maanantai 18. kesäkuuta 2012

Mitä essee tarkoittaa?


Penjami kirjoitti Jäljen äänessä innostavasti tästä Johanna Venhon toimittamasta esseekokoelmasta. Huomasin jutusta, että oma esseekäsitykseni on suppea ja lukiolaislooginen. Päätin sivistää itseäni ja lukea kokoelman.

Mitä essee tarkoittaa? koostuu seitsemästä esseestä, jotka kaikki paneutuvat kysymykseen omalta kantiltaan. Kirjoittajat ovat Virpi Hämeen-Anttila, Kuisma Korhonen, Jukka Koskelainen, Bodil Lindfors, Olli Löytty, Tommi Melender ja Maaria Pääjärvi.

Kuisma Korhosen Tähdistä, ketuista ja kannibaaleista teki syvimmän vaikutuksen, Olli Löytyn Välimuodon estetiikkaa kertoi eniten. Tommi Melenderin Liian nokkelien ja skeptisten laji minua näemmä puhututtaa.

***

Ajattelin kirjaa lainatessani, että se väistämättä opastaisi kirjoittamaan fiksummin. Kirja, joka essein luotaa esseeisyyden syvintä olemusta, varmaan myös ilmentää sitä. Muoto demonstroi sisältöä! The medium is the message!1 Esimerkin voimasta oppisin vaikka mitä.

Opin juuri tarpeeksi tiedostaakseni miten vähän "oikeita" esseitä olen lukenut. Opin myös, etten ole koskaan kirjoittanut ainuttakaan. Vaikka erilaisissa oppilaitoksissa olen vuosien mittaan tuottanut pienen jätelavallisen esseiksi kutsuttaja kirjallisia esityksiä, ei niillä koskaan ole ollut esseemäistä motivaatiota tai liikevoimaa.

Venhon kokoelman perusteella essee syntyy ponnistelusta kohti ymmärrystä eikä opintopisteitä. Esseessä ajatus yhtä aikaa sekä etsii muotoa että luo muodon; essee ei ole kertojan latelema totuus vaan dynaamista jännitettä mahdollisuuksien välillä.

Nuorallatanssia siis. Pohjimmiltaan arvaamatonta ja selvästikin vaarallista.

***

Luettuani nyt seitsemän esseetä esseistä uskon, että essee on kaksinaamainen, petollinen ja viettelevä laji. Lukijansa se viettelee haluamaan lisää. Mitä essee tarkoittaa? jätti janoisen olon. Harmittaa, että nämä esseet tuli imaistua nopeasti. Harmittaa palauttaa kirja kirjastoon. Mutta tässäkin viisastuin: ostan Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät ja Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisön omaksi. Silloin saan pitää kirjat ne luettuani.

Jos esseekirjallisuutta myydään niin vähän kuin Venhon esseistit antavat ymmärtää, aiheutan myös jännittävän piikin myyntitilastoihin.

Paitsi että nautin näistä esseistä niiden itsensä tähden, huomasin niiden myötä, että jotkin viime vuosien vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat itse asiassa olleet otteeltaan esseemäisiä. Michael Foleyn järjettömästä keinotekoisuudesta aitoa viisautta ammentava The Age of Absurdity esimerkiksi: henkilökohtaisuutta, älyn leikkiä ja etsintää löytyy, ja valoa ja kepeää liikettä. Mitta on pielessä, draaman kaari on liian selkeä ja tähdet puuttuvat. Mutta jos [essee on] yksinkertaiselta vaikuttavan osoittamista monimutkaiseksi, kuten Olli Löytty sitä kuvaa (Välimuodon estetiikkaa, s. 87), Foleyn kirja on esseille ainakin lähisukua.

Kaarina Hazardin raivokas ja pureva Kontallaan oli vaikuttava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Miksi sen alaotsikko on Muistiinpanoja mediasta eikä Esseitä mediasta?  Ehkä esseistin nimike on liian pelottava jopa Hazardille, joka tuskin pienistä pelästyy. Silti Kontallaan on minusta esseekokoelma.

Siinä oli niitä tähtiäkin.

***

Kirjoittajansakin essee viettelee, tai niin kuvittelen. Essee vie mennessään. Se kutsuu kallionkielekkeelle ja saattaa kiusaukseen. Kun ajatuksen antaa kuljettaa tekstiä, voi eksyä itsestään. Tommi Melenderin mukaan [esseeminä] ei ole lihaa ja verta vaan painomustetta ja paperia, kirjallinen konstruktio, mitä epäluotettavin kertoja. (Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 105). Kenties esseen kirjoittaja on vaarassa hukata oman näkemyksensä esseeminän sitä etsiskellessä. Ideaali kai olisikin, että essee on etsimisen väline, ei löydön kuvaus. Silloin ei kirjoittajalla olisi mitään kertojaan kadotettavaa. Silti näistäkin esseistä saa enimmäkseen vaikutelman, että näkemys "on", ei "löydy". Esseen kuiluun heittäytyjä roikkuu vaivihkaa alkuperäisen mielipiteensä turvavaijerissa. Tekijän taiteeksi jää tuoda näkemys tarjolle siten, että lukija saa sen löytää, saa kokea löytävänsä sen kirjoittajan kanssa yhdessä.

Huijausta? Vain jos uskoo asiaproosan olevan yleensä kirkasta ja suodattamatonta totuutta.

Tieteen näennäisen ankarasti totuudenkaltaisuutta lähestyviin teksteihin verrattuna esseet ovat suorasukaisen henkilökohtaisia. Lukijakin voi lähestyä tekstiä omista lähtökohdistaan; tukka suittuna ja suikka suorassa, tai rennosti repsottaen. Jos tieteellinen artikkeli on kuin lomakekysely selkeine vaihtoehtoineen, essee näyttäytyy ainakin tässä kokoelmassa avoimena kysymyksenä. Se on luonteeltaan kvalitatiivinen ja alkemistinen; kirkkautta tislataan hämärästä.

Useimmiten lopputuote on ilmeisesti väkevää ja menee päähän. Mutta kun huuma haihtuu, huomaa ettei olekaan löytänyt vastauksia vaan kysymyksiä.

***

Petollinenkin essee on, tai ainakin se liikkuu usein väärin paperein. Sitä ei tunnista varmasti ilman esseen leimaa. Leiman voi lätkäistä monenlaisin perustein. Teksti, joka yhdessä paikassa olisi essee, onkin toisessa kolumni tai blogikirjoitus.

Ehkä essee pakenee määreitä tahallaan. Se on asenne, mielentila, tyyli; se on liikettä hämärän rajamailla tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välissä. Ehkä tällä ei-kenenkään-maan liikkeellä on oma kollektiivinen intentionsa. Kun joku yrittää purkittaa esseen, tulee jostain alitajuisen imperatiivin ajama esseekirjailja tölkinavaajan kanssa.

Mitä essee tarkoittaa? on erinomainen argumentti omalle määritelmälleen tai sen puutteelle. Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa (Johanna Venho, Saatteeksi, s. 7).

Ja niin essee näemmä ottaakin. Näissäkin esseissä oli niin erilaisia asenteita ja asentoja, etten taatusti tiedä mitä essee tarkoittaa. Muoto on tosiaan sisältöä.

Tästä kirjasta opin, että essee on kansanomainen kieleltään. Esseisti ei viittaa kirjallisuuteen vain siksi että saisi leveillä lukeneisuudellaan. Esseessä on kyse keskustelusta. Mutta kenen kanssa esseeminä keskustelee? Itsensä kanssa ajatusten löytöretkellä kulkiessaan? Vai lukijoiden? Silloin lukijan on hyvä olla melko lukenut tai edes paksunahkainen, sillä [t]omppelikin tietää, että essee tulee ranskan sanasta essayer (Tommi Melender, Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 103).

Näitä esseitä lukiessani olin tomppeli naurutalon peilien kujalla. Kirjoittajat kuvastavat kukin esseenäkemystään; lukijana saan sommitella omani heidän heijastustensa sirpaleista.

Mitä essee tarkoittaa? ei siis kerro mitä essee tarkoittaa. Se kysyy arvaat-kyllä-mitä. Onneksi se kysyy niin hyvin, että kysymys kelpaa vastaukseksi.

***

Olen nyt oman logiikkani orja ja palaan vielä tuohon ensimmäiseen määreeseeni, kaksinaamaisuuteen. Laji tuntuu luonnostaan Janus-kasvoiselta, sillä hyvä essee katsoo useampaan suuntaan ja aloittaa enemmän kuin lopettaa. Mutta lisäksi esseeseen liitty jotain verhottua, jotain samaa kuin runouteen ja fiktiivisempään proosaan. Essee huijaa silmää.

Essee on helvetillisen vaikea laji. Silti se vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, ainakin kun se tehdään tyylillä. Ehkä baletti on parempi vertaus kuin nuorallatanssi. Hyvästä esseestä syntyy helppouden illuusio. On kuin kirjoittaja olisi vain istahtanut alas ja päästellyt menemään. Rakkoja ei näy, hiki ei haise. Esiripun noustessa on vain kaunis argumentin ja tunteen kohtaamisen koreografia.

Kaksinaamaisuus ei ole aina pahasta; kaikille avoin ja totuuteen takertuva sydän ei voisi elää ihmisten kanssa. Valheellisuus on joskus armoa ja usein kohteliaisuutta.

Suon mielelläni, että esseetanssijan loputtomat harjoitustunnit ja tinkimätön itsekritiikki kätketään minulta. Pitäkää, hyvä esseistit, tuskanne kulisseissa ja näyttäkää vain se pisara, jonka tekstinne tarvitsee tullakseen todeksi. Valehdelkaa; antakaa minun uskoa älyn kepeään leikkiin.

***

Penjami otsikoi oman juttunsa haastavasti Haluatko esseistiksi? Totta kai. Haluaisin myös tanssia kuin Nina Hyvärinen ja pelata golfia kuin Annika Sörenstam. Mutta haluanko rakkoja varpaisiini? Hyvä essee vaatii samaa kuin hyvä kirja. Pitää olla rohkeutta ja intohimoa ja lahjoja... ja pitää tehdä iso kasa raakaa työtä.

Ei toki ole tarpeen kirjoittaa hyviä esseitä.

Mutta onko huonoja esseitä mieltä kirjoittaa? Ehkä siinä tapauksessa, että kirjoittaa niitä todellakin oppiakseen ja ymmärtääkseen. Mutta oppimista ja ymmärrystä on sitäkin montaa tasoa.

Essee on kilpikonna, lukupäiväkirjani on jänis. Tai jos otetaan modernimpi vertaus: suoritan vielä näitä alempia leveleitä kirjoittamisen pelissä. Matalan profiilin kirjabloggaajana minua ei ole toistaiseksi juuri vaivannut tuotosteni laatu. Voin kiskaista valeironisen vale-esseen parissa tunnissa ja nakata sen netin Moolokin kitaan hyvillä mielin. Jos kirjoittaisin edes mielessäni esseitä, koko prosessi olisi toisenlainen.

Melenderillä on muuten tästäkin sanansa sanottavana. Sellaisen kirjoittajan, joka haluaa vain kertoa mielipiteensä, kannattaa ottaa ilmaisufoorumikseen blogi, keskustelupalsta tai vanhan maailman termein yleisönosasto. [--] Mielipidekirjoittajalle riittää se, että hän on oikeassa ja saa sanoa sen mahdollisimman painokkaasti ja mahdollisimman monta kertaa. (s. 101)

***

Minun mielestäni Venhon esseekokoelma kannatti ehdottomasti lukea.

***

Voi että tykkään noista tähdistä!

***

Päätän esseehippani avoimeen kysymykseen, joka palauttaa tekstin tukevasti maan pinnalle. Kitisen pienistä koska voin.

Sanokaapa kirjallisuutta opiskelleet tai esseisiin paremmin perehtyneet: ovatko sisällysluettelot esseekokoelmissa jonkin tradition vastaisia? Tai kieltääkö jokin essee-etiketti laittamasta esimerkiksi kirjoittajan ja/tai esseen nimen ylämarginaaliin? Kun vielä kirjaston tarra peitti kirjoittajien nimet takakannesta, päädyin kuluttamaan saamaani kappaletta ainakin kuuden lukijan edestä selaillessani sivuja edestakaisin.

Ehkä vika oli taas vaihteeksi vastaanottopäässä. Ehkä nämä esseet olisi kuulunut nauttia kuin viinilasilliset, yksi kerrallaan. Silloin kirjoittajan nimi ei unohtuisi kesken esseen.

Tällainen kirja-kertaistumalla -meininki kielii lukijan tottumattomuudesta lajiin. Tai silkasta ahneudesta.

Eihän esseekokoelma nyt mikään hanapakkaus ole.

Johanna Venho (toim.) (2012). Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas. ISBN 978-952-268-022-8.

Arvioita:
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa
Riina Upotus-blogissa
Ruohonkortta-blogi

1 McLuhania, jotenkin noin se meni.


19 kommenttia:

  1. Kirjoitat ihan mahtavasti. Tulee aina hyvä olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina, kääks, kiitos vain! Samaa voisin sanoa sinulle... pitkin luritusten ihmisenä ihailen kovasti napakkuuttasi. :-)

      Poista
  2. Kuulostaa sellaiselta kirjalta, joka minun pitäisi lukea... Olen kirjoittanut esseekokoelman (jolle en koskaan edes havitellut julkaisua), mutta en voi sanoa tietäväni, mikä esseen "oikea" määritelmä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, lue ihmeessä; saattaisit inspiroitua hiomaan esseekokoelmaasi eteenpäin. Vaikkei sitä julkaisisi, prosessi saattaa olla kiinnostava. "How can I know what I think untill I see what I [write]?"

      Olisi myös, itsekkäästi ajatellen, hauska kuulla saatko minua selkeämmän esseekäsityksen tämän pohjalta. :-)

      Poista
  3. Mieleen tulee Chestertonin lausahdus "anything worth doing is worth doing badly" eli kai se on parempi että posottaa menemään huonoja esseitä kuin että ei edes yritä...
    Aina silloin tällöin tulee sellaista esseetyylistä tekstiä väsäiltyä, blogiin tai muualle kun kirjoittaa niin on yleensä jotain pääkohtia mietittynä mutta kyllä siinä kesken tekstinkin tulee keksittyä että hei, tämä meneekin tällä tavalla ja tuokin voisi olla mahdollinen, mikä kai sitten vastaa esseen pohdiskelevaa linjaa :)

    Penjamin blogin perusteella tämä vaikutti jo kiinnostavalta, ja tämä jatkaa lukemaan houkuttamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, tämä taitaa olla niitä tulokulma-asioita, joissa tavoite ratkaisee touhun mielekkyyden. Jos tavoitteena on prossessin suoma ilo/hyöty, huononkin esseen kirjoittaminen pöytälaatikkoon on järkevää... ja siihen voisi panostaa juuri sen verran kuin intoa ja taitoa on. Jos taas tavoite painottuu tuotokseen, eli haluaa ennen kaikkea sen esseen ja vielä muiden luettavaksi, pitäisi oikeasti heittäytyä työhön. Ja ottaa riskejä. Vanha dilemma: matka vai päämäärä? :-)

      Tuo mitä sanot pohdiskelevasta linjasta pätee kai kaikkeen kirjoittamiseen, vaihtelevassa määrin... tentin esseevastaukseen vähiten ja luovaan fiktioon vähiten. Kirjoittaja ja teksti reagoivat toisiinsa?

      Hyvä jos houkutti! Minulle tämä oli innostava kirja. Varmaan tulee luettua enemmänkin esseetyyppisiä tekstejä seuraavan vuoden aikana.

      Poista
    2. Äh, korjaus... siis "tentin esseevastaukseen vähiten ja luovaan fiktioon eniten". Mulla on kyllä sormet vetää näppiksellä ihan omaa linjaansa. :-)

      Poista
  4. Ihana kirjoitus, upea! Mahtavia vertauskuvia. Dynaamista jännitettä mahdollisuuksien välillä. Nuorallatanssia. Aivan.
    Essee vaikuttaa niin mielenkiintoiselta, juuri siksi, kun sitä "oikeaa" määritelmää ei ole. Se on jotakin hämärää, sitä pidetään sellaisena. Siihen suhtaudutaan pelonsekaisella kunnioituksella...nerojen(ko) juttu?

    Ei, nyt pitää kyllä (nerokkaasti) lukea enemmän esseekirjallisuutta.Kiitos muistutuksesta, inspiksestä.

    Ja haa, olipa ylläri löytää "itsensä" listasta. Haastaisin muitakin tarttumaan kirjaan.

    Tuohon avoimeen kysymykseen en kyllä osaa kommentoida mitään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ruohonkortta, kiitos! Kokoelma oli niin hieno, että inspiroiduin siitä, mutta samalla tuli juuri sellainen nöyrä olo, että paras ottaa osaa tähän nerojen leikkiin vain pintapuolisella tavalla. Essee tosiaan herättää pelonsekaista kunnioitusta... Jokin siinä tuoksahtaa professorien leikeiltä. Toisaalta lajin epämääräisyys on kiehtovaa: kun lukee esseetä, mitä tahansa voi tapahtua seuraavaksi!

      Kiva jos juttu palautti mieleesi esseekirjallisuuden. Minäkin soisin tätä kirjaa luettavan (lisää), se ei ollut niin vaikea tai kuiva kuin ehkä olisi olettanut, ja jos ei ota nokkiinsa oletuksia lukijoiden sivistystasosta, näistä äärimmäisen fiksuista teksteistä nauttii niin kuin nauttii minkä tahansa huippusuorituksen seuraamisesta.

      Poista
  5. "- - essee syntyy ponnistelusta kohti ymmärrystä eikä opintopisteitä" -jälkimmäinen taitaa olla se yleisin ajatusmalli. Pelkästään sanana esseestä tulee mieleen äidinkielen tunnit lukiossa, "minkähän numeron tästä nyt saan"-ajatukset, konseptit täynnä marginaaliviivoja ja teko-älykästä sanahelinää... :D

    Postaus herätti erittäin suuren mielenkiinnon kirjaa kohtaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Disa, hyvä! Suosittelen kyllä tätä, kutkuttavia tekstejä olivat kaikki... ja jännästi erilaisia keskenään. :-)

      Poista
  6. Sivujuonteena noista tenteistä ja niiden esseevastauksista (jotka eivät kai sitten ole kovinkaan hyviä esseitä), kävi mielessä josko vaikka näissä insinööritieteiden tenteissä voisi olla parempi pohja esseepohdinnalle. Näissä kun usein ensin lasketaan asioita ja saadun lopputuloksen perusteella sitten aletaan kommentoida että mitäs tämä nyt sitten oikein tarkoittaakaan...siinä vaiheessa kun tenttivastausta aloitetaan kirjoittaa lopputulos ei välttämättä ole vielä tiedossa, kun taas niissä varsinaisissa esseevastauksissa ollaan ensin jotain mieltä ja sitten vasta kirjoitetaan se mielipide ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hdcanis, voi ollakin. Insinööritieteiden esseevastauksista ei ole omakohtaista kokemusta, mutta uskon kun kerrot. :-) Ainakin omat esseetekstini silloin kauan sitten olivat enemmän sellaisia oppineisuuden osoittamiseen tähtääviä, eivät oikeastaan aitoa pohdiskelua. Mietin mitä tiesin ja miten sen voisi mahdollisimman fiksusti ja näennäiskriittisesti esittää. Ehkä niitä esseitä tehdään nykyään paremmalla asenteella yliopistoissa.

      Tosin - ainahan teksti jossain määrin rakentuu kirjoittaessa, ja valmiskin mielipide voi mennä vaihtoon kun asiasta kirjoittaa. Kirjoittaessa tosin tulee joskus kiusaus sanoa jotain siksi, että se kuulostaa hyvältä enemminkin kuin siksi että se on syvällisesti totta. Kauneus vai totuus? Hih, ehkä esseistin tunnuslause pitäisi lainata Rakettiryhmältä: "On totuus ja rakkaus raukkoja varten"... ;-)

      Poista
  7. Ihan mahtava essee ja teksti! Aina vain, viihdyn riveilläsi näillä! Eikös tämä ole jäniksen sijaan nyt ihan puhdasta esseistiikkaa tämä, mitä juuri kirjoitit? Kyllä menisi minulla läpi, ja myönnettäköön että seulani on tiheä ;) Aidosti aloin miettiä, josko vain nämä blogikirjatekstit ovat esseitä, ainakin parhaimmillaan. Toisinaan enemmän asiatekstisiä, toisinaan liipovat kaunokirjallisempaa muotoa.

    Todella kiinnostava kirja, jonka luultavasti olisin nimen kuivakkuuden vuoksi ohittanut kokonaan. Kiinnotuin! Tämä pitää lukea. Juuri kirjoittelin Venhosta (teksti tulee vasta viikon päästä ulos), joka on monitaituri. Nyt siis esseistinä! Huikeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirahvi, hih, toki tässä esseen laitamilla hiiviskellään, mutta kun tähdet riisuu pois, alta paljastuu vanha kunnon mielipidekirjoittaja...

      Tätä tehdessäni mietin, että usein olisi mukava käsitellä lukemaansa esseemäisemmin ja pohtien, mutta silloin blogi olisi ihan toisenlainen. Aito essee vaatisi hiomista ja miettimistä ja useampaan kuin yhteen lähteeseen perehtymistä. Lukupäiväkirjan blogipostauksissa voi räiskiä vähän miten sattuu aina kirjan ja mielijohteiden mukaan. Tähänkin juttuun meni neljä kertaa pidempään kuin tavalliseen bloggaukseen! Ehkä joskus alkaa haluttaa kirjoittaa huolitellummin; silloin pitää lopettaa lukupäiväkirjailu koska kaikkea ei ehdi.

      Mutta kyllä moni blogikirjoittaja tekee tekstejä, jotka kävisivät esseistä kansien väliin laitettuna.

      Oikeasti tämä on kiinnostava kirja - suosittelen! Sellainen pieni riski tosin on, että saattaa jäädä esseekoukkuun. ;-)

      Poista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. Vertaus balettiin on neronleimaus! Hieno teksti :)

    VastaaPoista
  10. Tässä tuli myös mieleeni, ettei ehkä ihmekään, kun Anu Silfverberg kertoi kirjansa Luonto pakastimessa sisältävän "esseehköjä". Ujous iskisi itsellekin, jos pitäisi omia tekstejä esseiksi nimittää...

    Ajattelu on sentään kai aina kannatettavaa; vielä minäkin sen opin.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.