 |
| Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina. |
Siis, krhm, ehkä Tuuri ei olekaan toivottoman tylsä. Terkkuja vain Ammalle, joka yritti taannoin selittää minulle sielukirjailijaansa: kaikesta Tuurin sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. Tässä oli.
En taida muuttaa mieltäni niiden kirjojen suhteen, joista en aiemmin pitänyt, tai en ainakaan yritä niitä uudestaan lukea. Lakeuden kutsu on jäänyt mieleeni jonkinlaisena tervanjuonnin kisällinnäytteenä luku-urallani. Kun muutin aikoinaan Etelä-Pohjanmaalle, kuvittelin, että pakkohan tuota Pohjanmaa-sarjaa on lukea, ihan yleissivistyksen vuoksi. Pöh. Jäi vain tympeä maku suuhun vuosikausiksi.
Nyt myönnän nöyrästi, että Taivaanraapijoista pidin. Ehkä Tuuri on minulle niitä kirjailijoita, joita pitäisikin kuunnella ääneen luettuna eikä yrittää lukea itse. Olen ennenkin spekuloinut, että lukunopeuteni, tai ehkä lukutyylini, vaikuttaa siihen miten koen kirjat. Tuuriin minun pitäisi ehdottomasti pystyä hidastamaan. Kun en itse osaa, tarvitsen lukijan tekemään sen puolestani.
Taivaanraapijat kertoo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä New Yorkista taaloja hakevasta Jussista, joka pääsee taivaanraapijan rakennustyömaalle terästä nostamaan. Manhattan kohoaa korkeuksiinsa hyvää haipakkaa. Suomen heimolaiset muodostavat oman yhteisönsä, jonka kuvioita Tuuri kuvaa herkällä kädellä. Jussi Ketola, yksitotinen ja suorastaan alidramaattinen kertoja, asustaa Harlemin puolella työmiesten poikatalossa ja opettelee kulkemaan teräspalkeilla 30. levelillä. Kotimaa ei ole kaukana ajatuksista uudessakaan maailmassa ja juhannusta tanssitaan tarmolla muttei tunteella sentään. Vaan pääseepä Jussikin tyttöä polkassa pyörittämään. Työporukassa ei unioniin kuulumattomia miehiä pidetä, ja neljän taalan päiväpalkalla elää teräksennostaja leveästi. Kuulua sosialistia, Kurikan Mattia, pitää Jussinkin päästä kuulemaan; niin perusteellisesti on pastori häntä pahaksi mainostanut.
Ajankuva toimi tässä kirjassa minusta aivan sairaan hyvin. Olen edelleen sitä mieltä, että voisi sitä kirjailija silloin tällöin jonkin kertojan emotionaalista tilaa valottavan lauseen väliin sujauttaa... mutta mitä hittoja. Taneli Mäkelän tasainen, vähäeleinen luenta jotenkin avasi minulle Tuurin kerrontaa niin, että sain tästä paljon irti.
Taivaanraapijat on monin paikoin hauska, poikkeuksellisen todenoloinen ja kaikkiaan hieno historiallinen romaani.
Ai niin - sisällöstä pitää vielä lisätä, että hieman kyllä hirvittää tuo mieskuvaus. En suostu uskomaan, että Taivaanraapijat on miehen suoraa tajunnanvirtaa... Ei. Se on editoitu selostus, sellainen julkituotavaksi sopiva versio, josta turhat tunnehaihattelut on karsittu pois. Koska kovat pohjalaiset uroot eivät tunne. He tekevät.
Aion lukea kuunnella Tuuria lisääkin. Seuraavaksi jahtaan jostain Kylmien kyytimiehen, joka kertoo Ketolan myöhemmistä vaiheista vanhassa maassa.
Antti Tuuri (2006, alkuperäinen 2005). Taivaanraapijat. Otava. Lukija Taneli Mäkelä. 951-1-21425-X.
Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Amma Lukuhetkessään
Minna Ilselässä
Ai että, tässähän vanha ihan liikuttuu. Ensin sain Minnan käännytettyä Kylmien kyytimiehellä ja sinut tällä. Ihanaa!
VastaaPoistaOn muuten varmasti totta, että Tuuri toimii hyvin kuunneltuna. Olen kuunnellut Talvisodan, muistaakseni juuri Mäkelän lukemana ja Taneli Mäkelähän suorastaan on Tuurin mieshahmojen henkilöitymä, ainakin minulle. Ja tiedätkö mitä, Kylmien kyytimies on niin hyvä. Niiiin hyvä.
Minusta tuo huomiosi, että Tuurin luoma miehen tajunnanvirta on editoitu, tunteista riisuttu versio, on todella hyvä. Kunhan kuuntelet Kylmien kyytimiehen, huomaat sen vielä selkeämmin. Jotkut tunteet on parempi jättää tuntematta, tai jotain.
Jäin pakostakin hihittelemään sielukirjailijani kuvaukselle: "sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. " Onkohan tässä meikäläisen sielunelämä tiivistettynä? :))
Amma, heh, sielukirjailijasi saattaa myös olla se omaa sielunelämääsi täydentävä juttu... ehkä tarvitsetkin mutkikkuutesi vastapainoksi tällaista minimalismia. :D
PoistaMinäkin olen ilahtunut tästä, paljon mukavampi innostua kirja(ilija)sta, joka on ennen jättänyt kylmäksi, kuin pettyä suosikkiin.
Taneli Mäkelä on ollut tähän nappivalinta!
Hmm! On jo aiemmin käynyt mielessä, että Tuuria voisi kenties kokeilla (suurelta osin Amman ansiosta) ja nyt sait kyllä kaupiteltua ajatuksen äänikirjasta... Taneli Mäkelää voisin kuunnella oikein mielelläni.
VastaaPoistaSatu, kiva! Itse olen huomannut vuosien mittaan, että äänikirjana toimivat usein sellaiset kirja(ilija)t, joihin en tavallisessa muodossa pääse kiinni. Ainakin Taivaanraapijoiden perusteella Tuuri taitaa olla sellainen tapaus. Niin kuin Ammalle tuossa sanoin, Taneli Mäkelä sopi tähän upeasti. :-)
PoistaAi niin, yksi isän suosittelema Antti Tuurin kirja (Ikitie muistaakseni) odottelee edelleen kirjahyllyssä... Sehän voisi kruunata Morren ideoiman kuusi kovaa kotimaista -haasteen osaltani :)
VastaaPoistaVillasukka, Ikitie taitaa olla kolmas tämän samaisen Jussi Ketolan vaiheista kertova kirja. Olen antanut itseni ymmärtää, että ovat aika itsenäisiä kirjoja, nämä, joten siitä vaan! :-)
Poista