Kuva: Otava |
Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.
Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.
Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.
Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.
Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.
Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.
Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.
Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)
Arvioita Hietakehdosta:
Helena Ruuska Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Unni lukupäiväkirjassaan
Olipa ihana kuulla, että kirja sinustakin oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla. Niin minustakin.
VastaaPoistaKiinnitit myös huomiota noihin orastaviin muutoksiin sukupuolirooleissa. Minusta etenkin Charlotassa oli ainesta tällaiseksi tulevaisuuden uudeksi naiseksi. Hän ei halunnut olla niin kuin oletettiin, eikä suostunut enää Juhon pompoteltavaksi, vaan halusi tehdä oman päänsä mukaan.
Jaana, totta, Charlotassa on hienoa uhmaa. Ne valkoiset kengät ja tomaatit! Mikaelan kohdallahan sanottiin jo suoraan, että tästä on tulossa jotain uutta.
PoistaIhanaa! Mä oon vielä Jään ja tulen keväässä, mutta etenen sarjaa hitaasti mutta varmasti :).
VastaaPoistaMaria, hienoa! Odottelen innolla juttujasi näistä. :-)
PoistaAh, ihanaa kuulla sinultakin että luvassa on herkkua!
VastaaPoistaSalla, minusta on tosiaan aika makupala, tämä, ja uskon että tykkäät. Jotkin kuvaukset ovat ehkä vähän... runsaita... varsinkin kun lukee tätä samaan aikaan kun kuuntelee Antti Tuuria autostereoista... mutta pakko myöntää, se runsaus jotenkin istuu tähän, vaikkei niin minun juttuni useimmiten olekaan.
Poista