tiistai 24. toukokuuta 2011

Poikani Kevin

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen
Poikani Kevin vei mennessään kuin pyörretuuli. Juttu ilmestyy vasta viikolla, mutta oikeasti luin tämän sunnuntaina. En kirjaimellisesti saanut kirjaa laskettua käsistäni; tuli todistettua että lasagneakin voi tehdä yhdellä kädellä ja puolella silmällä.

Suurista, mahdollisista, tragedioista kertovat kirjat ovat usein kiehtovia, koska niihin pystyy eläytymään eri tavalla kuin fantastisiin tai historiallisiin tragedioihin, mutta on tässä muutakin. Shriver on yksinkertaisesti kirjoittanut järisyttävän hyvän ja vaikuttavan kirjan. Puntit tutisevat vieläkin, eivät väkivallan vaan alastoman ihmiskuvauksen takia. Kirjan kertoja Eva, koulusurmaajan äiti, purkaa itsensä niin raa'asti palasiksi. Koko kirja koostuu kirjeistä, joita Eva kirjoittaa, osittain miehelleen, osittain itselleen, ymmärtääkseen tilaa jossa on.

Evalle hänen poikansa Kevin on vieras maa, jonka karttaa hän yrittää lukea. Vielä vieraampi on kenties hänen oman mielensä maisema. Sitä outoa ja tuntematon mannerta Evan kirjeet tähystävät, kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen teini-ikäinen poikansa teki tekosensa. Mutta Shriver on rakentanut kirjansa niin ovelasti, että lukija ei koskaan ole ihan varma mitä ajatella. Mitä tapahtui ja miksi, kuka ymmärtää ja ketä? Evaankin ehtii suhtautua ensin yhdellä tavalla, sitten taas toisella, sen mukaan mitä Evan elämästä ja perheestä oppii.

Emotionaalisen vuoristoradan lisäksi Poikani Kevin tarjoaa terävää ja osuvaa puhetta äitiydestä ja vanhemmuudesta, ja etenkin niihin liittyvistä sosiaalisista normeista. Shriverin Eva on olosuhteiden pakosta joutunut puntaroimaan kaikkia automaattisia äitiyteen liitettyjä oletuksia. Shriver ei antaisi lukijankaan uskoa kiiltokuviin: hänelle äitikin on hierarkkinen eläin.
Puhutaanpa vallasta. Yleisen käsityksen mukaan vanhemmilla on perheyhteisössä suhteettoman paljon valtaa. Minä en menisi siitä valalle. Entä lapset? He pystyvät ensinnäkin särkemään meidän sydämemme, ja voin kertoa, että he pystyvät myös tekoihin, jotka saavat meidät toivomaan, ettemme olisi koskaan syntyneetkään. Mitä me voimme tehdä? Kieltää heitä menemästä elokuviin? Mutta miten voimme estää heitä menemästä? Miten voimme pidätellä lasta, joka astelee uhmakkaana kohti ovea? Tyly totuus on, että vanhemmat ovat samanlaisia kuin valtiot: mekin pönkitämme asemaamme uhkailemalla suoraan tai epäsuorasti väkivallalla. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että lapset tottelevat meitä, koska voimme murtaa heidän käsivartensa. (s. 277)
En suosittelisi tätä kirjaa hirveän herkälle tai lempeälle ihmiselle. Enkä kenellekään, joka on epävarma vanhemmuutensa kanssa. Evan kamppailu poikansa ajattelun rämeiköissä nostaa esiin myös melko perustavanlaatuisia kysymyksiä, niitä sellaisia joita ei halua pohtia paitsi ehkä punaviinin kanssa hyvässä seurassa ja puhtaan väittelyn ilosta. Hyvä? Paha? Syntyjään vai jonkun syystä? Shriver on rakentanut Pojasta sellaisen anti-terapiasession, että oksat pois ja kokkoa polttamaan. Kovin karaistunut täytyy sielun olla, ettei se edes värähdä tämän tarinan kanssa.

On puhdas yhteensattuma, että päädyin lukemaan lähes peräkkäin kaksi koulusurmista kertovaa kirjaa. Poikani Kevin oli 101naiskirjailijan kirjan listallani jo ennen Katkeamispistettä, ja huomattuani sattumoisin pokkariversion Avaimen sivuilla, ratkesin pyytämään sitä vaikka Katkeamispiste oli jo käsissä. Perätysten lukeminenkaan ei heikentänyt tehoja, romaanien tulokulma tragediaan on niin erilainen.

Katkeamispiste oli hyvä. Poikani Kevin oli sairaan hyvä.

Lionel Shriver (2011, alkuperäinen 2003). Poikani Kevin. Avain. Suomentanut Sari Karhulahti.

Arvioita:
Kyösti Niemelä Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa

OTT-triviaa: mitä yhteistä on Lionel Shriverilla ja George Eliotilla? Molemmat ottivat nimensä tullakseen kohdelluksi miesten säännöillä. Pahuksen hankalaa viattomille kirjatoukille, jotka yrittävät koota naiskirjailjalistoja...

13 kommenttia:

  1. Upea arvostelu yhdestä minun suosikkikirjoistani!! Poikani Kevin on niin monisärmäinen tarina, monta eri juonnetta jonka valossa katsoa kokonaisuutta. Voiko lapsi olla syntyjään "paha" vai onko se aina se ympäristö syyllinen. Äitiyden syyllisyyden tunteet..jne.

    Totta, tämä oli sairaan hyvä kirja. Jo useita vuosia lukemisesta, eikä vieläkään unohdu.

    VastaaPoista
  2. Oli se sairaan hyvä. Sellainen joka nappaa otteeseen ja on vain pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista.

    Ja ahdistavakin se oli. Koko ajan pohjalla oli sellainen vire, josta tiesi että jotakin todella pahaa tulee tapahtumaan. Ehkä se pikkusiskoon kohdistunut viha tuntui kaikkein pahimmalta. Jäin miettimään sitä kuinka itse Kevinin äitinä jaksaisin enää jatkaa.

    VastaaPoista
  3. tämä oli todella hyvä. tästä tulee muuten leffa tai cannesissa sitä ainakin jo esiteltiin, mielenkiintoista! se on silti kumma että muista Shiverin romaaneista en ole innostunut yhtään?

    19 minuuttia on kanssa koulusurmista ja hyvä "lukuromaani", vaikkei tämän tasolle ylläkkään.

    VastaaPoista
  4. Susa, kiitos! Olin kyllä niin vaikutettu ettei meinannut sanoja riittää. Taatusi jäi mieleen.

    Norkku, tuo pakko-lukea -efekti oli voimissaan... Ei vaan millään malttanut laittaa alas vaikka ruokaa piti laittaa :D

    Minusta sitä ahdistavuutta vähän vähensi se, että Eva on aika analyyttinen, kuvaa hyvinkin objektiivisesti kokemaansa; lisäksi siinä koko ajan kokosi lukiessaan palapelia tapahtumista. Enimmäkseen siitä tuli ikäänkuin älyllisesti ahdistavaa enemmän kuin emotionaalisesti ahdistavaa. Vaikka lopussa olin kyllä jo aika piipussa. Tämä pitäisi varmaan lukea uudestaan jonkin ajan kuluttua ja katsoa miltä teksti sitten vaikuttaisi kun tietää mistä Eva kirjoittaa

    anni.m, huomasin arvioita googlettaessani että leffa oli esillä, ja ajattelin että tämä pitää nähdä.

    Mutta kurja kuulla etteivät muut Shriverin kirjat tehneet sinuun vaikutusta, hieroin jo täällä käsiä yhteen innosta hankkia niitä... varmaan kyllä jotain kirjaa kokeilen.

    VastaaPoista
  5. Minähän olen tätä hehkuttanut blogissani tosi moneen otteeseen ja valinnut sen jopa kolmen parhaimman lukemani kirjan joukkoon. Kirja on yksinkertaisesti upea. Ja minä olin todella vaikuttunut Evasta, vaikka moni lukija ei hänestä pysty pitämään.

    Minä olen lukenut Shriveriltä toistaiseksi tämän lisäksi vasta Syntymäpäivän jälkeen -romaanin, ja mielestäni se oli oikeastaan yhtä upea, vain hyvin erilainen, ja arkisemman aiheensa vuoksi vähemmän ylistyslauluja herättävä. Melkein pelottaa lukea lisää kahden huippukokemuksen jälkeen. (Tiedän muuten useamman ihmisen, joka on pitänyt Syntymäpäivän jälkeen -romaanista vielä enemmän kuin Poikani Kevinistä, joten lue ihmeessä vain!)

    VastaaPoista
  6. Tämähän on ihan pakko lukea! Kiitos taas, Booksy!

    VastaaPoista
  7. Minusta tästä kirjasta ei voi mitenkään "pitää", mutta kaikkien pitäisi lukea se, se on niin vaikuttava ja tärkeä. Kirjaa lukiessani pääni oikein vilisi kysymyksiä lapsista, vanhemmuudesta, ihmisenä olosta ylipäätään. Jos olisin silloin kirjoittanut blogia, kirjajutusta olisi tullut kilometrin mittainen... Valitettavasti tuosta lukemisesta on nyt sen verran aikaa, että vaikka muistakin kirjan yhä tarkasti (hyvin poikkeuksellista minulle), en osaa kirjata tarkasti ylös noita kirjan herättämiä kysymyksiä ja ajatuksia.

    Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -romaanista sitten ihan pidinkin, koska se oli sen verran tavallisempi ja kesympi, että siihen saattoi samastua Keviniä paremmin. Kevin kohdalla ajattelin, että kirja on vaikuttava Shriverin "tylsästä ja dokumenttimaisesta" kirjoitustyylistä huolimatta, mutta Syntymäpäivän kohdalla oikein kiittelin kirjoitustyyliä. Se sai teoksen tuntumaan hyvin todentuntuiselta ja mietin, miten suuri vaikutus elämän pienillä päätöksillä voi olla. Hurjaa.

    Olen lukenut myös Shriverin "tenniskirjan", jonka nimeä en muista. Se ei ollut yhtä vaikuttava kuin nämä kaksi muuta, mutta ehdottomasti sekin sellainen, että jos ja kun Shriveriä tulee lisää suomeksi, luen varmasti heti!

    En ole vielä päättänyt, haluaisinko katsoa Kevinin leffana. Toisaalta kyllä, hienon kirjan takia, mutta toisaalta en. Muistan ne kirjan kauheudet muutenkin.

    VastaaPoista
  8. Karoliina, kivaa! Otan sen Syntymäpäivän lukulistalle. Minusta Eva on älykäs ja rohkea, mutta pitäminen - hmm. Ainakin meillä olisi mielenkiintoisia keskusteluja, ja tiettyä empatiaa on. Tunnistan joitan hänen reaktioitaan omikseni, mm. ärtymyksen siitä miten kaikki alkavat selittää odottavalle äidille mitä tämä saa ja ei saa syödä ja tehdä :-)

    Paula, ole hyvä! Toivottavasti on samanlainen jysäri sinullekin :D

    Jenni, "pitää" on vaikea sana, kun siitä tulee niin pehmoisia ja kevyitä assosiaatioita... "Pitää" kuulostaa siltä kuin kirja olisi ollut mukava ja miellyttävä, tämä oli ravisuttava, hengästyttävä, hurja.. Mutta ehkä tästäkin voi pitää, ainakin vastakohtana sille, että kokisi kirjan huonoksi tyyliin "en pitänyt tästä". Hmm.. nyt täytyy varoa tai kohta en enää tiedä mitä pitää tarkoittaa ;-)

    Ja kiitos sinullekin tuosta Syntymäpäivä-vinkistä!

    VastaaPoista
  9. Nyt olen Kevinini lukenut, käy lukemassa blogissani, jos joudat. Kuten Jenni kirjoitti tuossa yläpuolella, kirjoituksesta meinasi tulla kilometrin mittainen, mutta oli pakko jättää paljoa asioita pois :-D.

    Oli sairaan hyvä. Shriver paljasti meidät niin perusteellisesti, että vieläkin huokaisuttaa. Nyt tartun hetkeen ja nautin, adios!

    VastaaPoista
  10. Uhh, nyt olen minäkin lukenut tämän ja oli kyllä häiritsevä lukukokemus. Ahmaisin kirjan parissa päivässä kun ei sitä tosiaan voinut jättää kesken tai edes tauolle. Minä pidin Evasta, vaikken aina ymmärtänytkään häntä, varsinkaan sitä miksi hän ei hylännyt Keviniä joko lapsena tai viimeistään joukkosurman jälkeen. Oliko vankilatapaamiset jonkinlaisia rankaisuja itseä kohtaan vai jatkoiko hän vieläkin äiti-rooliaan?
    Alunperin kuvittelin että joukkosurma olisi kirjan ahdistavin osio, mutta hirviölapsen kasvun seuraaminen oli kuitenkin ahdistavinta. Aikamoinen rangaistus heppoisin perustein tehdystä perheenlisäyspäätöksestä! Toisaalta Kevinin hankaluus teki joukkosurman jotenkin helpommin käsiteltäväksi, en ole perehtynyt oikeisiin tapauksiin, mutta kuvittelisin että tosi elämässa tähän syyllistyneet eivät olleet paholaisia syntymästä asti. Evan kärsivällisyys oli kyllä jotain käsittämätöntä, omat ajatukseni Keviniä kohtaan olivat sellaisia joiden vuoksi olen vieläkin varmempi siitä, että joku muu saa hoitaa lastenteon.. :)

    VastaaPoista
  11. Réa, hyvä huomio tuo mitä sanot, että surmatyöt ovat tässä vähemmän ahdistavia kuin kasvatuksen kuvaus. Allekirjoitan! Minä ymmärrän Evaa ehkä vähän paremmin, jollain tavalla, siis sitä miksei hän "tehnyt" mitään sietämättömälle tilanteelleen Kevinin kasvuvuosina.

    Ei Eva mikään lämpöinen hahmo ole, mutta Shriver menee niin syvälle häneen, ettei voi muuta kuin tykätä. On vaikea olla pitämättä ihmisestä, joka tulee niin lähelle.

    Niistä vankilatapaamisista: ensisilmäyksellä se näyttää rakaisemiselta, mutta voi sen nähdä toisinkin. Äidin rooli ei ole irroitettavissa ihmisestä erilleen, ja minusta tuntui että Evan vaan oli pakko yrittää edelleen, yrittää ymmärtää poikaansa... ikään kuin hän ei olisi voinut ymmärtää tai hyväksyä itseään saamatta jonkinlaista yhteyttä syntymään Kevinin kanssa.

    Äitiyttä ei saa anteeksi, ei voi perua... Rankka rasti! Onneksi palkkiotkin ovat samassa mittakaavassa =)

    VastaaPoista
  12. No, löysin tämän Juonittelua blogin kautta...

    Jumaloin Shriveriä, mutta tämä teos oli minulle hiukan liikaa. Enkä ole epävarma vanhemmuuteni kanssa ja olen paatunut dekakrien lukija etc. Aavistin, että Shriver kirjoittaa tästäkin aiheesta potenssiin sata!

    VastaaPoista
  13. Leena, huomasin että olit kokenut tämän vähän ahdistavaksi. "Potenssiin sata" on hyvin sanottu; Shriver tekee kaikesta kuvaamastaan 'totta' ja psykologisesti uskottavaa, siksi se kolahtaa niin täysillä. Minä kyllä tykkäsin tästä aivan älyttömästi, juonenkuljetuksen ja henkilöiden syvyyden ja vahvan tematiikan tähden.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.