Ilmari Kianto: Punainen viiva

Heh, harmaa reuna ei ole kansitaidetta vaan kuluneen selkämyksen suojausta...

On jo pitkään tehnyt mieli lukea uudestaan tämä kouluaikojeni suosikki. Alkujaan olen lukenut Punaisen viivan jotain kirjallisuustehtävää varten. Hyvä että vihdoin sain otettua uusintaan! Viiva on vielä parempi kuin muistin.

Ei voi kuin ihmetellä miten moderni, humoristinen ja vauhdikas voi olla yli sata vuotta sitten kirjoitettu kirja. Kianto on jo silloin suvereenisti hallinnut cinemaattiset siirtymät tilanteesta toiseen. Juoni etenee hyvällä sykkeellä ja kuvaus on niin rikasta, että siitä voisi kirjoittaa vaikka erillisen esseen.

Lyhyttä juoniselostusta on vaikea antaa, sillä Viivassa tapahtuu paljon, mutta ehkä tärkeimmät elementit ovat Riika ja Topi Romppasen perheen rikas sisäinen elämä ja siihen teoksessa rinnastuva Suomen poliittinen mullistus. Pariskunta ja heidän lapsensa ilmentävät viatonta maalaisidylliä: eletään kovissa oloissa mutta keskinäinen rakkaus kannattelee. Sitten tulevat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat kiskoa maalaisrahvaan kouluihin ja tehtaisiin. Romppasiakin kehotetaan vetämään punainen viiva äänestyskorttiin eli äänestämään sosialisteja, ja palkaksi luvataan nuori vasikka jokaiselle lapselle.

Tietenkin politikointiin osallistuu innolla koko Romppasen suku, myös Topin äiti. Riika joutuu uuden aatteen tähden kahnauksiin syvästi uskonnollisen anoppinsa kanssa. Anoppi pitää kommunismia paholaisen keksintönä. Aviomies Topi taipuu äitinsä ja setänsä suostutteluun, ja lapset jäävät ilman maitoa. Kun Riika pitää kannastaan kiinni, mobilisoi anoppi koko suvun boikotoimaan "ratikaaliakkaa".

Mikä vakavampaa, maaseudun herrasväki ei punaisia suvaitse. Kirkkoherra ja kylän apteekkari ampuvat lopussa karhun ja penslaavat verellä yhteiskunnallisesta arvonnoususta haaveilevat mökineläjät. Riikankin viimeinen kirkkomatka päättyy nöyryttävään "punaiseen viivaan": verinen merkki tahraa symbolisesti hänen mekkonsa kaulalta hameenhelmaan.

En tiedä miksi, mutta lopussa tulee väkisinkin mieleen Maria Magdalena. Riikasta kehittyy eräänlainen suomalainen versio Raamatun langenneesta naisesta, mutta tällä kertaa langetaankin politiikkaan eikä perinteiseen porttoiluun.

Suuren vaikutuksen nykylukijaan tekeekin Punaisen viivan vahvasti seksuaalinen vire. Itse viiva on vain viimeinen silaus kokonaisuudessa. Kianto on ollut kova poika! Viime vuosisadan alkupuolella ei tietenkään voinut suoraan sanoa kaikkea, mutta teksti henkii alusta lähtien sitä "tiivistä" tunnelmaa, joka Riikan ja Topin kahdenkeskisissä kohtauksissa Korpiloukon mökillä vallitsee. Ei voi kuin ihmetellä, että tämä kirja on mennyt sensuurista läpi.

Jo kirjan toinen lause kertoo selvin sanoin mistä on kyse:

Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aivan...

Ja jänisten takapuolet paistavat valkoisina, sammakot painautuvat lahokantojen syvempiin sokkeloihin ja metsän hiljaisuuden keskeltä kuuluu kummallista ähkäilevää huohotusta. Kohta kunnioitettava majesteetti seisoo siinä kaikessa komeudessaan. Jos ette usko, lukekaa itse....

Ilmari Kianto (1977, alkuperäinen 1909). Punainen viiva. Otava, Delfiinikirjat.


Pidempiä arvioita:
Parnasson analyyttista kommenttia voi vilkaista täällä.
Morre on kirjoittanut perinpohjaisesti aiheesta.
Hesarin kriitikkojen tutun version löytää täältä.