Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wuolijoki Hella. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wuolijoki Hella. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Enkä ollut vanki

Kuva/Kansi: Tammi/Taina Markko


Kirjaa inspiroi lukemaan paljolti Hella W -elokuva, osittain myös halu vilkaista Tervon Ohranassa käsittelemiä maisemia uudelleen. Lisäsin vielä varmemman vakuudeksi kirjan myös 101 naiskirjailijan kirjan listalleni, jottei unohtuisi. Mutta aktiivisesti en ehtinyt kirjaa edes etsiä, kun se  tuli käsiini kuin kohtalon kuljettamana: haimme Infosta Neitien kanssa kirjakaupan lahjoittamia opiskelijan keittokirjoja, ja siellä Vanki kutsuvasti viittoili pokkaripinosta.

Muistan muuten lukeneeni jonkin Hella Wuolijoen omaelämäkerrallisen kirjan aiemminkin. Nimi on hukassa - silloin kun ei ollut vielä lukupäiväkirjaa. Selkein muistikuvani kirjasta on, että opin siitä uuden sanan. Kajava. Ennnen tuota kirjaa se tarkoitti mielessäni lähinnä Jukka Kajavaa. Wuolijokea lukiessani oivalsin pian, että tuskin siellä rannalla kriitikot huusivat vetten yllä... 

Enkä ollut vanki jäänee paremmin mieleen siksikin, että se on temaattisesti kompaktimpi ja yhtenäisempi, vaikka rakenne onkin sirpaleinen. Vanki on kirja, jota Hella (saan kai sanoa Hellaksi kun elokuvan jälkeen tunnut niin tuttavalta?) kirjoittaa vankilassa Hella W:ssä. Kirja koostuu muistelunpätkistä, tunnelmapalasista, poliittisluontoisista sirpaleista... Silti sain kirjasta ihan eheän vaikutelman. Ehkä elokuva auttoi kuvittamaan ja siten koostamaan kirjasta selkeän lukukokemuksen.

Vanki on myös aikansa julkkiskirja. Hella oli paitsi taiteilija myös bisnesnainen ja intohimoinen poliitikko; hänen kirjoituksensa ovat yhtä aikaa sielun ilmaisua ja tarkoitushakuista tekstiä. Julkkiskirjana Vanki on toki vanhentunut, tai ainakin muuttanut muotoaan. Siitä on tullut aikansa ja tekijänsä  dokumentti historiallisessa mielessä. Kontekstilla on väliä: uskon että Vanki on tänään toinen kirja kuin kuin se oli vuonna 1944.  Hellan teksti herätti miettimään, että raaka intohimo ja vakaa usko ovat aika vähissä nykyään mitä politiikkaan tulee. Ei intohimoista idealismia osoiteta - eikä ehkä halutakaan. (Ja hyvä näin: sodat kai harvoin syttyvät kompromissina...)

Hella yhtäaikaa ihailee Stalinia, kaipaa rauhaa ja nauttii silmin nähden kartanon emännän roolistaan. Silti Hellan vähän tekopyhässä idealismissa on nykypäivän perspektiivistä jotain kaihoisaa. Nyt tuntuu kuin pitäisi valita välinpitämättömyyden ja ääriliikkeiden väliltä... kuin yhteisen hyvän ja kompromissien politiikka olisi kokenut haaksirikon.

Myös tällaisia haja-ajatuksia heräsi Hellan viiltävien tekstien äärellä, osittain ehkä myös toisen, vielä kesken olevan kirjan tähden. Lueskelen hiljalleen esseekokoelmaa Me muut: kirjoituksia hyvinvointiyhteiskunnasta. Siitä lisää myöhemmin - heti uteliaille suosittelen anni.m:n juttua.

Wuolijoen kirjoittajan kyvyt ovat kiistämättömät. Se jokin kuultaa läpi ajan kerrostumien. Lapsenlapsen varpaat, vaikkapa... ne ovat kuin ‘itse kevään varpaat’. Voiko kauniimmin sanoa?

Lukunäytteeksi otan pätkän lopusta. Heh, kerrankin ei tarvitse pelätä spoilaavansa!
Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ole puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.
Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilin eteen.
Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.
- Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.
Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista. (s. 175)

Hella Wuolijoki (2010, alkuperäinen 1944). Enkä ollut vanki. Helsinki: Tammi.