Lukumaratonin yhteenveto

Tämä jäi vähän kesken!*

Olipas hauska tempaus, siinä tärkein yhteenveto!

Maratonin parhaaksi lukukokemukseksi osoittautui Delhin kauneimmat kädet, joka on paitsi mainio kirja myös erityisen ajankohtainen minulle juuri nyt. Pidin Bergstrandin tyylistä, joka on kuvailevaa muttei tukahduttavaa. Kirjan mittaan huomasin tykästyväni Göran-kertojaankin, vaikkei hänen persoonansa alussa oikein iskenyt. Göranin ihana intialainen aisapari Yogi jää mieleen pysyvästi. Yogin selitykset siitä, miten Intiaa (ja elämää) pitää käsitellä, ovat parasta A-luokkaa. Pitääpä katsoa josko ehtisin kirjoittamaan Käsistä kunnollisen jutun vielä jossain välissä...

Novelleista ykköseksi nousee Meresmaan Lintukoto, jonka yksinkertaisuus ja pahaenteisyys tekivät vaikutuksen. Kitalaenpuhdistusnovellien idea toimi hyvin; huomasin että oli mukava lukea kirjojen välissä jotain aivan muuta, ja uskon että novelleistakin sai enemmän irti kun niitä ei lukenut peräkanaa... niin kuin minulla yleensä on tapana.

Kirjavalinnat menivät aika hyvin kohdilleen. Oli hyvä, ettei mukana ollut liian raskaita tai pitkiä kirjoja, ja oli ehdottomasti hyvä, että kirjat olivat tyylin ja aihepiirin puolesta aika erilaisia keskenään. En tiedä jaksaisinko lukea yhtä soittoa näin intensiivisesti samasta asiasta.

Tai no. Luultavasti jaksaisin, mutta vain jos kirja(sarja) olisi aivan järjettömän koukuttava. Mutta koukuttavuutta on vaikea arvata etukäteen, joten maratoonarille monipuolinen lukemisto on varmaan turvallisempi vaihtoehto.

Laitetaanpa vielä viralliset tilastot peliin. Sain Osuuskummalta novellien sivumäärät, joten voin nyt ottaa e-kirjallisuudenkin laskentaan.

Kirjat

Claes Andersson, Hulluudestamme ja hulluudestamme (120)

Jane Austen & Ben H. Winters, Järki ja tunteet ja merihirviöt (280/346)

Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet (390)

Tarquin Hall, Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (340)

Seppo Jokinen, Ajomies (345)

Haruki Murakami, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (175)

Anni Swan, Tottisalmen perillinen (200)

Novellit (antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat)
Janne Harju, Niin lähti kaunis päivänsäde (14)
M. G. Soikkeli, Urho ja kettu (19)
J. S. Meresmaa, Lintukoto (10)
Mixu Lauronen & Anastasia Lapintie, Vilja® (21)
Anni Nupponen, Juuret (19)

Yhteensä siis luin maratoonin aikana viisi novellia, kuusi-plus-risat kirjaa ja 1933 sivua. Tahti oli aika passeli enkä tinkinyt unesta, syömisestä tai henkilökohtaisesta hygieniasta, en edes aamun Hesarista. Ei hullumpaa. Tämän voisi tehdä toistekin.

Onnittelut vielä kaikille kanssalukijoille! Tämä Suomen blogistanian ensimmäinen kimppamaratoni keräsi huiman porukan. Muiden osallistujien kokemuksia voi käydä tutkimassa näiltä sivuilta:

http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
http://kirjasfaari.fi
http://maukkis.blogspot.fi
http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta)
http://lemasquerouge.blogspot.fi
http://kuutarlukee.blogspot.com
http://elegiakirjat.blogspot.fi
http://bibliofiles2.wordpress.com/
http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas)
http://ilsela.blogspot.fi
http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries)
http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa)
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi
http://satunluetut.blogspot.fi/
http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope)
http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja)
http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka)
http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha)
http://the-review-factory.blogspot.fi/
http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma
http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

*Kuva/kannen kuva: Schildts/Lars Leetaru

Kesälukumaraton 10.7.2013

Tästä se lähtee! Osallistun tänään innosta pinkeänä blogistanian kesälukumaratoniin, joka järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013.

Säännöt (joustavat sellaiset!) ovat nämä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Minun kohdallani aloitus 10.7. klo 10.00 -> lopetus 11.7. klo 10.00.) Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Laadin itselleni kaksi tarkennusta kohtaan 4: luen vain sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ennen, ja luen vain suomeksi.

Muita mukana olevia blogeja voi pongata vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Olen yrittänyt koota luettavaksi mahdollisimman monipuolisen kattauksen, jotta homma ei alkaisi maistua puulta. Tässä lähtötilanne:

Pinon päällimmäisenä keikkuu iPad, koska osallistun myös Kitalaenpuhdistusnovellien minihaasteeseen, jossa luetaan kirjojen välillä novelleja. Natustan siis romaanien välissä novelleja Osuuskumman  antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka sain ekirjana.

Päivittelen vuorokauden mittaan tätä juttua. Lisäksi raportoin Facebookissa ja Twitterissä maratonin sujumisesta.

Iiiks. Pitäkää peukkuja!

***
Klo 11.37. Ensimmäinen kirja luettu, Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Eilisen 15 km juoksun jälkeen en aikonut pitää tästä kirjasta, mutta pidin kumminkin. Murakami ja minä kuulumme juoksijoina eri koulukuntiin - hän rakastaa juoksemisen tuskaa, minä diggailen sitä hyvältä tuntuvaa osuutta. Mutta Juoksemisesta onnistuu kuvaamaan juoksemisen henkilökohtaisuutta. Se kertoo miten se mitä teemme on yhteydessä siihen keitä olemme. Suomennos on tehty englannista... aina välillä sen huomaa.
(Kaverilta lainassa, 175 sivua.)

***
Klo 11.54. Ensimmäinen Kitalaenpuhdistusnovelli takana. Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde on aika klassista ekoscifiä. Kulutuskulttuuriin hyvin sopeutunut nuori nainen saa sielunväänteitä tutustuttuaan toisinajattelijaan. Toteutus toimiva, vain aavistuksen toisteinen, ja perusajatus on hyvä. "Eihän se ajatellut ketään muuta kun itseänsä." Jeps.
(Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittama antologia Huomenna tuulet voimistuvat saatu sähköisenä arvostelukappaleena, sivumäärästä ei hajuakaan. Pitää tarkistaa nämä jälkikäteen.)

***
Klo 14.12. Toinen kirja luettu, Seppo Jokisen Ajomies. Olen lukenut näitä Tampereen Susikosken tutkimuksia aikajärjestyksessä vähän kerrassaan, ja tämä oli järjestyksessä seuraava. Paitsi että ei ollutkaan, tajusin Koskisen yksityiselämän tilasta, että minun olisi kuulunut ensin lukea Räätälöity ratkaisu. No joo, ei se mitään. Ajomies oli hyvä. Koskinen ja hänen kollegansa setvivät teloitustyylistä murhaa ja palaavat samalla jo yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneen turman tutkimuksiin.
Sitaatti: ilma kirpeä kuin sitruunaa puraissut morsian.
(Kirjastosta, 345 sivua)

***
Klo 14.37. Toinen Kitalaenpuhdistusnovelli oli M. G. Soikkelin Urho ja kettu. Se piti lukea kahteen kertaan, mutta en ole vieläkään ihan varma mitä (kaikkea) siinä tapahtui. Urho on enemmän kuvajainen kuin kertomus, mutta kohtuullisen tehokas kuvajainen kyllä. Kuka pitää häkissä ketä, nyt tai joskus tulevaisuudessa? Ehkä Soikkelin ilmeisin piikki sojottaa turkistarhaajien suuntaan, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, sen ilmeisimmän takana on kuusi muuta, suurempiin maaleihin suunnattuna.
Sitaatti: - Urhoa ymmärtää paremmin jos on tottunut isoihin eläimiin, sanoo Tanja.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 17.44. Kolmas kirja luettu: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus. Tämä on toinen Mari A:n Intia-suosituksista. Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja, Intian Sherlock Holmes, Vish Puri selvittää kirjassa paitsi kadonneen palvelijan arvoituksen myös parin epäilyttävän sulhasehdokkaan taustat. Kaikkiaan kirja oli minusta mainio, viihdyttävä ja samalla varmaan hyvä briiffi Delhiin suuntaavalle. Vish Purin tutkimuksista saa vaikutelman pelottavan kaoottisesta maasta... jossa kumminkin asuu hyvin inhimillisiä ihmisiä. Vau. Ainoa vain, maratonille tämä oli sikäli huono valinta, että takaosan sanastoon piti turvautua vähän väliä. Mutta nyt ainakin tiedän mitä tilaan jos tilaan paneeria ja osaan myös varoa goondatteja.
Sitaatti: Ateria ei tuntunut koskaan yhtä nautinnolliselta, jos sen söi haarukalla ja veitsellä. Ruoan tunteminen sormien välissä teki kokemuksesta paljon intiimimmän.
(Kirjastosta, 340 sivua.)

***
Klo 18.02. Kolmas Kitalaenpuhdistus - J. S. Meresmaan Lintukoto. Oijoi, olipas hyvä ja häijy pieni novelli! Perhe muuttaa plusenergiataloon, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa. Halutessaan tästä voi repiä vaikka minkälaista symboliikkaa, mutta ei ole pakko; toimii mainiosti ihan vain Hitchcockin tyylisenä ihokarvat-nousevat-pystyyn -juttuna.
Sitaatti: Talossa oli hiljaista.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 18.50. Neljäs kirja. Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestamme. En tiedä miten luonnehtisin tätä kirjaa - pitkä essee? Pamfletti? Puheenvuoro? Mielenkiintoinen teksti joka tapauksessa. Andersson luotaa käsityksiämme hulluudesta ja sen käsittelystä. Poimin tämän kirjan mukaan maratonille, koska en halunnut jättäytyä kovin vahvasti romaanien varaan, ja Claes Anderssonilta en ole aiemmin mitään lukenut. Nyt pitää varmaan laittaa lukulistalle jotain muutakin... Anderssonin romaanit eivät kuulosta aihevalintojensa puolesta minun kirjoiltani, mutta Hulluudestamme oli niin sujuvaa ja mietityttävää luettavaa, että otan kyllä selvää hänen muusta tuotannostaan. Ja Lauri Viidasta! Tässä lainattiin muutamaa runoa, jotka heti herättivät kiinostuksen. (Enkä kiinnostu runoista kovin helposti.)
Sitaatti: Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat. Siellä, missä pinta on moitteeton ja kiiltää moraalista erinomaisuuttaan, asuu hulluus ja piittaamattomuus kohtalokkaine seurauksineen.
(Kirjastosta, 120 sivua)

***
Klo 19.16. Neljäs novelli Osuuskumman antologiasta, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja®. Tässä novellissa maanviljelystä on tullut säädeltyä ja geneettisesti puhdasta puuhaa, jota hallinoi monopoli M. Pienviljelijä joutuu vastapuolelle saatuaan puutarhuritädiltään erikoisen perinnön. Idea on kiinnostava mutta tunnelma jäi etäiseksi lievän ylikuvailun vuoksi.
Sitaatti: Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 20.44. Viides kirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen. Oikeastaan aikomukseni oli ottaa tyttökirjaksi jokin Polvan Tiina-kirjoista, mutta ainakin kuvittelen lukeneeni osapuilleen kaikki jo kertaalleen, joten tämä Swanin klassikko vuodelta 1914 oli varmempi valinta. Tottisalmen paroni lähettää huonosti käyttäytyvän perillisensä pappilaan oppimaan kuria ja käyttäytymistä, ja huolehtii itse orvosta renkipojasta. Aikuinen nykylukija arvaa juonen pääpiirteet ensimmäisen 30 sivun aikana, mutta ei se menoa haittaa. Ajankuva on järisyttävän konservatiivinen, mutta niin sen toki kuuluukin olla. Jotain kiehtovaa on näissä vanhoissa romaaneissa, siinä, mitä ne kertovat aikansa ihanteista ja oletuksista.
Sitaatti:  Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
(Kirjastosta, 200 sivua.)

***
Klo 21.21. Välissä taas novelli, tällä kertaa Anni Nupposen Juuret. Ekosysteemi on romahtanut ja villiruoka on korvattu nälänhädän jälkeen synteettisillä ravinteilla. Nuori kapinallinen herättää vanhan virkamiehen muistot muinaisista mauista. Toimiva novelli totalitäärisestä tilanteesta... Jos vettä on saatavilla, ruoka onkin sitten seuraavaksi tehokkain kontrollin väline. Mutta Nupposen novellin pointti taitaa olla ruoantuotannosta etääntymisessä. Ehkä.
Sitaatti: Tutkintavangit saavat halvinta mahdollista liuosta, samaa, jota hallitus jakaa elatusapukansalaisille.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 00.17. Kuudennen kirjan kanssa palaan Intiaan. Delhin kauneimmat kädet on hervottoman hyvä, ja taitaa olla paljon Vish Puria parempi "matkaopas" minulle, sillä tässä romaanissa länsimaalainen kohtaa Intian. Kaikki on värikästä, käsittämätöntä, viehkoa ja kamalaa. Oi voi. No, pianhan se nähdään. Kauneimmissa käsissä viisikymppinen mies ajautuu matkaopaskaverinsa mukana Intiaan ja jää sille tielle. Hän ystävästyy paikallisen tekstiilikauppiaan kanssa, rakastuu ja sopeutuu - tavallaan. En välttämättä olisi odottanut pitäväni kirjasta, jonka kertoja on pulleahko keski-ikäinen ruotsalaismies, mutta pidin kovasti. Kiitos Mari A:lle tästäkin vinkistä!
Sitaatti: Liikkeessä olevia intialaisia ei parane pysäyttää, sillä siitä syntyy yleinen hämminki, joka sotkee järjestelmällisen kaaoksen.
(Kirjastosta, 390 sivua.)

***
Tämän kirjan myötä painun pehkuihin. Ikkunasta kantautuvat tangomarkkinoinnin soundit tuudittakoot maratoonarin toviksi uneen.

***
Klo 10.00. Maratoni suoritettu ja kivaa oli! Viimeinen eli seitsemäs kirja, Järki ja tunteet ja merihirviöt, jäi kesken sivulla 280. Ehkä olisi pitänyt vastustaa Hesarin houkutuksia aamulla...
(Itse ostettu kirja, 280/350 sivua)

Iltapäivällä luen Merihirviöt loppuun ja teen yhteenvedon maratonista. Loppusaldo lienee jotain 1800 sivun paikkeilla, plus novellit. Nyt pitää kaivaa golfbägi esiin ja siirtyä toviksi toisenlaisen urheilun pariin, tiiaika odottaa!

J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?

Kurt Vonnegut: Sähköpiano

"Mine, all mine!"

Valmistauduin vaihteeksi Finnconiin lukemalla oikein vanhaa scifiä! Sähköpiano on Vonnegutin esikoisromaani vuodelta 1952. Luin penskana läpi kaikki Vonnegutin kirjat, jotka suinkin sain käsiini. Nyt on tullut aika uusia kierros, sillä muistot ovat hämärtyneet. Säästin suuressa kirjahyllyn karsinnassa kaikki omistamani Vonnegutin kirjat. Kokoelmani on kai melko täydellinen, joten kaikkien uusiksi lukemiseen menee tovi.

Sähköpiano kertoo tulevaisuudesta, jossa koneet tekevät käytännössä kaiken työn. Vain muutamalla harvalla ihmisellä - johtajilla ja lahjakkailla insinööreillä - on järkevää tekemistä. Ihmiset lajitellaan jo nuorina yleisillä kansallisilla luokittelutesteillä niihin, jotka kannattaa kouluttaa ja niihin, joita ei tarvita. Jälkimmäinen ryhmä joko liittyy armeijaan tai Hajuihin ja hylkyihin, viralliselta nimeltään Jälleenrakennus- ja raivausjoukkoihin. Sitten elämä onkin helppoa, säänneltyä ja täysin merkityksetöntä.

- Hänellä on täydellinen turvapaketti, Halyard sanoi. - Hänen elintasonsa nousee kaiken aikaa ja häntä ja koko kansakuntaa suojaavat entisajan nousu- ja laskukausilta järkevät ja ennustettavat kulutustottumukset, jotka hän saa kulutusta sääteleviltä koneilta. Aikoinaan hän osti mitä sattui, impulssinomaisesti, järjettömästi, ja teollisuus oli mennä sekaisin arvaillessaan mitä hän seuraavaksi päättäisi hankkia. Ihan totta, minä muistan lapsuusvuosiltani kuinka meillä oli hullu naapuri, joka pani kaikki rahansa sähköurkuihin vaikka hänellä yhä oli keittiössään vanhanaikainen jääkaappi ja öljyliesi. (s. 170)

Tarinan päähenkilö on tohtori Paul Proteus, hierarkiassa kipuava mutta jotain muuta haikaileva tehtaanjohtaja. Hän on kadottanut nuoren insinöörin innostuksen yhä parempien koneiden rakentamiseen, eikä jaksa oikein kiinnostua urapolustaan, tarmokkaan vaimonsa kannustuksesta huolimatta. Proteus päätyykin väärille teille ja kapinallisten joukkoon. Mutta onkohan tästä modernista messiaasta johtamaan muutosta ja kumoamaan isänsä rakentama maailmanjärjestys?

Vonnegut meni metsään arvellessaan, että kulutusta johdettaisiin koneellisesti, mutta noin muutoin hänen visionsa on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Itse perusidea, ajatus siitä, että suuri osa ihmisistä ajautuu marginaaleihin kilpailun paineessa, ja että se nävertää liberaalin demokratian perusteita, on tosi kuin vesi. Ajattelemme nyky-Suomessa ehkä enemmän ulkomaisen työvoiman kilpailua, ja miellämme koneet työn tehokkuutta lisäävänä tekijänä, mutta totta toinen puoli: koneilla tehdään nyt paljon sellaista, mikä ennen tehtiin ihmisvoimin. Koneet ovat myös ottaneet "vallan" siinä suhteessa, että niiden päivittämisen tahdissa joutuvat käyttäjätkin päivittämään osaamistaan, halusivat tai eivät. Koneiden kehittelijät muokkaavat siis välillisesti myös ihmisiä, muotoilevat käyttäjien ajattelu- ja toimintatapoja. No, tuosta ei Vonnegutin kuvaus suoranaisesti kerro: Sähköpianon koneisto on suoraviivaisempi. Järjestelmän hassuissa moraalinkohotusorgioissa opetellaan uuden ajan arvojärjestystä ja lauletaan yhteistä eliitin säveltä.

Hmh, saan näemmä Sähköpianon kuulostamaan kauhean kuivalta. Ei ollut tarkoitus. Vonnegutin teksti on sujuvaa, helppolukuista ja pullollaan ironiaa, hilpeän karmivaa. Hänen vahvuutensa ei ole ihmiskuvauksissa. Kaikki Vonnegutin henkilöt ovat jollain tavalla luonnosmaisia, ohuin viivoin piirrettyjä karikatyyreja. Siinä niiden vaikuttavuus kai onkin. Vonnegutin henkilöistä kuultavat abstraktiot läpi. Rivakasti kulkeva juoni saa kieputtaa heitä vapaasti, ja lukija voi nauraa absurdeille tilanteille ilman että empatia häiritsee.

Sähköpiano on vanha mutta ihan tuoreelta sen soitto kuulostaa. Olipa mukava huomata, että vanha ihastukseni on yhä... noh, ihana. Seuraavaksi sitten Titaanin seireenit! Mutta matkaevääksi Finnconin reissulle otan kyllä jotain tuoreempaa, vaikkapa tämän.

Kurt Vonnegut (1982, alkuperäinen 1952). Sähköpiano. Suomentanut Aarne T. K. Laitinen. Tammi. 951-30-3772-X.

Arvioita:
The New York Timesin alkuperäinen arvio löytyy täältä.

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

Köyhähkö kesäkuu

Jokainen Istanbulissa otettu kuva sisältää myös turisteja ottamassa kuvia.

Kesäkuuni oli lukuköyhä ja reissurikas. Olen mökkeillyt pitkin ja poikin, käynyt kääntymässä Helsingissä ja ihastellut Istanbulia. Vähät lukemani kirjat ovat onneksi olleet jopa poikkeuksellisen hyviä; yksikään ei tuottanut pettymystä. Noh, ehkä Valkoisen linnan kanssa käväisin lähellä turhautumisen rajaa, mutta sekin oli kokonaisuutena ottaen ajatuksia herättävä ja mielekäs lukukokemus.

Olen myös aloittanut pienen sivuprojektin: luen Vänrikki Stoolin tarinoita. Hommaan voi tosin mennä tovi. Kirja on kaksi kertaa tietokoneeni kokoinen järkäle, joten sitä ei matkoilla kanniskella... sitä paitsi, Runebergin runot on ainakin meikäläisen pakko lukea ääneen (ja pariin kertaan), jotta saan niistä tolkkua. Kovin montaa värssyä kerrallaan ei pää kestä.

Luettu ja blogattu:
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Guy Gavriel Kay: Tigana
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Orhan Pamuk: Valkoinen linna
Lucy M. Montgomery: Sininen linna

Luettu muttei blogattu:

Katja Jalkanen & Hanna Pudas (2013): Rivien välissä. Äskettäin ilmestyneestä kirjablogikirjasta on kirjoiteltu ahkerasti; minäkin innostuin sen ostamaan kun aihe on, krhm, läheinen... Sen kummempaa juttu en tohdi kirjasta tehdä, sillä molemmat kirjoittajat ovat mielestäni upeita tyyppejä, joista pidän kovasti. Tuntuisi oudolta ruotia kirjan herättämiä ajatuksia julkisesti. Lisäksi olen yksi niistä 61 kirjabloggaajasta, jotka vastasivat Hannan ja Katjan kyselyyn. Olen siis tuplasti jäävi kommentoimaan! Lyhyesti kuvattuna: Rivien välissä on hyvä johdatus kirjablogien maailmaan. Se sopii erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjablogeja paljon tai pitkään seurannut, eikä vaadi mitään erityisiä taustatietoja. Kirjan herättämisä pohdintoja löytää vaikkapa Kirsin blogista, ja Maria on kerännyt kattavan linkkikokoelmankin.

Will Eisner (1993): Näkymättömät ihmiset. Will Eisner on sellainen sarjakuvan grand old man, että luen taatusti jokaisen hänen sarjakuvansa, joka käsiini osuu. Näkymättömiä ihmisiä osui, kirjastossa, ja luinkin sen yhdellä istumalta. Albumi sisältää kolme tarinaa, jotka kaikki käsittelevät näkymättömiksi jääviä ihmisiä. Avaustarina oli minusta erityisen riipaiseva: arka ja huomaamaton mies julistetaan lehden palstoilla vahingossa kuolleeksi, eikä sen jälkeen tunnu saavan ketään uskomaan, että hän on yhä elossa. On kuin hänen elämänsä muuttuisi huomionarvoiseksi vasta hänen "kuoltuaan". Eisnerin tavassa kertoa tarinaa on jotain tehokasta; mustavalkoisia kuvia suorastaan ahmii ja ruutu juoksee toiseen. Sanoisin nyt jotain hienoa hänen viivastaan jos osaisin, mutten oikein osaa selittää piirtämisestä... ilmeikästä ja silti yksinkertaista? Perinteistä näin nykypäivän näkövinkkelistä? Äh. Lukekaa Eisneria.

Eeva Tenhunen (2012, alkuperäinen 1964). Mustat kalat. E-kirjoja pitää olla puhelimessa hätätilanteen varalta. Ei sitä koskaan tiedä milloin joutuu vaikkapa vähän pidempään kassajonoon... Luin äsken Tenhuselta Hyvän tytön hautajaiset ja hänen esikoisdekkarinsa Mustat kalat, jota Elisa jakoi lahjana ilmaiseksi, on ollut odottamassa Elisan e-kirjana sekin. Mainiota 60-luvun ajankuvaa ja hyvin klassista dekkarimeininkiä kaikin puolin. Nuori Olavinlinnan opastyttö löytää kollegansa kuolleena. Onko syypää joku linnan henkilökunnasta vai kenties joku noista epäilyttävistä ulkomaalaisista turisteista? Rikosta tutkimaan tulee komisario Martti Halla, joka myöhemmistä vaiheista tietääkin jos on Tenhusen sarjaa seurannut. Olen lähes varmasti lukenut tämän dekkarin aiemminkin*, mutta hyvin upposi tälläkin kertaa. Tarkempaa kuvausta löytyy vaikkapa Minnan blogista.

Tulevaa

Heinäkuutani hallitsee edessä oleva matka eksoottiseen itään: Intia ja Sri Lanka siintävät tuolla jossain. Mutta sitä ennen aionkin lukea oikein olan takaa. Nytkin on pari upeaa kirjaa melkein lopussa: Pamukin Istanbul ja Vonnegutin Sähköpiano.

Lisäksi (rummunpärinää) aion vihdoin ja viimein suorittaa lukumaratonin. Saas nähdä kuinka käy. Sitä ennen on toisenlainen huippujuttu tiedossa, nimittäin Finncon 2013. Spefi elää ja voi pulskasti! Aion nautiskella houkuttelevasta ohjelmasta lauantain ja sunnuntain, sekä toivottavasti treffata ainakin Morren ja Liinan.

Pitkästä aikaa tulin myös kurkanneeksi kuukauden hakusanoja. Kesäkuun helmi on itseoikeutetusti

runo hiiriä pyydystämässä

Kuka on antanut kissalleen noin mainion nimen?






*Muuten olisin tuskin arvannut murhaajaa niin nopeasti...