maanantai 7. toukokuuta 2012

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.
China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...
The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)
Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

13 kommenttia:

  1. Mulla on tästä toinen pokkaripainos, siinä on näköjään vain vaivaiset 623 sivua! :) Luin Toisetkin englanniksi ja tahkosin sen kanssa viikkokaupalla. Ei se tosin pelkästään kirjan piikkiin mennyt vaan oli kaikkea muuta hoppua, mutta taitaa silti olla paras suhtautua tähän jo valmiiksi vähän pidemmän ajan projektina. :) Sen verran kiinnostava tapaus Miéville on että lisää on saatava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, hah, olet löytänyt vielä pienempää pränttiä? Suosittelen tätä kyllä, mutta tosiaan kannattaa orientoitua vähän pidempään rupeamaan. Hieno lukukokemus vaikkei mikään ihan kepeä fantasiaretki...

      En tiedä miksei Toiset tuntunut minusta niin raskaalta kumminkaan, olisikohan sitten kielen vaikutusta... Tai ehkä otuskaartin laajuuskin tässä Perdidossa teki kokonaisuudesta vaativamman; kiinnostavia kummajaisia, totta kai, mutta sielun silmät menivät välillä kieroon kun yritin pitää kaikki näköpiirissä yhtä aikaa. :D

      Poista
    2. En edes ole, vaan fontti on jotakuinkin normaalikokoista - senpä vuoksi kummastelenkin että miten ihmeessä tässä voi ollakaan noin paljon vähemmän sivuja?? Sivukokokin on suomalaisen peruspokkarin luokkaa, ei siis mikään erityisen iso. Jos tästä on pudotettu ne ylimääräiset detaljit pois? :D

      Tämä kyllä vaikuttaa reippaasti runsaammalta kuin Toiset!

      Poista
    3. Voihan äimistys, Satu, ihan normipokkarin kokoa tuo minunkin omani on, samaa kuin esim. tavalliset Seven-pokkarit. En ymmärrä ensinkään. Piti vielä käydä tarkistamassa, ettei omassa yksilössäni ole vahingossa jäänyt jokin sataluku numeroinnista väliin, mutta ei. Outoutta on ilmassa...

      Olisiko Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikosta tuttu kirjarutto iskenyt? :D

      Poista
  2. Hitto! Minun piti lukea tämä Raijan scifi-haasteeseen, mutta nyt alkaa tuntua siltä että taidankin valita jonkin hieman helpomman teoksen. Toisaalta pidin suunnattomasti Toisista, joten into lukea lisää Mievilleä on kova. Saas nährä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukutoukka, heh, kyllä sinä joudut tämän ennemmin tai myöhemmin lukemaan... ;-)

      Totta puhuen Miévillen maailma on siinä määrin erikoinen, että olisi sääli jos natinani tähden missaisit sen. Rohkeasti kimppuun vaan! Aion itsekin ennemmin tai myöhemmin lukea myös muut samaan miljööseen sijoittuvat kirjat - ensi kerralla vain tiedän mitä olen tekemässä ja maltan odottaa: kyllä se imu sieltä aina tulee. Harmi ettei tätä saa suomeksi, ainakaan vielä.

      (Heh, itse asiassa valitin alkuun pääsyn vaikeutta Toistenkin kanssa, nyt kun asiaa ajattelen. Kirjoittaakohan Miéville hitaita alkuja vai olenko minä vain niin kärsimätön, että pitäisi olla puhdasta actionia alusta loppuun?)

      Poista
  3. Haa, minulla on juuri Toiset ihan lopussa ja olen kyllä pitänyt, vaikka se onkin ihan erilainen kuin mikään vähään aikaan lukeamni. Perdido saanee silti kyllä toistaiseksi jäädä lukematta: Kuulostaa hyvältä, mutta hyvinhyvin raskaalta. Toisaalta, ehkä joku muu noista Mievillen vanhemmista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, Tessa, Toiset on toisenlainen ja Perdido vielä kolmannenlainen. Jos se nyt on edes sana. :-)

      Miéville on kyllä meikäläisen kohdalla onnistunut käännyttämään uuskummaan... näin tasokasta tekijää on pakko ihailla, olkoonkin että hän teettää myös lukijalla vähän töitä. Ehkä se on aivoverenkierrolle vain hyvästä. :D

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Minä olen lahjakas aloittamaan Miévillen kirjojen lukemisen. Toistaiseksi olen saanut loppuun asti vain The City & The Cityn (Toiset). Perdido (kerran aloitettu) on yhä lukusuunnitelmissa, mutta ensin pitäisi saada fiilis sopivaksi Embassytownille (kolme kertaa aloitettu). Minusta alkaa tuntua, että Miéville ei sovi minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raija, heh, alkaa näyttää siltä, että tässä on jonkinlainen konsensus syntymässä: Miévillen lukemiseen pitää psyykata itseään... Mutta jotain kiehtovaa näissä kahdessa lukemassani on ollut. Toiset oli niin kirkkaan fiksu, että se sai pään ihan pyörälle, Perdidon kanssa tuntuu, että se oli astetta enemmän tunnelmaromaani: kiehtova, mutten saanut siitä runsaudesta yhtä selkää ideaa.

      Jatkan minäkin näiden aloittamista. ;-)

      Poista
  6. Oli ihan pakko tulla tänne hihkumaan riemuani! Kävin lomalla Tampereella, ja pakollinen matkakohde oli tietysti Poplaarin Pekan kehuma Antikvariaatti Lukulaari. Bongasin sieltä paitsi Perdido Street Stationin myös The Scarin, Iron Councilin ja Embassytownin, joten nyt on ainakin monta Miévillea hyllyssä odottamassa. Lisäksin löysin monta muutakin kiinnostavaa kirjaa, kannattaa ilman muuta käydä Lukulaarissa jos tie vie Tampereelle. Nyt pitäisi vielä tehdä kirjahyllyyn tilaa noille löydöilleni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa, Lukutoukka! Tuota The Scaria on kehuttu kovasti, vaikka Embassytown ilmeisesti jakaa enemmän mielipiteitä. Täytyypä muistaa tuo Lukulaari; olen Tampereella ainakin kahteen otteeseen kesän mittaan. :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.