Kadotetut

Kuva: Gummerus

Sarjassamme aukkoja kirjallisessa tietoisuudessa: huomasin Kuopiossa käydessäni, että sellainenkin suomalainen dekkaristi on kuin Marko Kilpi. Mies vaikuttaa Kuopiossa ja on ilmeisesti suuresti suosittu. Ups. Vaikka kuinka paljon lukisi, enemmän on näemmä lukematta. Ja vaikka kuinka seuraisi kirjablogeja, eivät vaan jää kaikki nimet mieleen.

(Kuopiossa näkyi mainoksia Dekkariseikkailusta, joka perustuu Kilven kirjoihin. Näitä ilmeisesti järjestetään monella paikkakunnalla - vau! Pitääpä ottaa selvää josko tuollaiseen joskus pääsisi mukaan. Ilmeisesti pitää kuitenkin olla ryhmä, jolle ohjelma tilataan. Miten on kamut, kiinnostaisiko vaikkapa ilta Anna Laineen seurassa?)

Olin eksyä aiheesta. Marko Kilpi. Kävin kahden bloggarikolleegan kanssa Kuopiossa pikkuisessa kirjakaupassa, josta tarttui mukaan myös Kadotetut, Marko Kilven toinen romaani. Oli juuri sopiva jännärifiilis, joten luinkin sen saman tien.

Keskushenkilö on vanhempi konstaapeli Olli Repo, joka on ennen poliisiksi kouluttautumistaan tehnyt uraa mainosmaailmassa. Ollin avioliitto on kivillä* mutta työ maistuu, ja hyvä niin, sillä sitä riittää. Kadotetuissa etsitään kadonneita ihmisiä ja kadonneita sieluja. Kilpi pohtii ansiokkaasti julkisuutta ja sen arvostusta. Miksi julkisuus tuo kunnioitusta, miksi kaikkien on oltava parempia kuin muut, miksi nyöryyttäminen ja valta vetävät puoleensa? Miksi yhden on niin helppo olla julma, miksi toinen katoaa mielikuvitusmaailmaansa?

Juonen tempoa pitää oikein erikseen kehaista. Tapahtumia riittää. Aina kun luulee, että nyt tuli suvanto, Kilpi nostaa kierroksia ja vauhti kiihtyy taas. Vastapainoksi actionille Kadotetuissa tarjoillaan pari vatsaa vääntävää tuskan kuvausta ja ainakin tusina Ollin filosofista pohdintaa. Henkilöhahmona Ollista jääkin vähän ristiriitainen kuva. Hän vaikuttaa yhtä aikaa empaattiselta mietiskelijältä ja testosteronihuumuiselta nyrkkisankarilta. Mutta ehkä pieni hämminki päähenkilön persoonassa on plussaa. Kaikkihan me olemme monenlaisia, useimmiten yhtäaikaa. Koska Olli on ainoa henkilö, josta oikestaan luonnekuvaa tehdään, ehkä on ymmärrettävää, että hän on sitäkin mutkikkaampi.

Kadotetut ei tapahdu mitenkään leimallisesti Savossa. Vaikkapa Kähköseen verrattuna tämä on neutraalisti yleissuomalaista tekstiä. Varmaan ihan hyvä ratkaisu dekkarissa. Teksti on sujuvaa, varsinkin dialogi kaikui minusta aidolta, eikä kliseitä ole kuvailussakaan ihan kohtuuttomasti viljelty.

Ovi aukeaa jälleen ja laiha, pipopäinen, hädin tuskin pariakymmentä täyttänyt nuori mies yrittää tukevassa humalatilassa survoutua sisään ylisuurissa vaatteissaan. Tällä kertaa järjestyksenvalvoja myöhästyy ja joutuu kaapimaan miehen takaisin, silä tämä on ennättänyt jo ottaa pari horjuvaa askelta sisäänpäin. 

- Älä vitun apina käy tekstiiliin, pipopää kimittää ja yrittää ravistautua irti tiukkenevasta hallintaotteesta. - Mä hommaan sut saatana viralta! Sä et tiedä, kuka mä oon. Mun kanssa ei leikitä. 

- Ole mun puolesta vaikka Azerbaidžanin keisari, mutta tänne et tule piipittämään. (s. 135)

Kilven ammattiosaaminen näkyy poliisin varusteiden ja toiminnan kuvauksessa. Organisoituminen takaa-ajoissa ja sisäänmenoissa, piikkimatot ja käskytykset, kaikki on ainakin maallikon silmään erittäin uskottavaa ja yksityiskohtaista. Ainoa, mikä minua mietitytti, oli Ollin oma-aloitteinen sotkeutuminen rikostutkintaan. Muista dekkareista olen saanut sen kuvan, että partiopoliiseilla on muuta tekemistä, mutta Kadotetuissa Olli on yhtenään suorastaan juoksuttamassa rikostutkijoita ja soosaa itse vaistonsa ajamana pitkin ja poikin kadonneita etsimässä.

No joo, kaipa Kilpi tietää paremmin mikä poliisin organisaatiossa on mahdollista ja mikä ei. Ehkä tässä pätee se vanha sääntö: helpompi saada anteeksi kuin saada lupa, ainakin jos on oikeassa.

Kaikkiaan tämä oli minusta hieno kirja lajissaan; muutama piirre vähän särähti mutta kokonaisuus pelitti niin hyvin ettei haittaa. Tuli luettua loppuun kuin huomaamatta. Ilman muuta pitää lukea lisääkin näitä Kilven juttuja. Kadotetut on vähän kuin ruotsalaiset dekkarit, ottaa kantaa yhteiskunnalliseen ilmiöön muttei teeskentele antavansa valmiita vastauksia. Matti Yrjänä Joensuun hahmojen psyykkinen syvyys tästä puuttui, mutta ehkä se on hyvästä. Harjunpää-kirjat ovat välillä melkein liian kipeitä.

Marko Kilpi (2009). Kadotetut. Gummerus. ISBN 978-951-20-8317-6.

Arvioita:
Jouni Mölsä Hesarissa
Asta Tenhunen Savon Sanomissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Amma Amman lukuhetkessä

*Julistan kisan: mainitkaa onnellisessa avioliitossa eläviä fiktiivisiä poliiseja. Ei tule nyt muita mieleen kuin Harjunpää...