä on tudoreita.

Philippa Gregory (2011). The Lady of the Rivers. Tämä romaani on prequel Gregoryn The White Queenille, joka käsittelee ensimmäisen York-kuninkaan, Edward IV:n vaimoa Elizabethia. The Lady kuvaa Elizabethin äidin, Luxemburgin Jacquettan, merkillistä elämää. Kunnianhimoinen nainen, joka solmii toisen avioliittonsa rakkaudesta, ja rakentaa sitten itselleen ja miehelleen uraa Englannin hovissa. Jacquetta on myöhemmin tärkeä hahmo myös The White Queenissa. Ei ihme. Melkoinen nainen. Juoni noudattelee ilmeisesti aika hyvin sitä, mitä todella tiedetään tästä rouvasta. Hyvä. Koska jos tällaisen elämäntarinan keksisi, sitä väitettäisiin epäuskottavaksi, hihii... Eipä silti, kyllä tämä ehdottomasti fiktiota on, vaikka faktojen päälle rakennetaankin. Gregory jättää taas ovet auki noituustulkinnoille. Lukija saa itse päättää mitä uskoo. Viihdyin: Ruusujen sota on kiinnostava miljöö. Tätä ovat lukeneet Norkku ja Kata.

Edellä mainittujen lisäksi tulin lukeneeksi uudestaan Alison Weiriltä The Six Wives of Henry VIII:n ja Innocent Traitorin (kertoo Lady Jane Greystä). Lisäksi luin uudestaan pari muutakin Gregorya, nimittäin The White Queenin, The Red Queenin, The Other Boleyn Girlin ja The Boleyn Inheritancen (kertoo Katherine Howardista eli toiseksi viimeisestä vaimosta ja Lady Jane Rochfortista eli Anne Boleynin kälystä).

Mitähän näistä sanoisin? Melkoista saippuaoopperaa, mutta elämähän on. Pitää silti vielä vähän kehaista, taas kerran, Hilary Mantelia, jonka versiot näistä tarinoista ovat omaa luokkaansa: moderneja mutta silti tyyliltään historialliseen miljööseen hienosti sovitettuja. Esimerkiksi Harperin Kat Ashley on pilakuva 1500-luvun naisesta jos vertaa Mantelin älykkääseen Cromwelliin.

Olen lukenut toukokuussa joitain bloggaamattomia sarjakuvia: Eisnerin Moby Dickin ja sarjakuvaromaanin Myrskyn silmään ja pari Fablesia, mutta Fableseista tulee varmaan koostejuttua ensi kuussa, ei siis niistä enempää tällä kertaa. Luin myös Anu Holopaisen Welman tytöt, mutta haaveksin lukevani kesäkuussa vielä pari osaa lisää Syysmaa-sarjasta, joten palaan siihenkin vasta tuonnempana.

(Ja runojuttukin on rästissä - kamalaa velttoilua.)

Kesken jääneitä:

Tässä kuussa en suoranaisesti luovuttanut yhdenkään kirjan suhteen... mutta olen lyönyt hanskat tiskiin iPodin äänikirjana kuuntelussa olleen Humisevan harjun suhteen. Kielen ja murteen ja liikunnan ja hankalan luvuittain kuuntelun yhdistelmä oli minulle liikaa. Aion joko lainata tämän suomennoksena tai lukea omasta hyllystä löytävän englanninkielisen pokkarin; elokuvan tähden tahdon tämän tänä kesänä kyllä lukea.

Myös Schlinkin Viikonloppu on ollut huomattavan kauan kesken tuossa hyllyllä... ja vietnamilainen romaani nimeltä Beyond Illusions. Onneksi tulee loma ja korjaa kaikki keskittymishäiriöt. Korjaahan? Kyllä. Ehdottomasti.

Kuukauden hakusana:

Lemppareitani tältä kuulta: luksusmuijien lukupiiri (jep, täällä!), punkki napsahdus (yök!), lumikenkäkissa (??) sekä viehko utu routa.

Paras oli silti täysin oikeaan osunut, blogin luonnetta suorastaan kiteyttävä

älyttömät oivallukset

Kaunista kesäkuuta!


(EDIT: lisätty unohtunut Myrskyn silmään)

Etten palaisi tuhkaksi

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Gaute Heivoll'n Etten palaisi tuhkaksi on innoittanut bloggaajia suorastaan palavaan ylistykseen ja niin vain piti minunkin lisätä se lukulistalleni. Leena Lumi kirjoitti tästä niin värisyttävästi, että oli pakko saada. Kirja löytyikin nopeasti kirjastosta ja aloitin saman tien - mutta jostain syystä lukeminen tyssähti parinkymmenen sivun hujakoilla. Yleisfiktiokiintiö tältä keväältä täynnä? Taas kirjailijaelämää?!

Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.

Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.

Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.

Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.

Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.

Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta. 

- Dag, hän kuiskasi. 

- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)

Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?

Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.

Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.

Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.

Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa

Globalia

Kauheaa, olen myöhässä kaukolainatun kirjan kanssa! Nyt tuli kiire lukea ja blogata tämä Jean-Christophe Rufinin dystopia, Globalia.

Globalian päätyminen lukulistalle on vähän hassu juttu. En ollut kirjasta koskaan kuullutkaan - ilmeisesti anglosaksiset scifi-romaanit ovat enemmän minun alaani. Mutta kun kirjabloggaajien blogistania päätti järjestää käännöskirjojen "Finlandian", kisan nimeksi tuli Globalia. (Vuoden 2011 hienoimmaksi käännöskirjaksi valittiin muuten Sarah Watersin Vieras kartanossa, suosittelen lämpimästi!) Googlen kautta hoksasin kisojen aikaan sitten myös Rufinin romaanin, ja päätin heti, että tämä on pakko lukea.

Kyllä sattuma on ihmeellinen juttu.

Rufinin romaani ei ollut mikään maatajärisyttävä lukuelämys, mutta se on kyllä juuri sellainen älykäs, juonellinen, kyyninen ja häijy dystopia jollaisista pidän. Rufinin Globalia on maailmanlaajuinen demokratia, jossa kaikilla on täysi vapaus tehdä mitä vain ja olla mitä mieltä vain - kunhan heidän mielipiteensä ei ole niin sairas, että kyseenalaistaisi vallitsevan tilanteen. Maailma on niin perusteellisesti turvallisen kuluttajademokratian kyllästämä, että äänestysprosentti on vajonnut noin kahteen. Päätöksenteko on jokseenkin tarpeetonta, sillä mikään ei voisi koskaan olla paremmin.

Itsensä rakastaminen, kas siinä Globalian kansalaisen keskeisin tehtävä!

Ja ai että, kyllä siinä voi oppia todella hyväksi. Mutta aina on niitä, jotka eivät tyydy eivätkä sopeudu. Baikal ja Kate, kaksi suhteellisen nuorta ja enimmäkseen sopeutumatonta Globalian kansalaista, yrittää päästä pois ja etsiä vaihtoehtoa. Onko sellaista edes olemassa? Maailmassa, jossa ajanlasku alkaa aina alusta 60 vuoden jälkeen, uusien alkujen etsiminen on yhtä aikaa hämmästyttävän helppoa ja hämmästyttävän vaikeaa.

Yksi ongelma on, että historia on häivytetty. Elektroninen viestintä on Globaliassa katoavaista, eikä kirjoja harrasta kuin pieni salamyhkäinen piiri.

- Aina kun kirjat ovat harvinaisia, ne pitävät hyvin puolensa. Äärimmäistapauksissa, siis jos ne kielletään, niistä tulee sanomattoman kallisarvoisia. Kirjojen kieltäminen tekee niistä haluttavia. Sen ovat kokeneet kaikki diktatuurit. Globaliassa meneteltiin päinvastoin, eli kirjojen annettiin lisääntyä loputtomiin. Ne hukutettiin runsauteensa, kunnes ne menettivät kaiken arvonsa ja niistä tuli täysin mitättömiä.  

Sitten Wise lisäsi huokaisten: 

- Etenkin viimeisinä aikoina... Te ette osaa aavistaakaan millaisia tyhjänpäiväisyyksiä silloin julkaistiin. (s. 289-290)

Globalian ikääntyneiden yksilöiden, ikuisten teinien, hallitsema hysteerisen itsekeskeinen kulttuuri on joissain suhteissa kovin omamme kaltainen. Vaikka Rufinin romaanin kirjallisessa toteutuksessa ei ole pienentäkään leiskuntaa, on sen yhteiskuntakritiikka tarkkaa ja osuvaa.

Pidin tästä kirjasta, mutta en kaunokirjallisena teoksena vaan ajatusleikkinä. Globalia on älykäs ja pelottava ja uskottava, mutta ei kovinkaan vetävä tai tunteita kuohuttava.

Suosittelen silti. Juonelta ja henkilökuvaukselta ei kannata suuria odottaa, mutta tulevaisuudenvisiona Globalia on kirpaisevan tehokas.

(Olen jo pitkään epäillyt, että kodinkoneet suunnitellaan hajoamaan nopeasti. Nyt tiedän, että se on totta...)

Jean- Christophe Rufin (2006, alkuperäinen 2004). Globalia. Tammi. Suomentanut Erkki Kirjalainen. ISBN 951-31-3214-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Markku Soikkeli Turun Sanomissa
Mikko Kirjavinkeissä
Risingshadow
Mikko Iltaluvut-blogissa

Bring Up the Bodies

Kuva/kansi: HarperCollins/Andy Bridge

Olen odotellut Hilary Mantelin Susipalatsin jatko-osaa Bring Up the Bodies innosta täristen. Ei tullut pettymystä.

Bodies on nopeatempoisempi kuin Susipalatsi, varmaan osaksi siksi, että se keskittyy tiiviimpään ajanjaksoon. Nyt ei myöskään pahemmin johdatella vaan mennään suoraan toimintaan. Henkilöt ja tilanne ovat jo tuttuja, eikä Mantel tässä osassa juurikaan taustoita. Luulen silti, että Henrik VIII:n avioliittohistorian edes suurin piirtein tuntevalle lukijalle tarina avautuu riittävän hyvin vaikkei Susipalatsi olisikaan tuttu. Sillä vaikka Bodies on historiallinen romaani, vielä enemmän se on romaani ihmisistä.

Tapahtumat - no, Anne Boleynin tuhosta on kyse, Cromwellin näkökulmasta. Ja Cromwellin näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti kuningattaren kaatamisesta vaan jostain muusta: välillä periaatteista, useimmiten eduista. Cromwell on kuin modernin suuryrityksen johtopaikoille itseään kampeava uraohjus, ja Henrik arvaamaton ja armoton kuin ne kuuluisat markkinavoimat ikään.

Juoni ei luonnollisestikaan pahempia yllätyksiä tarjonnut, mutta Mantelin teoria siitä, miten Annen kanssa tuomitut miehet valikoituvat, eräänlaisena henkilökohtaisena kostona, on oivaltava ja kiehtova. Todenperäisyydestä ei voi puhua, mutta psykologisesti huima ajatus... enkä usko, että tätä ehdotusta olisi ihan helppoa uskottavasti kumota. Juttua jo pohjustettiin Susipalatsissa, mutten siinä tajunnut yhteyttä, vaikka pari nimeä tunnistinkin. Kiinnostava oivallus...

Henkilöistä pitää erikseen mainita Call-Me eli Wriothesley, jonka myöhemmät vaiheet Cromwellin tarinassa saavat hänen ja Cromwellin kohtaamiset tuntumaan erityisen särmikkäiltä. Myös Jane Seymor on tässä kirjassa melkoinen tyyppi, taatusti jotain muuta kuin mihin on yleensä totuttu! Itse asiassa tuli elävästi mieleen Harry Potterin Luna Lovekiva... Nyt näen Susipalatsinkin Janen jotenkin toisin.

Tällä kertaa löysin myös lyhyen esimerkin Mantelin dialogista:

Thurston rolls his eyes. 'Distance don't stop her. If she wants him down from Northumberland she just whistles and whips him down on the wind. Not that she stops at Harry Percy. They say she has all the gentlemen of the king's privy chamber, one after another. She don't like delay so they all stand in a line frigging their members, till she shouts, "Next."' 

'And in they troop,' he says. 'One and then another.' He laughs. Eats the final currant from his palm. 

'Welcome home,' Thurston says. 'London, where we believe anything.' (s. 52)

Tuosta myös näkyy piirre, joka on ehkä Mantelin Cromwell-romaanien suuri hienous: nämä ovat modernia proosaa menneestä, sellaista, joka ei kutista historiallisia hahmoja karikatyyreiksi eikä heidän kohtaloitaan tapahtumaluetteloiksi. Ihmiset ovat juuri niin mutkikkaita kuin mekin nyt.

Virkistävää kamaa verrattuna esimerkiksi Philippa Gregoryyn. Olen nauttinut kovasti hänenkin romaaneistaan, muttta täytyy myöntää että Mantelin rinnalla ne ovat aika standardoitua historiallista draamaa... Heh, tosissani en kehtaa Gregorysta valittaa kun Susipalatsin ja Bodies'n innoittamana tulin juuri lukeneeksi uudelleen aika monta. Mutta niin se vain on. Gregory on mukavaa peruspurtavaa, Mantelissa on enemmän kuitua ja vitamiineja.

Tudor-fanille ehdoton herkku: huippumiljöö, huippukertoja.

Hilary Mantel (2012). Bring Up the Bodies. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-731509-3.

Arvioita:
Margaret Atwood The Guardianissa
Catherine Taylor The Telegraphissa
Swapna Krishna S. Krishna's books -blogissa