Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa