sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.
Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:
Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)
Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

10 kommenttia:

  1. Itse en ole Pamukia lukenut, mutta tiedän että hänet on nobeloitu. Minulla on itsellä jonkinmoinen nobelisti-projekti, joten Pamuk on listalla(noin sadan muun kanssa :). Yhden kirjan perusteella on joskus vaikea nähdä, miksi palkinto on annettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, joo, en saanut tästä mitään mielettömiä säväreitä... mutta aika moni nobelisti onkin jättänyt kylmäksi. Toisaalta, joku on koskettanutkin, joten ei Nobel automaattisesti pilaa kirjailijan mahdollisuuksia hurmata minutkin teoksillaan. Toivottavasti tykkäät kun häneen asti ehdit!

      (Ja hatunnosto tuolle projektillesi!)

      Poista
  2. Kaksoisolento- ja identiteettiteema tuntuu olevan tavallinen Pamukin kirjoissa. Esimerkiksi joku aika sitten lukemassani Mustassa kirjassa niitä käsiteltiin myös.

    Istanbulin matkaa ennen olisi sopinut paremmin Pamukin kirja Istanbul!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Margit, kiitos vinkinstä! Tämä nyt tuli sattumalta... mutta olen muutenkin kirjastoon menossa joten katsotaan näkyisikö Istanbulia... :-)

      Poista
  3. Olen Pamuk-fani, lukenut kaikki hänen suomennetut ja osan myös suomentamattomista teoksista. Valkoinen linna ei ole ehkä paras portti Pamukin romaaneihin. Tämä johtuu siitä, että se on suomennettu englanninnoksesta. Pamukin turkin kieli on vaikeaa kääntää, mutta kaikki muut hänen kirjansa on kääntänyt Tuula Kojo, joka hänen ystävänään ymmärtää kirjoittajan tyylin ja tekee tekstistä nautittavaa. Jos Sinulla on aikaa niin tutustu esim. juuri tuohon Margitin mainitsemaan Istanbuliin -- se ei ole romaani vaan omaelämäkerrallinen. Viattomuuden museo ja Hiljainen talo ovat puolestaan Istanbul-romaaneja, joissa lähihistoria (i.e. n. 1970-luku) tulevat mainiosti esille. Antoisaa Istanbulin matkaa -- mielenosoituksista huolimatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, Sanna! Katson löytyykö kirjastosta Istanbulin lisäksi jompi kumpi noista romaaneista. Ennen matkaa en ehdi niitä lukea mutta voinpahan sitten fiilistellä jälkikäteen. Odotan reissua innolla vaikka se vähän hätäinen onkin, sillä Istanbul on minulle uusi paikka. Mielenosoittamisen taidan jättää väliin. :-)

      (Kiitos muuten myös mainiosta Kosto ikuisessa kaupungissa -jutusta... ja toivottavasti assyriologeista vakoojina -on tulossa vielä lisäosia :D)

      Poista
    2. Mielenosoitukset kannattaa tosiaan jättää väliin -- suurlähetystön kotisivutkin kehottavat välttämään näitä paikkoja.
      Ja kirjoja voi lukea myös jälkikäteen, usein teen juuri näin päin -- jos inspiroidun jostain paikasta niin haluan lisää tietoa ja tunnelmia. Käy katsomassa Istanbul-aiheisia postauksiani, sieltäkin voi löytyä vinkkejä.
      Assyriologi-vakoojista on tulossa lisää, on vain niin monia aiheita joista voisin tällä hetkellä kirjoittaa vakavan tutkimuksen lisäksi -- elän niin mielenkiintoista elämää :).

      Poista
    3. Mielenkiintoinen elämä kuulostaa hyvältä! ;-)

      Jätin mielenosoittamisen väliin, mutta Taksimin aukio oli niin lähellä että piti käydä vähän kurkistamassa sillä suunnalla.... parinsadan metrin päästä en nähnyt kuin lepovuorossa olevan vesitykin ja sitä vartioivan konepistoolimiehen. Ei tehnyt mieli tutkia lähempää :-/

      Sain Istanbulista luettua noin kaksi kolmannesta matkalla, mutta vielä on vähän kesken. Kiinnostava ja erikoinen kirja!

      Poista
  4. Minullakin on nobelisti-projekti käynnissä ja olen lukenut Pamukilta juuri tämän kirjan. Toisaalta tykkäsin kovasti, koska kirja muistutti rakastamani Umberto Econ kirjoja, mutta toisaalta kirja oli myös hieman liian pitkästyttävä ja hankala. Luen varmasti Pamukilta joskus jotain muutakin, mutta tästä kirjasta jäi kovin kaksijakoinen tunnelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reeta, kaksijakoinen kuvaa hyvin... minustakin tämä oli jollain tavalla hankala, vaikka näin siinä hyvääkin. Heh, Umberto Econkin kirjat ovat minulle kaksijakoisia; Ruusun nimestä pidin kovin, mutta Foucaltin heiluri oli ensimmäinen kirja ikinä, jonka jätin tietoisesti kesken. Eco haastaa... :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.