Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)