tiistai 23. elokuuta 2011

Turvapaikka

Kuva: WSOY
Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.
- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 
Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 
- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 
- Siis sormukset? varmisti maaherra. 
- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 
George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 
- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)
Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

2 kommenttia:

  1. Voi ei. Kuulostaa aika vänkerältä. Pitäisi varmaan lukea. Vähän kiinnostuin tästä jo Jorin blogissa, mutta en silloin löytänyt omasta kirjastostani.

    Täytyy myöntää, että pariin kertaan on tullut samantyylisiä keskuteluja vastaan irl.

    VastaaPoista
  2. Mari A., ei varmaan irl naurata. Pokkaa saa pitää mutta eri syystä kuin Salmista lukiessa.... ainakin meikäläisellä kiehumispiste on turhan alhainen!

    Tämä on nopea ja helppo lukea, vaikka onkin vaikuttava ja rankka. Erikoinen yhdistelmä...

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.