Mifongin perintö

Vielä viimeinen ennakkokirja ennen Finnconia! Jos en ole tarpeeksi mainostanut, muistutus kaikille, että Tampereella on tulevana viikonloppuna tiedossa komea kavalkadi ilmaista hupia. Asiallisuuteen kallellaan olevat voivat mm.
- perehtyä sydänkeskiajan pukeutumiseen Anna Ohinmaan johdolla,
- kuulla Risto Isomäen selostuksen syvyyksien uhista (megatsunamit? jäävuoripulssit?) tai
- osallistua Katariina Katlan puheenvuoroon Lihallisuus aikamme kuvastossa.

Leikkimielisempi väki ottakoon suunnan kohti kuuluisaa Bimbopaneelia tai osallistukoon työpajaan, jossa opastetaan miten voi, maailmanlopun yllättäessä, naamioitua zombiksi. Kaikille sopivaa ohjelmaa ovat tänä maailmanlopun vuonna esimerkiksi Definitiivinen maya-paneeli ja Apocalyptic religions -sessio. Koko ohjelma löytyy täältä! Tervetuloa, toivottaa narikkatäti Booksy.

Finnconin tähden, ainakin osittain, nappasin taannoin kirjastosta J. S. Meresmaan Mifongin perinnön. Meresmaa on mukana conin ohjelmassa ja kirja oli Morren maailmasta jo ennestään tuttu. Sen verran olen kirjailjankin blogia lukenut, että osallistuin toiveikkaasti kirja-arvontaan. Onnetar ei suosinut, mutta ei se mitään, kirjastossa tämä oli kauniisti tarjolla nuorten fantasiaosastolla.

Aloitin Mifongin perinnön jo kertaalleen, mutta ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin. Ei se pituus... mutta se sävy. Vanhan scifistin hampaita alkaa vihloa kun planeettojen muotoutumiseen sotketaan elementtisiä taruolentoja. Tykkään siitä, että mantereet muodostuvat luonnollista tietä. Läimin kannet kiinni saman tien ja päätin miettiä vielä.

Kun treffasin Morren Kuopiossa, hän vakuutti, että kyllä se siitä lähtee - ja lähtihän se, kun kokeilin uudestaan. Mitähän sanoisin? Perintöä on markkinoitu muistaakseni aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, jos vertaan vaikka Abercrombien tai George R. R. Martinin kirjoihin, mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja. Lukijalta vaaditaan astetta paria enemmän kypsyyttä kuin vaikkapa viime vuonna ilmestyneen Tähystäjäneidon kohdalla. Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty; lukija saa vaivautua itsekin päättelemään. Henkilöt olivat vähän turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, mutta tapahtumien runsaus osapuilleen korvasi puutteen. Perinnöistä myös enimmäkseen uupui se nuortenkirjoille tyypillinen miltä-minusta-nyt-tuntuukaan -selittely. Eipä silti, kyllä ne tuntemukset aika ilmeisiä olivatkin.

Päähenkilöiksi nousevat Ardis, nuori prinsessa, joka naitetaan äitinsä ikäluokkaan kuuluvalle kuninkaalle, ja seikkailija Dante, joka veljensä toimeksiannosta metsästää kadonneita Keisarien kirjoja. Dante hengailee puuman kanssa ja kuuluu sukuun, joka polveutuu muinoin veriliiton maruaaniliskojen kanssa tehneestä kansasta. Maruaanien ja mifongien välillä on jokin yhteys, mutta uutena aikana molemmat ovat vaipuneet muistojen tavoittamattomiin. Dante veljineen etsii myyttisten mifongien perintöä ja niin etsii kilpaileva salaliittokin. Loppujen lopuksi se perintö on lähempänä kuin luulisikaan, ja niin on salaliittokin.

Tarina etenee melkoista haipakkaa, maasta toiseen, linnasta piilopirttiin, merirosvolaivasta laavaluolaan... heikompaa huimaisi, mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin. Juonta tosin pitää kasassa pari kolme hämmästyttävää yhteensattumaa ja hovien sisäinen elämä tuntuu, krhöm, hiukan epäuskottavalta. Ainakin yksi kuolemantapaus ja yksi henkilöhahmo tulevat lukijalle täysin puskista, etten suorastaan sanoisi seinän läpi ja kirvestä heilutellen...

Mutta Meresmaalla näyttää olevan tarinan kertomisen lahja. Ei näitä edes huomaa ennen kuin lopussa asiaa miettiessään. Lukiessaan vaan lukee, jotta saisi selville mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kielellisesti Mifongin perintö ei häikäissyt muttei (minua) pahemmin ahdistanutkaan. Kliseisiä ilmaisuja on, ja jotenkin tulee mieleen, että kirjoittaja on käännöskirjallisuutta lukenut, mutta en ole tuollaiselle kovinkaan herkkä eikä se ärsyttänyt. Tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa.

Pahemmin ehkä vaivasivat joidenkin kohtausten psykologiset takut. Esimerkiksi Ardisin ja Danten ensimmäinen keskustelu sai karvat kiharalle epäjohdonmukaisuuksillaan. Mutta otetaanpa näytepala yhdestä myöhemmästä keskustelusta, todisteeksi siitä, ettei tämä ihan mölöilyä ole.

[--] Hän ravisti Danten käden olaltaan ja onnistui näyttämään loukkaantuneelta. "Minä olen asunut siinä linnassa - anteeksi vaan - jo kuusitoista vuotta. Enköhän ole oppinut jokaisen salaoven ja piilopaikan mitä sinne kuunaan on rakennettu. Ja jos te kaksi kuvittelitte, että se paksuniskainen punakkakasvoinen mörökölli kykenee vahtimaan edes pikkusormeaan, erehdyitte. Minun tarvitsi sanoa vain taikasana, ja olin vapaa poistumaan hänen silmistään." 

Danten leukaperät jauhoivat. "Taikasana?" 

Ardis muodosti sanan huulillaan äänettömästi, ei halunnut enempää huomiota ohikulkijoilta. 

Dante seurasi hänen suunsa liikkeitä ja ravisti päätään. "K-u-u-?" (s. 70) 

Kyllä Mifongin perintö viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana. Liian jäykkäniskaisella otteella ei kannata tarttua, niin kuin ei toki fantasiaan yleensäkään.

Mitä minuun tulee, on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; Perintö loppuu kutkuttavaan tilanteeseen. Ardis, joka on tarinan mittaan kummasti kypsynyt, on haasteiden edessä.

Ei niin romanttinen kuin kannesta luulisi - eikä läheskään niin nössö!

J. S. Meresmaa (2012). Mifongin perintö. Karisto. ISBN 978-951-23-5446-7.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Maria Loikkanen Keskisuomalaisessa
Morre maailmassaan
Kirsi Kirjanurkassaan

EDIT 20.7: korjattu hämäävä lause juonikuvauksessa.