Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.

En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)

Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa