Seitsemän veljestä

Nahkaa ja kultaa!

Piti oikein kaksin käsin miettiä kirjoitanko Seitsemästä veljeksestä ollenkaan, sillä tässä on nyt hyvät mahdollisuudet leimautua ääliöksi. Mutta päätin antaa mennä, sillä asiassa on myös blogifilosofinen ulottuvuutensa: saako klassikkoja ylipäätään kommentoida, voiko niistä olla useampaa mieltä? Ennen kaikkea, voiko Suurta Klassikkoa lukea kuin mitä tahansa kirjaa? Seitsemän veljestähän on suomalaisen kirjallisuuden SE kirja jos jokin ylipäänsä on: kaikkien kirjojen isä ja äiti, suomenkielisen kirjallisuuden pyhä peruskivi...

Veljekset on ollut lukulistalla jo vuoden, sillä viime vuonna Aleksis Kiven päivän aikoihin päätin, että pitääpä lukea tuokin; olen melkein sataprosenttisen varma, etten ole lukenut Veljeksiä, ainakaan kokonaan. Tuskin olisin voinut sitä unohtaa jos olisin. Mutta tarina on tuttu sellaisen kulttuurisen osmoosin kautta, joka perehdyttää britit Shakespeareen ja saksalaiset Goetheen ilman varsinaista lukemista. Äidinkielen tunneilla luetaan pätkiä, tästä on elokuvia ja näyttämösovituksia. Osia ja elementtejä on kannibalisoitu erilaisiin intertekstuaalisiin viittauksiin. Luultavasti äidinkielen opettajan tyttäreen on siirtynyt Veljes-tietoutta ihan vain telepaattisena säteilynäkin!

Ensimmäinen sivu. 

Kun ajatus kirjan lukemisesta kunnolla alusta loppuun vihdoin pälkähti päähäni, menin ensimmäisenä tutkimaan kirjahyllyjäni. Eikös minulla ole tämä? On. Isoäitini isä on saanut tämän 60-vuotislahjaksi vuonna 1953 ja hänen leskensä on antanut sen tyttärentyttärelleen vuonna 1976. Minulle se päätyi siis äidinperintönä.

Tätä kirjaa on pakko ihailla esineenä: se on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama, vienosti nahantuoksuinen, kullalla silattu, suorastaan huuruaa kansallista arvokkuutta. Mutta upea kappaleeni on totaalisen mahdoton mitä lukemiseen tulee. Fraktuura on liian rasittavaa tottumattomalle. Siihen tyssäsi ensimmäinen yritys sivistyä Veljesten verran.

Joskus alkuvuodesta keksin etsiä Veljekset Project Gutenbergin sivuilta e-kirjana. Latasin iPadille, luin parikymmentä sivua, ja sitten se taas jäi. Huoh. Mikä siinä on, että koskaan ei tunnu olevan juuri oikeassa mielentilassa Jukolaan poiketakseen? Lukeminen tuntui juuri siltä mitä se oli, pakonomaiselta yritykseltä paikata noloa puutetta kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Varmaan olisin edelleen ja ikuisesti aikeissa lukea Veljekset ihan kohta, ellen olisi bongannut kirjastossa tätä äänikirjana.

Täydellistä. Kuuntelen äänikirjoja autossa työmatkalla. Stereoihin lallattamaan ja se on siinä: pakoon ei pääse kun radion puolella vaanivat raivopirteät juontajat. Loppujen lopuksi päädyin kuuntelemaan tämän melkein kokonaan äänikirjana; luin lopun e-kirjana, kun loma teetti taukoa työajoihin eikä enää haluttanut jättää kesken.

Nyt tullaan siihen pahaan paikkaan. Saako klassikon kokea samoilla ehdoilla kuin minkä tahansa kirjan? Jos saa, niin Veljekset ei täysiä pisteitä vedä. Kiven tarinointi on monin paikoin puuduttavaa. Esimerkiksi veljesten jouluaattoinen paini tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan... ja kiekkoa löydään ja lyödään ja lyödään siellä aholla.... jos olisin paperilla lukenut, varmaan olisi tullut kiusaus lehteillä ohi. Myös tarinaan sovitetut pienet, irralliset kertomukset ovat minun maallikkosilmissäni harhapolkuja. Minusta juoni olisi ollut toimivampi vähän tiiviimpänä.

Ennen kaikkea, kertomuksen olisi saanut päättää veljesten tarinan temaattiseen huippukohtaan, voitokkaaseen ja sovinnolliseen paluuseen Jukolaan juhlineen ja kihlauksineen. Käsi sydämellä, myöhempien vaiheiden kuvailu on minun silmissäni irrallinen ja ohuehko häntä suurelle kasvukertomukselle. Jukolasta lähteminen ja siihen johtaneet syyt, Impivaaran monet kokemukset, suhteet ympäristöön, kaikki tämä on juonellisesti terävää tavaraa, mutta mitä ihmettä varten pitää siihen perään ketuntassuja ja körttikauluksia liittää? Olisiko romaanimuoto kumminkin ollut vähän vieras ja vaikea hallittava näytelmiä ja runoja paljon kirjoittaneelle Kivelle? Viettelivätkö eeppisen tarinan mahdollisuudet liian kauas lähtöpisteestä?

Olisiko nykyaikainen kustannustoimittaja neuvonut karsimaan rönsyt ja leikannut pituudesta? Saako näin edes ajatella?

Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää myös komiikan rajoja Veljeksissä. Missä määrin se on komediaa? Kivellä on selvästi hauskaa - ja lukijallakin on tarkoitus olla hauskaa - monen hullunkurisen kohtauksen kanssa. Monesti onkin. Koomisista elementeistä huolimatta pohjavire on vakava. Luulisin. Veljeksiä kohdellaan loppujen lopuksi hellästi ja ymmärtäen. (Voisipa lainata toisesta suuresta suomalaisesta sanat tunnelmalle: aika velikultia!) En osaa tältä vuosisadalta käsin arvioida esimerkiksi veljesten suhtautumista Rajamäen rykmenttiin tai rovastiin tai Viertolaan luotettavasti. Onko kohtaaminen Viertolan isännän kanssa sonnikarjan teurasmaalla tragediaa... vai virnuillaanko siinä jotenkin peitetysti?

En tiedä. Veljekset on vanhaksi romaaniksi selvästi paremmin ymmärrettävä (self-contained?) kuin vaikkapa Alkion Puukkojunkkarit, mutta silti saa vähän varvistella. Pitäisikö esimerkiksi olla ärtyneempi ohuista ja vähäisistä naishahmoista? Luultavasti ei. Ei tähän juoneen olisi naisille juuri kummempaa osuutta voinut rakentaa.

Kahdessa asiassa Seitsemän veljestä on minusta briljantti kirja myös nykypäivän lukijalle. Ensinnäkin veljesten inhimillisyys ja luonnekuvaus on huikea saavutus. Monikaan nykykirjoittaja ei saa yhtä tehokkaasti esille luonteiden eroja ja erilaisten ihmisten keskinäistä dynamiikkaa kuin Kivi tässä. Tuo Veljesten näytelmämäinen dialogi, jota ensin vierastin, osoittautui kirjan mittaan yllättävän toimivaksi ja teräväksi työkaluksi.

Eikö tässä olekin selvästi Tuomas?

Toiseksi: kieli! Aleksis Kiven kieli on mehevää, rikasta, raikasta, kirpeää ja kiehtovaa, ainakin tältä vuosikymmeneltä katsottuna. Amman blogissa pohdiskeltiin vähän aikaa sitten kumpi kirjassa painaa, kieli vai tarina. Eihän niitä tietenkään voi täysin erikseen ajatella, mutta myönnän itse lähestyväni yleensä kirjoja tarinakylki edellä. Kiehtovat ihmiset ja ideat, jännittävät miljööt ja toimiva juoni, näitä yleensä etsin... mutta kielelläkin on väliä. Ihan arkisella tavallisella suomella kirjoitettu hyvä tarina kelpaa, mutta takkuava tai etäännyttävä kieli pilaa lukukokemuksen, ja loistava kielenkäyttö voi tehdä kirjasta Elämyksen isolla E:llä.

Seitsemän veljestä pelasti minulle kirjana kieli. Se kantoi yli puuduttavien suvantojen. Löysin tästä todella paljon sellaista kielemme arkkityyppistä ainesta, jonka juurta en ole ennen tajunnut. Kukapa ei arvostaisi aitanpolulla astelevaa emäntää kaikkine sivumerkityksineen? Lisäksi tekstissä on paljon yksinkertaisesti väkevää tai kaunista. Kas tässä makusteltavaksi syksyä: Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Tämä puoli Veljeksistä oli ainakin minulle uutta - että sen ilmaisussa on niin paljon kaunista.

Oman mausteensa lukemiseen antaa nykypäivän perspektiivistä myös kielen muutos. Monen sanan merkitys tai kirjoitusasu on hivuttaunut jännittävästi erilaiseksi vuosien mittaan (rakastella, niittu, lunttu, koska, kamoittava ja niin edelleen). Ja Ahti Jokisen luenta on briljanttia. Ihan alkuun dialogimuodosta johtuva nimien toistelu rassasi, mutta vähitellen sitä lakkasi kuulemasta. Jokinen saa mielettömän hyvin elämää veljesten persooniin sortumatta ylidramatisointiin... Todellista ammattitaitoa! Äänikirjana kuuntelu myös toimi minun tapauksessani siinä mielessä hyvin, että se pakotti rauhoittumaan tekstin ääreen; loppuosan lukeminen e-kirjana ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, kun olin päässyt jo sisään kirjan maailmaan.

Silti on sanottava: minusta Seitsemän veljestä ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin Minna Canthin tekstit. Canth toki kirjoitti vähän myöhemmin kun Kivi - mutta ajallisesti ero ei ole merkittävä, viisitoista vuotta Veljeksistä Työmiehen vaimoon. Ehkä asiaan vaikutti, että Canth oli Kivensä jo lukenut, ja niistä oppinut, kun taas Kivi itse joutui kyntämään neitseellisempää maata. Tyylillisesti Canthin tekstit ovat mielestäni tiiviimpiä kuin Seitsemän veljestä, johon on ydintarinan ympärille kietoutunut enemmmän jahkaamista.

Seitsemän veljestä sai taas muistamaan, että suomalainen kirjallisuus on kovin nuorta. Ajatelkaa vaikka Jane Austenia, joka kirjoitti romaaninsa 1800-luvun alussa, siis noin 60-70 vuotta ennen Kiveä. Ei ole vaikea nähdä, että Austen teki työtään kypsässä kirjallisessa maailmassa, taustanaan tuhansien teoksien tapetti... Kivi-paralla oli kirjoittajana epäilemättä vähintään yhtä paljon raakaa lahjakkuutta, mutta hän joutui romaanillaan raivaamaan tilansa umpimetsään.

Hmm. Nyt kun ajattelen asiaa umpimetsän kannalta, komiikan ottaminen isoon rooliin tässä romaanissa on itse asiassa aika huikea veto. Noina fennomaanien ja nationalistien päivinä humoristinen kuvaus suomalaisuudesta oli epäilemättä riskialtista puuhaa. Suomen kirjallisuus III tietää kertoa, että Seitsemän veljestä saikin murhaavat arvostelut vaikutusvaltaiselta professori Ahlqvistilta. Kun yritin etsiä netistä Ahlqvistin kritiikkiä, törmäsin hauskaan versioon täällä, kokeilkaapa! (Introlla tästä osoitteesta.)

Heh, Ahlqvistiä tuntuu rassanneen kirjan raakuus. Sitä ei kyllä nykykirjallisuutta harrastavan tarvitse hätkähtää... Ja olen ihan eri mieltä siitä, että veljeksiä ei muka erota toisistaan! Eikä kielessä ole mitään vikaa! Kun nyt tässä moitiskelen kansalliskirjailjaa, voinen mollata kuuluisan kriitikonkin makua ilman suurempia tunnonvaivoja. On jo valmiiksi barbaariolo.

Seitsemän veljestä kannatti lukea - osmoosin kautta hankkimani käsitys oli puutteellinen - mutta ei tämä romaanina ollut itsessään minulle kirjallinen täysosuma. Veljekset on kielellisesti jännittävä, ja arvostan kyllä Kiven terävää ihmissilmää, hänen vaivihkaista luonnekuvaustaan. Silti harmittelen, ettei Kivi elänyt kauemmin ja päässyt kehittelemään romaaniosaamistaankin pidemmälle.

Vaikea sanoa missä määrin tuo juoniongelma on Kiven kirjassa ja missä määrin lukijassa. Jos olisi mahdollista kuvitella neitseellinen tila, jossa lukisin Seitsemää veljestä ilman mitään ennakkotietoja, ilman kulttuuri-ikonipaineita... olisinko pitänyt tästä enemmän? Jos olisin kohdannut kirjan rakenteen avoimemmin, ja saanut nauttia vapaammin oivaltamisen ilosta sen kanssa, olisiko lukeminen antanut jotain muuta? Suuria klassikoita ei voi lukea ihan niin kuin muita kirjoja. Niitä ympäröi odotusten ja mielikuvien aura, joka värittää väkisinkin kokemusta. Mutta on niitä silti hyvä lukea. Usein ne ovat parempia kuin odottaisi.

Nyt kun jälkikäteen mietin omia odotuksiani Seitsemästä veljeksestä, huomaan että ne olivat mahdottomia ja ristiriitaisia: sen piti olla täydellinen romaani ja sen piti olla kuolettavan tylsä.

Hei, sehän olikin kirja, eikä ainoastaan klassikko.

Aleksis Kivi (1870). Seitsemän veljestä.

Alkuperäisen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perintökirjani (1953) on julkaissut "Werner Söderström Osakeyhtiö", Ahti Jokisen lukema äänikirja on äänitetty 1984 ja lainaamani versio on julkaistu 2008 (ISBN 978-951-0-34073-8). Project Gutenbergin e-kirja on vuodelta 2004 ja löytyy täältä.

Kappas, Veljekset löytyy myös Juhanin Rajalinin lukemana netistä, täältä.

Arvioita:
Mari Paalosalo-Jussinmäki Olivian blogissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Antti 50 kirjaa vuodessa -blogissa
Shettis Shettis's Blogissa