Jään ja tulen kevät

Kuva: Otava

Jään ja tulen kevään myötä pääsin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa tavallaan lähtöpisteeseen, siihen kirjaan, jonka vuoksi sarjaa aloin lukea. Tämä sarjan kolmas osa on näet 101 naisten kirjan listalla. En kuitenkaan halunnut aloittaa keskeltä, joten luin ensin Mustat morsiamet ja Rautayöt.

Keväässä Tuomen perheen ja talon pihapiirin asujaimiston tarina jatkuu osapuilleen siitä, mihin edellinen osa Rautayöt päättyy. Anna on paremmin sovussa äitiytensä kanssa; vaikka arjen raaka raadanta väsyttää, tuntuu uusi työpaikka ravintolassa antavan ulottuvuutta elämään. Hänestä on tullut kaupunkilainen, oikeasti. Lassikin heräilee vähitellen vankileirin savisesta ahdistuksesta. Hilda ryhtyy mankelinomistajaksi, lähes porvariksi siis. Karjalan evakko Helvi joutuu sairaalaan, hänen tyttärensä Mari palaa pihapiiriin Hyvösten hoiviin.

Toimittajan rouvalla, Selma Lehtivaaralla, on tässä kirjassa selkeä rooli, samoin englantilaisella Mulliganilla, joka syksyllä asettuu kaupunkiin. Lehtivaaran rouva ottaa älykkään Juho-pojan sotakasvatikseen, kun poika ukkinsa luona on kovin heitteillä. Eletään rauhaa mutta leikitään englantilaisten ja saksalaisten sotaa. Englantilaismielisten ei pidä ajatuksistaan elämöidä, sillä valintaa tehdään nyt Hitlerin ja Stalinin välillä. Yksi uskoo asiaan, toinen ei - mutta vakain tuumin ja harkiten näyttävät päättäjät etenevän.

Köyhä ei muuta kaipaisi kuin ruokaa ja polttopuita. Rauhaa rakentaa omaa elämäänsä. Vain Sortavalaa ikävöivä Helvi tahtoo enemmän, tahtoo ja toivoo takaisin.

Jään ja tulen kevät nosti kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Kähkösen kerronta on rikasta ja kerroksellista. Historiallinen asetelma on itsestäänselvästi kiinnostava, ravintola Tatra luokka-asetelmineen kiehtoo, järven elämä nousee jännittävänä usvana kaupunkiin, aatteiden ja kulttuurin kirjo laajenee... Vaikka mitä olisi!

Poimin nyt vain yhden asian esille. Naisten välinen solidaarisuus tunki minun luennassani keskeiseksi teemaksi. Melkein kaikilla kirjan naisilla tuntuu olevan jonkinlainen yleinen sisaruuden tuntu, luokasta ja asemasta riippumatta. On kuin kaikki tunnistaisivat toisissaan yhteisyyden, joka syntyy kun elää paljolti muita varten: lapsia ja sukua varten, vastuuta toisista kantaen.

Kohtaus, jossa pyykkäri-Hilda ottaa asiakseen ravistella hereille masennukseen vajoavaa Selma-rouvaa, oli minusta kirjan kiinnostavimpia. Siinä myös tiivistyy upeasti Kähkösen tapa kätkä suuria tunteita ja suuria kysymyksiä viltin kulman alle; arjen asioista kasvaa peitto, joka kätkee suuret asiat. Ne ovat siellä näkymättömissä, antavat kätköstään muodon kokonaisuudelle.

Selman ja Hildan kohtaus on liian pitkä lainattavaksi, joten otan näytteeksi lukutoukan sydäntä lämmittävän intertekstuaalisen palasen. Tässä sairaudesta toipuva Anna lukee Selman hänelle lainaamaa kirjaa, Minna Canthin Työmiehen vaimoa:

Se oli niin kuin hänen elämästään. Ei niin että hän koskaan olisi joutunut sellaista kärsimään kuin nämä naiset - mutta hän oli aina luullut, että kirjoissa harhailtiin vain hulmuavien kaunokuvien maailmassa. Että kirjat eivät koskeneet häntä, että ne olivat syntiä. [--]

Hän nosti kirjan silmiensä eteen ja luki sitä harmain, mietteliäin silmin niin kauan kuin valoa riitti. Kun varhainen tammikuun pakkaspimeys laskeutui ja sulatti kirjaimet mustaksi massaksi, hän käänsi selkänsä huoneelle ja jäi tuijottamaan seinään. 

Miten avuton oli nainen, jos mies oli hulttio. Niin kuin oli se Risto. Kyllä sai se Johanna kärsiä. Ja lapsi. Nälkää näkivät, ei apua mistään. Vaikka nainen yritti, niin mies vain vei kaiken. Eivät rikkaat auttaneet, kun eivät ymmärtäneet, eivät osanneet katsoa maailmaa köyhän näkökulmasta. Kurjaa vaimoa auttoi vain Vappu, tavallinen naisihminen. (s. 162-163)

Aatteiden jauhamaksi moneen kertaan joutunut Anna löytää Vaimosta oman radikaalin aatteensa. Naisten pitää aina auttaa toisiaan, aina.

Nyt kun olen tottunut Kähkösen tyyliin, joka yhtenä hetkenä hersyy lyyrisen hentona ja toisena huastoo häppeemättä savvoo (meniköhän tuo oikein?), näitä kirjoja on tosiaan nautinto lukea. Koin Jään ja tulen kevään vähän edeltäviä osia hajanaisemmaksi, ehkä siksi että kerronta jakautui vielä useamman tärkeän hahmon kesken. Lievä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta; Kevät piti otteessaan alusta loppuun.

Erinomainen romaani. Lakanasiivet seuraavaksi.

Sirpa Kähkönen (2004). Jään ja tulen kevät. Otava. ISBN 951-1-19748-7.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Iiris Pakarinen Kiiltomadossa
Kirsin kirjanurkasta löytyy Kähkösen sarjaa laajemmin käsittelevä juttu