keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3
Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:
Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 
Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 
Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)
Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

21 kommenttia:

  1. Luin tämän kirjan n. 4 vuotta sitten,joten ihan tuoreimpia muistikuvani eivät ole... mutta vähän samanlaisiin fiiliksiin jäin. Toisaalta kirja oli kiehtova, toisaalta kertoja hieman ahdistava. Luin myöhemmin tämän kirjan 2 "jatko-osaa", jotka olivat siinä suhteessa vielä ahdistavampia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentoin vielä itseäni, kun painoin julkaisua turhan nopeasti. Toinen asia, mikä minua kirjassa jäi vaivaamaan, oli vanhempien asenne. Mitä ihmeen järkeä on kasvattaa lapsi kokonaan viidakossa, jos kuitenkin on todennäköistä että hän ei siellä tule loppuelämäänsä viettämään. No, ajat olivat silloin toki toiset kuin nykyään, mutta kuitenkin. Lasten sopeutumisen ja suhteiden säilyttämisen eteen kun kuitenkin voi tehdä yhtä ja toista.

      Poista
    2. Linnea, kiinnostavaa että tuo tuli sinulle mieleen. Samaa sanoivat nimittäin monet lukupiirissämme, jossa keskusteltiin sitten tiukkaan sävyyn siitä, tekivätkö Sabinen vanhemmat oikein ja mitä heidän olisi pitänyt tehdä toisin.

      Totta toinen puoli... Toisaalta minulle jäi itselleni Sabinesta vähän "epäluotettavan kertojan" maku, joten en uskalla suorin sanoin tuomita. Eipä silti, en itse voisi kuvitella moista elämäntapaa!

      Poista
  2. Siitä on aikaa kun tämä luin, mutta tykkäsin kyllä. Toinen osa Paluu viidakkoon on kuitenkin ehkä avartavampi omalla tavallaan ja siinä otetaankin sitten kantaa tuohon Indonesian politiikkaan. Kannattaa lukea se. Eka osa jää aika vaisuksi ilman sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, pitää harkita. Samaa sanoin live-keskustelussa muuan toinenkin... Silti, yksittäisen julkaisun pitäisi seistä omillakin jaloillaan. :-)

      Poista
  3. Mä tuolla aiemmin kehuinkin lukeneeni tämän. Nyt kun noista jatko-osista on puhe, niin en olekaan ihan varma, että minkä osan luin. Muistan kirjasta vain sen, että tytsi ei osannut ylittää tietä, koska ei osannut arvioida autojen nopeutta. Siis jos ei ollut liikennevaloja, jotka sanoivat, että nyt kävele.

    Musta on kiinnostavaa, kun on vieläkin ihan suhteellisen moderneja yhteiskuntia, joissa ihmiset uskovat uniin, ennustajiin jne. Ja sitten kun on tekemisissä noiden ihmisten kanssa, niin alkaa yhtäkkiä itsekin uskoa enneuniin. Tapahtui mulle vähän aikaa sitten, enkä oikeastaan voi ajatella, että se olisi jotenkin alempi primitiivinen yhteisö, jossa ihmiset uskovat kuolevansa kiroukseen. Ehkä sellaisia voimia oikeasti on olemassa, joita meidän "järkiperäinen" länsimainen yhteiskunta ei suostu näkemään.

    Mun on joka tapauksessa vaikea suhtautua neutraalisti näihin kirjoihin, koska itse halusin aikoinani tutkimaan uusia heimoja viidakkoon. Luen siis aina jotenkin ihaillen tarinoita niistä, jotka oikeasti ovat olleet jossain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A., en löytänyt googlella juttua sinulta tästä, joten ajattelinkin että siitä on ehkä kauan. Tässä kirjassa oli lopussa juuri tuollainen kohta, joten varmaan olet lukenut tämän.

      Heh, kyllä täällä hyvin modernissa Suomessakin monet uskovat kaikenlaisiin kummallisuuksiin... Tuo sitaattini saattoi olla huonosti valittu. Ajoin takaa enemmän tuota "me opetimme heidät nauramaan" puolta. Varmaan Kueglerit tosiaan muuttivat fayujen elämän, mutta minua hiersi se alentuvaisuus.

      Minä taas en osaa suhtautua neutraalisti avaruuskirjoihin, koska halusin aikoinani tutkimaan vieraita planeettoja ja kaukaisia galakseja. Huoh. Valitettavasti omaelämäkertoja siltä puolelta ei löydy. Kuu, se ei ole mitään, surkea pikku sateliitti... :-)

      Poista
  4. Oho, vaikka tätä vähän moititkin, niin kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, ja ihan semmoiselta lajityypiltä mikä on minulta jäänyt lukematta.

    Maailman kyllä varmaan näkee vähän eri tavalla jos on asunut 17 vuotta (tai melkein) viidakossa. Wou.

    Toi koko löytämis -konsepti on muuten mielenkiintoinen. "Löysin Intian, ei kun siis Amerikan", öö ja mites ne intiaanit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tessa, olisi hauskaa jos lukisit tämän, kuulisin kyllä mielelläni muidenkin näkemykset tästä. Lukupiirin jälkeen aloin miettiä olinko ylikriittinen... :-)

      Tuo "löytäminen" on osa sitä alentuvaisuutta, joka minua rassasi. Olemassa on vain sellainen, jonka eurooppalaiseen piiriin kuuluvat näkevät, ergo, fayut löydettiin.

      Poista
  5. "Musta on kiinnostavaa, kun on vieläkin ihan suhteellisen moderneja yhteiskuntia, joissa ihmiset uskovat uniin, ennustajiin jne."

    Eihän se pohjimmiltaan ole sen kummempaa kuin uskoa esim. Raamattuun ;)

    Hitsi, aihe kuulostaa periaatteessa kiinnostavalta, mutta kerronnan tyyli ei kauheesti houkuta, mua ärsyttää jos tarinan kertoja kerjää itselleen huomiota/sääliä/ymmärrystä... No, täytyy silti ehkä kurkata, jos tämä osuu kirjastossa nokan eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. anuh, niinpä... ihmisen kyky uskoa kaikenlaiseen ei ole kadonnut mihinkään... Uskomme horoskooppeihin ja ryppyvoiteisiin ja luomiskertomukseen. Ja myös aseistariisuntasopimuksiin ja liikennevaloihin ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Säälittävää ei ole uskominen sinänsä, vaan se että uskomisen myötä usein hukkuu kyky katsoa mitä tapahtuu, kyky tarkastella tekemisten seurauksia.

      Jos lyödät kirjastosta, kurkkaa! (Varoitus: kuvat saattava koukuttaa lukemaan tämän. Mutta ainakin tämä on nopealukuinen, joten jos tyyli ei nappaa, tiedät ettei ärsytystä kestä pitkään :D)

      Poista
  6. Minullekin jäi aika samankaltaiset fiilikset kirjasta. Mietin, että Kuegler on kuitenkin kirjoittanut kirjan vasta aikuisiällään, joten lapsuuden nostalgiaa ja viidakossa asumisen eksotiikan kauhistelua siinä oli vähän turhan paljon. Toisaalta minuakin ärsytti se, miten Kuegler suhtautui heimoon jotenkin alentuvasti, aivan kuin olisi ollut itsekin antropologi tai jokin muu "ulkopuolinen tutkija", sen sijaan, että olisi oikeasti suhtautunut heimon ihmisiin tasa-arvoisina ystävinä.
    Paluu viidakkoon -jatko-osa oli muistaakseni aika erilainen ja hyvin poliittinen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zephyr, hyvä huomio... samaa sanoi lukupiirissä joku tuosta lapsuuden muistelusta. Taisi Kuegler itsekin jossain vaiheessa todeta, että joku saattaa pitää hänen kertomustaan lapsuuden nostalgian kultaamana. No, se nostalgia kultasi kyllä enemmän hänen muistojaan kuin kuvausta fayuista. Vaikka se täytyy myöntää, että hänellä näytti olleen aito kiintymyssuhde ainakin joihinkin heimon jäseniin.

      Saa nähdä tuosta jatko-osasta... ehkä! Vannomatta paras! Luin juuri loppuun yhden aiemmin kesken jääneen kirjan :-)

      Poista
  7. Olipa kiva lukea arviosi kirjasta! Minulla on kirjan lukemisesta jo useampi vuosi, joten ihan tarkkoja tunnelmia en muista. Pääosin tykkäsin, mutta jotkut asiat minuakin hieman ihmetyttivät ja ärsyttivät. Kueglerin kolmesta kirjasta tämä ensimmäinen kuitenkin oli mielestäni paras. Toisessa kirjassa tosiaan on sitä politikointia paljon ja kolmas oli mielestäni jo puhdasta paljastelua ja aika huonosti kirjoitettua sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, hauskaa että tykkäsit! Tuosta kolmososasta en ole kiinnostunut ollenkaan - poliittisesta kakkosesta ehkä... Tunnustusten täytyy olla hyvin ja älykkäästi kirjoitettuja, että niistä jaksaa kiinnostua. Vaikkapa Katariina Hazardin kootut traumat lukisin mielelläni... :P

      Poista
  8. Minä luin tämän aika lailla ilmestymisensä jälkeen ja muistan kyllä pitäneeni tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, aika moni on pitänyt. Minäkin pidin joissain suhteissa, mutta en mitenkään valtavasti. :-)

      Poista
  9. Tuntuu herättäneen ajatuksia :)

    "Kiinnostavaa ...heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä".

    Aina parhaat asiantuntijat ovat poissa itse ongelmista, sangen kaukana. Pallopeleissäkin parhaat asiantuntihat istuvat katsomossa kahvimukin ääressä.

    Minulla olisi tähän asetelmaan paljonkin sanottavaa, mutta en ole lukenut kirjaa, niin parasta etten lausu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, heh, joskus etäisyys antaa viisautta... ja onhan se niinkin, että keskustelua olisi maailmassa hemmetin paljon vähemmän, jos tyytyisimme puhumaan vain siitä mistä jotain tiedämme! :D

      Minulle tästä jäi vähän tekopyhä maku, mutta vika ei välttämättä ole Kueglerin kirjassa - voi olla, että näen lukemassani sitä mitä "haluan" nähdä. :-)

      Poista
  10. Pidin tästä kirjasta todella paljon! Näin kirjastossa jopa tämän jatko-osan, mutta ei ollut valitettavasti kirjasokorttia mukana!

    VastaaPoista
  11. Kirjahiiri, kiva! Ehkä ehditkin lukea jatko-osan ennen minua, kerrot mitä tuumit!

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.