Petri Tamminen: Rikosromaani

Kuva/kansi: Otava/Piia Aho

Siitä on aikaa kun viimeksi luin Petri Tammista, joten en oikein tiedä onko Rikosromaani sävyltään kovin erilainen kuin muut hänen kirjansa. Vai luulenko vain että on. Muistelen, että Muita hyviä ominaisuuksia oli yhtä aikaa kirpakan mietteliäs ja hervottoman hauska, ja että muissakin Tammisen kirjoissa on ollut hyvä tunnelma. Kuin kuuntelisi hyvää keskustelua laiturilla, kesäyön usvan noustessa järveltä. Ilman hyttysiä.

Rikosromaani oli minulle vähän hankalampi pala. En oikein saanut tunnelmasta kiinni, ja päähenkilön tapa humpsahtaa mielialasta toiseen tuntui väkinäiseltä, ei kevyeltä tai väistämättömältä. Päähenkilönsä tavoin koko Rikosromaani tuntui ajoittain, noh, päättämättöltä. Olisinko absurdia komediaa vai angstista keski-ikäistä ihmissuhdefilosofiaa... ? Vai pitäisikö kumminkin kallistua kritisoimaan aikaa ja sen arvoja, tai tavoitella Gogolin Nenän lakonista kohtuuttomuutta?

Onneksi jossain siellä haparoinnin takana paistaa syvästi humanistinen halu rakastaa ja ymmärtää. Se pelastaa Rikosromaanin, joka muuten on minusta kerronnallisesti jotenkin rujo. Ei voi mitään, minulle Tamminen on ollut parhaimmillaan lyhytprosaistina.

Mutta pidin kovasti asetelmasta. Rikosromaanissa komisario Vehmas, elämästään eksynyt mies, selvittää tapausta, joka ei oikeastaan edes kuulunut poliisille vaan elämän vääjäämättömiin vastoinkäymisiin. Liikkeellä on näet elämänhalua lähimmäisistään kitkevä rikollinen, Hämeenlinnan häpäisijä Ångström, joka taikurin taidolla aiheuttaa ihmisille huolta, häpeää, näköalattomuutta ja masennusta. Tuhoutuneita tulevaisuuksia ja yleistä toivottomuutta on siis mahdollista poliisivoimin torjua, pitää vain saada tuo kurjuuden kylväjä kiinni.

Komisario Vehmas ja hänen nuori kumppaninsa Immonen jahtaavat tarmolla Ångströmiä, joskin matkalla tuntuu, että enemmän löytyy komisarion oman elämän pöydältä pudonneita murusia kuin johtolankoja. Mikään jännityskertomus ei Rikosromaani ole, mutta se ei haittaa; parinkymmenen sivun jälkeen tietää jo, että dekkarikäänteitä on turha odottaa. Sen sijaan löytyy pieniä keinoja ajatella positiivisemmin. Voi esimerkiksi mennä ahdistuksensa kanssa nurkkaan ja sanoa itselleen se on ihan okei.*

[--] Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammattin tylsyydestä. Nuorille olisi pitänyt kertoa, että ihmiset olivat kunnon väkeä ja että poliisin työssä tämän kunnollisuuden näki aivan erityisen hyvin. Hulttioita saati sitten varsinaisia rikollisia ei meinannut löytyä vaikka partiot yötä päivää suhasivat pitkin kaupunkia. Televisioporukoiden kanssa ilmiö oli aiheuttanut suoranaisia ongelmia, partiot joutuivat roikottamaan tympääntyneitä dokumenttiryhmiä autossaan viikkokausia ennen kuin hampurilaisbaarin edustalta saatiin yksi kunnon rähinä purkkiin. (s. 18)

Mietin tässä, että kehtaisinko tätä kirjaa suositella ja kenelle. En ole oikein varma. Hetkittäin epäilin itse, että oma kirjallisuuden harrastuneisuuteni ei täysin riitä Rikosromaania tulkitsemaan tai oikein oivaltamaan. Jouduin hokemaan pari kertaa se on ihan okei ennen kuin ryhdyin siitä edes kirjoittamaan. Toisaalta, miksikäs ei! Jos tyyli ei miellytä, ei alle kahteensataan sivuun kovin suurta siivua elämästä mene, eikä hiljaisesti positiivisia kirjoja varmaan tule kenenkään liikaa luettua.

Joo.

Lukekaa ihmeessä Rikosromaani. Se kyseenalaistaa meidän yleisen nurjuutemme, vaikka tekeekin sen vähän kummallisesti, ja saattaa aiheuttaa ajoittaista mielen keventymistä. Ja jos ette ihan kaikkea kirjassa tunne ymmärtävänne, se on ihan okei.

Petri Tamminen (2012). Rikosromaani. Otava. 978-951-1-26464-4.

Ville Hänninen Aamulehdessä siteeraa paljon
Marissa Mehr Turun Ylioppilaslehdessä pitää viisaana pienenä kirjana
Eija Komu Keskisuomalaisessa löytää kafkalaisia sävyjä

*Testasin. Toimii ajoittain.

Mitä onni on

Petri Tammisen uusin, Muita hyviä ominaisuuksia, innoitti hakemaan kasan Tammisia kirjastosta. Tänään oli vuorossa aikajärjestyksessä viimeinen lainaamistani.

Mitä onni on täytti odotukset. En olisi uskonut että kirja voi yhtä aikaa olla täysin masentava ja todella hauska. Päähenkilön onnen etsintä on surkuhupaisaa graalin metsästystä. Kaikkia johtolankoja seurataan ja kaikki ne johtavat harhaan.

Teksti on todella tarkkaa. Kirjan luettuaan tekee mieli selata taaksepäin ja makustella niitä kohtia, joissa koukun puraisun huomasi vasta pienellä viiveellä.

Kun keskiyön jälkeen kävin vuoteeseen, löysin tyynyltäni sydämenmuotoisen lapun. Siihen Liisa oli kirjoittanut: "Rakastan sinua." Pyöriskelin sängyssä ja ajattelin lastenhoitajaa ja Liselottea. Viiden minuutin kuluttua päätin unohtaa molemmat. En jaksanut nousta pesemään itseäni, ja kun yöpöydälläkään ei ollut paperia, pyyhin itseni Liisan askartelemaan sydämeen. Se painoi mieltäni hetken, mutta rentouduin sitten, kun huomasin, kuinka kauniisti ja käytännöllisesti kaikki kävi: Liisa sai ilmaista tunteitaan ja minä sain siistiytyä. [s. 58]

Yksi vakava ongelma tästä Tammis-maahan sukeltamisessa on kyllä seurauksena. Katselen ainakin lähiviikot epäilevin silmin suomalaista mieskuntaa.  Apua - eihän ne voi olla noin itsekeskeisiä oikeasti? Onhan se tehokeino? Joohan? 

To do -listalle: Lue vuoden kuluttua uudestaan Muita hyviä ominaisuuksia. Se voi olla erilainen minulle nyt. 

Petri Tamminen (2008). Mitä onni on. Helsinki: Otava.

Kirsi Pihan blogikirjoitus kirjasta löytyy tästä.

Enon opetukset

Tänään oli vuorossa Petri Tammisen tuotannosta Enon opetukset. Ihan sen ensimmäiseksi osuneen Muita hyviä ominaisuuksia -kirjan tasolle ei tämäkään minusta yltänyt. Herkällä korvalla Tamminen tuntuu sisäistä maailmaa edelleen kuuntelevan. Teksti on hyvää ja huumori liukuu pinnalla ja pinnan alla totuttuun tapaan - 

Mutta onko päähenkilön pakko olla ajasta iäisyyteen samalla tavalla avuton, ylivoimaisten malliensa armoilla? Nykyromaanin parhaita traditioita noudatellen saan itse päättää vapautuuko Jussi enon opeista vai ei. Itseironia välähtää lupaavasti kalvon alla paikka paikoin.  

Istuin pöydässä pitkään. Teltan katossa riippui lämmitin. Sen hehku tunki vaatteiden alle ja puistatti. Olo meni ohi, kun hengitin syvään. Tilalle tuli heti toinen epämiellyttävä olo. Minulla oli nyt oloja vaikka kuinka paljon. [s. 147]

Ehkä ei pitäisi lukea näin nopeaan tahtiin näitä Tammisen kirjoja. Yliannostus miehistä angstia. Tulee tunne että mies on miehen mitta ja malli, mutta nainen miehen koti. 

Ihan kiva juttu joo. Mitäs me likat siihen.   

To do -listalle: etsi vastapainoksi suomalaisen nykynaisen ymmärtäjiä proosapuolelta.

Petri Tamminen (2006). Enon opetukset. Helsinki: Otava. 

Toinen arvio kirjasta esim.

tästä 

ja Tammisen oma täysin-pokkana-arvostelu

tästä.

Väärä asenne

Petri Tammisen teosten parissa jatketaan.

Väärä asenne ei naurattanut samalla tavalla kuin Muita hyviä ominaisuuksia, eikä ollut sellainen elämys kuin Miehen ikävä, mutta joitain hykerryttäviä hetkiä oli. Tarinan herrat Harri ja Eero ovat molemmat epäilemättä väärällä asenteella liikkeellä, mutta kukapa ei olisi? Onko tosi väärin? Totaalinen egosentrisyys ihastuttaa, paljastaa, kyseenalaistaa.

Kieli on tiivistä mutta hersyvää. Jokaisen sanan jaksaa lukea.

Esimerkkinä tämä pala, erityisesti naisille:

Kun nainen kiinnostuu, miehen pitää olla ilmeetön kuin kelohonka - niin kuin Neuvostoliiton jääkiekkojoukkueen valmentaja, joka piilottaa maailman kaiken riemun ja tuskan sydämeensä. Kun naisen silmiin sitten välähtää lupaus, pitää toimia huomaamattomasti ja herrasmiesmäisesti, liukua maalin nurkalle. Ja vasta kun ensisuudelman hetki koittaa, saa rentoutua, silloin mies olkoon varma ja häikäilemätön pakki  jota omatkin vihaa.  [s. 96]

Petri Tamminen (2000). Väärä asenne. Keuruu: Otava.

 Anne Puumalan arvio kirjasta tässä.

Miehen ikävä

Lyhytproosa ei yleensä ole innostanut. Tai jos totta puhutaan, en ole antanut tilaisuuttakaan.... Kokeilin kerran joskus lukioaikoina ja siihen jäi. Taisi olla Anni Sumarin Beautiful dreamer, lahjaksi saatu. Jäi ymmärtämätön ja tyytymätön olo, sellainen tunne että ideaalilukija on joku ihan muu, joku runollinen ja korkealentoinen tyyppi. 

Luin taannoin Petri Tammisen kirjan Muita hyviä ominaisuuksia. Sen kanssa sai väliin nauraa ääneen ja väliin hyristä hyvää mieltä. Pakko siis hakea lisää. Onneksi kirjanarkkarille löytyy pienestäkin kunnasta julkisin varoin operoiva diileri.

Miehen ikävä on löytämistäni vanhin, vuodelta 1997. Kirja on kokoelma lyhytproosaa. Herkkupaloja, hotkia tekisi mieli, mutta Tammisen lauseet pysäyttävät monta kertaa natustelemaan ja nauttimaan. 

Jos on aamulla riidelty, viestin kirjoittaminen vie aikaa. Valmiiseen lappuun tulee lisättyä jotakin pientä. Se näyttää heti liialliselta. Kynä on laskettava lapun päälle huolettomaan asentoon. [Kävelyllä, s. 59]

Nam.

To do -listalle loput Tammiset. Ehkä pitäisi antaa myös Sumarin lyhytproosalle uusi tilaisuus. Omasta hyllystä löytyisi. Odotan korkealentoista päivää.

Petri Tamminen (1997). Miehen ikävä. Helsinki: Otava.