Kesän kunniaksi aion lukea kasan dekkareita. Heh, kesän kunniaksi... aina voi lukea kasan dekkareita! Mutta nyt on käsillä sikäli herkullinen tilanne, että edessä on minulle uusi sarja kotimaisia dekkareita. Saan aloittaa alusta ja lukea kokonaisen pinon.
Seppo Jokisen tuotanto on jäänyt minulta väliin, sillä hänen kirjoittajauransa ajoittuu pahimpaan englanninkielisen kirjallisuuden kauteeni; suomenkielistä ja suomalaista on tullut luettua enemmän vasta blogiaikoina. Kun Koskinen ja siimamies ilmestyi vuonna 1996, taisin tosin olla
Seppo Jokinen on kuitenkin ollut puheena lukupiirissämme, ja äskettäin pongasin Jokisen ja hänen Koskisensa Kirsin blogista. Siellä oli esillä sarjan uusin osa, Hervantalainen. Se nappasi heti. Hervanta on tällä hetkellä minusta vallan erinomaisen kiinnostava kaupunginosa erittäin tärkeässä kaupungissa. En kuitenkaan halunnut aloittaa väärästä päästä, joten ensimmäisenä lukuun tuli Siimamies.
Sain melkein enemmän kuin olin odottanut. Heti Siimamiehen alkusivuilla löytyy 16-vuotias tyttö kuristettuna Neitien lenkkimaastoista. Kääks. Kielsin kiireenvilkkaa kaiken liikkumisen niillä main, johon Neiti A totesi rauhallisesti, että on sieltä oikeitakin ruumiita löydetty, joten keksityistä on turha sauhuta. Ja sitä paitsi kun harjoittelee juoksemista pääsee tarpeen vaatiessa nopeammin karkuun.
Alkujärkytyksestä huolimatta pääsin kirjaan hyvin kiinni ja pidin siitä. Koskisen persoonassa on ehkä Siimamiehessä joitain vähän teennäisiä piirteitä, eikä kieli ole ehkä maailman hiotuinta, mutta kerronta etenee ja tarina kulkee. Toisiinsa lomittuvat linjat solmiutuvat siististi yhteen olematta liian ennalta-arvattavia. Tiettyä asetelmallista samankaltaisuutta Harjunpää-sarjaan on havaittavissa, mutta Siimamies kuuluu silti minusta dekkarina enemmän perinteisen realistisen poliisiromaanin kategoriaan kuin Joensuun kirjat. Harjunpää-sarja kaivaa psykologisia syövereitä niin tehokkaasti, että kirjoja lukiessa tulee useammin paha olo kuin tunne siitä, että maailmassa on järjestys. Voin ajatella lukevani Jokisen dekkareita ajanvietteenä; Joensuu on aina vakava paikka.
Eipä silti, ei Siimamies mikään hilpeän kepeä kirja ole. Turhaa kuolemaa ja pahaa oloa riittää. Mutta Jokinen lähestyy asioita jotenkin mukavan äijäkkäästi. Koskiseen tutustuu ja kiintyy, Hervantaan eläytyy, ihmisissä on arkista elämänmakua. Oman jännän vivahteensa kirjalle antaa ajankuva. Maailma on ehtinyt jossain välissä muuttua, sillä 90-luvun jälkipuoliskon teknologia ja elämänmuoto tuntuvat kutkuttavasti nostalgisilta. Rikososaston kokousvälineistöstä vain fläppitaulu lienee yhä ajankohtainen. Fläppäriä ei taida mikään SmartBoard ihan heti tappaakaan.
Mutta otetaan toinen esimerkki:
Palo-oja hipelöi sytyttämätöntä savuketta sormissaan. Vielä puoli vuotta sitten ryhmähuoneessa oli tupruteltu estoitta, mutta keväällä voimaan tullut tupakkalaki oli tehnyt siitä lopun. Nikotiininnälkä teki miehistä entistä nuutunemman näköisiä. Riipisenkin silmät verestivät väsymyksestä ja paksut viikset roikkuivat apeina. Näki että hän oli tehnyt pitkän yövuoron. (s. 11)Edistys edistyy!
Koskinen ja raadonsyöjä on jo lainattuna. Aion lukea Koskiseni kiltisti järjestyksessä. Ja seuraavalle Hervannan reissulle otankin kartan mukaan ja käyn pienellä Koskis-kävelyllä tutkimassa kirjallisia ruuminlöytöpaikokja. Miksikäs ei, jos Jyväskylässäkin järjestetään Harjukaupungin kävelyretkiä?
Seppo Jokinen (1996). Koskinen ja siimamies. Karisto. ISBN 951-23-3573-5.
Arvioita:
Annika Lukemisen ilo -blogissa
Kisun kirjablogi
Mette Luetut-blogissa
Vinkkinä mainittakoon, että muutama ensimmäinen Koskinen on ilmestynyt äänikirjana, lukijana Ola Tuominen. Hyviä lukuhetkiä!
VastaaPoistaLukutoukka, kiitoksia! Tosin taidan ehtiä niiden ensimmäisten ohi ennen kuin nykyiset äänikirjat loppuvat - iPhonessa pyörii lenkkiseurana yksi kuuluisa dekkari ja autostereoissa alkoi juuri neljän äänikirjan maratonsarja kotimaiselta kirjailijalta... katsotaan miten käy. :-)
PoistaÄänikirjat ovat tuon Tuomisen lukemina niin hyviä, että ne voi kuunnella, vaikka kirjan on jo lukenutkin, sanoo yksi vannoutunut Koskis-fani, joka on vain satunnaisesti käynyt Tampereella...
PoistaTampereella on useita erilaisia kulttuuriraitteja. Muistan lukeneeni jostain, että siellä on myös Koskinen-raitti. Olen joskus kävellyt Väinö Linna- ja Anni Polvan Tiina-raittia. Ne ainakin olivat mielenkiintoisia.
VastaaPoistaVauhko, ihanko totta? Pitää googlettaa lisää. Toistaiseksi löysin valmiina vain jonkinlaisen Koskisen Tampere -kartan, jossa oli mystisiä numeroita ja lähinnä Tampereen keskustassa... Mutta ehkä ne keskustankin tapahtumapaikat alkavat sarjan mittaan selvitä. Noh, vähintäänkin saan näistä inspiraatiota kunnon juoksulenkkiin Hervannassa. :D
PoistaKoskinen seikkailee ympäri Tamperetta. Osa näiden kirjojen viehätyksestä näin entiselle tamperelaiselle onkin tutut maisemat. Parhaimmillaan murha on tapahtunut melkein vanhempieni naapurissa.
PoistaKoskinen seikkailee ympäri Tamperetta. Osa näiden kirjojen viehätyksestä näin entiselle tamperelaiselle onkin tutut maisemat. Parhaimmillaan murha on tapahtunut melkein vanhempieni naapurissa.
PoistaTampere ei ole minulle niin tuttu kuin toivoisin; itse olen asunut siellä vain alle puolivuotiaana. Mutta lukemattomia kertoja Tampereella on silti tullut vietettyä aikaa erilaisten työ- ja vapaa-ajan touhujen takia, ja nykyään tulee siellä maleksittua enemmänkin... mahtava kaupunki! Ehkä saan tästä sarjasta hupia molemmin päin, Koskinen tuo lisämaustetta kaupunkiin tutustumiseen ja toisin päin. :-)
PoistaOlen lukenut kaikki Seppo Jokisen Koskis -dekkarit ja jäänyt sarjaan vahvasti koukkuun. Koskinen on minusta symppis ja jotenkin aito hahmo. Uskon, että sarja tempaisee sinutkin mukaansa, jahka niitä ensin muutaman luet!
VastaaPoistaTuulia, vahvasti koukussa ollaan! Ehdin jo lukea Raadonsyöjän ja nyt pitää hakea lisää. :D
Poista