Hukan enkelit

Kuva: Karisto

Ajoituksesta huolimatta tämä juttu ei liity mitenkään Finnconiin, jossa vietin juuri puolitoista hilpeää päivää ja ostin sievän pinon kirjoja. Sitten piti lähteä kuskaamaan Neiti A:ta ja hänen belgialaista vierastaan Suomalaiselle Kesämökille. Kiitos vain velimiehelle mökin lainasta. Aiomme sytyttää oikean avotulen ja grillata aitoa suomalaista makkaraa ja tietenkin soudella perinteisellä suomalaisella järvellä. Hetivalmis kokemus, lisää vain hyttyset!

Näihin fiilareihin sopii hyvin lyhyt raportti aidosta suomalaisesta dekkarista, jonka ehdin jossain välissä lukea. Seppo Jokisen Koskis-kirjoja on tullut luettua useampikin tässä kesän mittaan, vaikka harva on päässyt blogiin asti. Teen nyt poikkeuksen Hukan enkeleiden kohdalla, sillä se on selvästi parempi kuin pari edellistä, Kreikkalainen kolmio ja Taikashow. Jos ei koko sarjaa halua lukea, muttei ihan viimeisestäkään viitsi aloittaa, tämä Hukan enkelit voi olla hyvä ensimmäinen etappi.

(On muuten hyvä kirja lukea ennen kuin lähtee järven rannalle mökkeilemään: yksi henkilöistä on halvaantunut sukellettuaan pää edellä kiveen... muistanpahan varoittaa nuorisoani. Tämän mökin rannassa tosin suurin vaara on odottamaton kasvonaamio, jos päistikkaa pohjaan sukeltaa. On siellä sen verran hulppeasti mutaa!)

Hukan enkeleissä Koskinen on jo vakiintunut sinkun elämään. Hänen teinipoikansa on ehtinyt sivari-ikään, Koskinen hoitaa yksinäistä levottomuuttaan juoksemalla öisin, ja Tampereella tapahtuu taas kamalia. Hukantuvan palvelutalosta murhataan alaraajahalvauksesta kärsivä mies, ja muidenkin vammautuneiden kimppuun käydään. Onko liikkeellä kieroutunut armomurhaaja, vai onko kyseessä jokin henkilökohtaisempi motiivi?

Samaan tapaan kuin Marko Kilven Kadotetuissa, tässäkin dekkaristi pohtii yhteiskunnallisia kysymyksiä rikostapauksen rinnalla. Jokisen tähtäimessä ovat suhtautuminen vammautumiseen ja poikkeuksellisuuteen. Pöyrätuoli tuntuu asettavan ihmisen eri kategoriaan kuin muut; liikuntavammaisen odotetaan olevan erilainen, häneen liittyvät motiivit ja oletukset ovat jotenkin automaattisesti toista maata. Saako vammautumisesta olla vihainen, saako raivota ja reagoida, vai pitäisikö olla kiltti ja kiitollinen marttyyri? Voiko elää normaalia elämää... ja mitä se edes tarkoittaa? Näitä asioita joutuu Koskinenkin pohtimaan ennen kuin rikossarja selviää.

Minusta Jokinen on tässä kirjassa koonnut taitavasti yhteen toisiinsa limittyviä teemoja. Koskisen urheiluhulluus on näppärä kontrapunkti Hukantuvan liikuntarajoitteiselle jengille. Jossain siellä taustalla viipyilee myös vanha tuttu melodia - carpe diem. Kannattaa nauttia siitä mitä on, juuri nyt. Kukaan ei tiedä, missä on huomenna vai onko missään.

Vaikka yksittäisissä kirjoissa on tasoeroja, tykkään tässä sarjassa siitä mistä yleensäkin pidemmissä sarjoissa: siitä että keskeisiin henkilöihin tutustuu vähä vähältä paremmin. He alkavat tuntua tutuilta. Minua ei haittaa pätkääkään, että juonen rinnalla pyöritellään yksityiselämääkin.

Ulla nosti yllättäen kätensä ja silitti kämmenselällä Koskisen poskea. 

- Miten sinulla menee? 

Koskinen hämmentyi Ullan kysymyksestä ja sinulla-sanan painotuksesta. 

- Minullako... niin mites minulla... Ihan hyvin. Tuntuu että olen elämäni kunnossa. Parinkymmenen kilsan juoksulenkki ei tunnu missään. 

- Sen kyllä huomaa.  

- Niinkö, Koskinen ilahtui. Ullan kasvot pysyivät kuitenkin totisina ja hän rupesi puhumaan nuhtelevasti kuin lapselle: - Lopeta jo tuo laihtuminen. Vaatteet roikkuvat päälläsi ja posket rupeavat lommoontumaan. (s. 33)

Hieno dekkari. Sujuva, napakka, helppolukuinen, tasapainoinen - ja pikkuisen ajatteluttava. Sopii kokeilla komisario Koskista, vaikka vähän laihtuneenakin!

Seppo Jokinen (2001). Hukan enkelit. Karisto. ISBN 951-23-4229-4.

Arvoita:
Keijo Kettunen Hesarissa
Ritva Sorvali Dekkaripäivien sivuilla