Apatosauruksen maa

Petri Tammisen Miehen ikävän inspiroimana poimin viime kerralla kirjastosta myös Apatosauruksen maan. Kun kerran lyhytproosalle piti antaa tilaisuus. 

Apatosauruksen maa on kokoelma hullunkurisia pieniä tarinan palasia, jotka melkein - mutta eivät aivan - muodostavat yhteisen kuvan. Osa tarinoista on karheita, osa hilpeitä. Toiset tuntuvat siltä kuin niiden pitäisi jatkua jotenkin, toiset ovat lyhyydessään täydellisiä.  Kieli on konstailematonta. Viettelys syntyy odottamattomista yhdistelmistä, sanoista, jotka ovat hätkähdyttävät viattomasti keskellä lausetta lokotellessaan.

En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tavalla laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät enää palaudu ihmisen päälle. [s. 29]

Hauska, välitön kokoelma. To do -listalle ehdottomasti kirjoittajan esikoisromaani Liha tottelee kuria. 

Miina Supinen (2010). Apatosauruksen maa. Helsinki: WSOY.

Matti Mäkelän arvostelun Hesarissa löytyy täältä.

New model army

Viimeisestä amazon.co.uk -lähetyksestä on vielä jokunen kirja odottamassa. Adam Robertsin New model army (ei sukua hevibändille) tosin sai istua hyllyllä jo pidempään, kesästä asti. Joskus sitä kiinnostuu kirjasta verkkokaupassa, mutta kun sen saa, ei olekaan enää sillä tuulella. Kirjaparka jää odottelemaan sään muuttumista.

New model army on kiinnostava, haastavampi kuin luulin. Nimen ja takakannen perusteella ajattelin, että tämä olisi hyvää perusscifiä: huumoria, räminää ja selkeitä arkkityyppejä yhden ison oivalluksen ympärille käärittynä. Se yksi iso oivallus on ajatus aidosti demokraattisesta armeijasta, joka toimii wiki-älyn ohjaamana. 

New model army pitää kyllä sisällään ihan riittämiin toimintaa. Henkilökohtaisesti tykkäsin taistelusta Kingstonin-upon-Thamesin kulmilla - taisi mennä sekin silta, jolta katselin soutukilpailua toissakeväänä. Ja Hampton Court räjäytettiin! *jihaa*

Mutta toiminta on vain yksi taso: kirjan rakenne on ovela ja lukija pääsee toistuvasti nauttimaan retroaktiivisista oivalluksista. Vaihe vaiheelta sitä katsoo taaksepäin ja tuumii: ai sitä se tarkoitti, ai tuon takia hän...  Jopa turhan snobbaileva kerrontatyyli vaikeine sanoineen on loppujen lopuksi perusteltu. 

My target had, as the phrase goes, acquired me. I like that idiom. It comes from the vocabulary of possession, and that's the right way to talk about the selection of a target in battle. You take it; you collect it; it's yours; you take the pride of ownership in it. You don't want to let it go. [s. 32]

New model army pyörittää lukijaa pätevästi useammassakin mielessä. Vaikka loppuratkaisu onkin arvattavissa, ja osa käytetyistä tehokeinosta ärsyttäviä, kirja jättää ihan hyvän maun. Taas kerran scifin puolelta nousee ajattelemisen arvoisia kysymyksiä demokratiasta, tietoisuudesta, ihmisluonnosta.  

To do -listalle: Josiah Oberin Democracy and Knowledge: Innovation and Learning in Classical Athens, koska Roberts kertoo sen inspiroineen tämän kirjan. Täytyy ainakin katsoa onko kovin kallis.

Adam Roberts (2010). New model army. London: Gollancz.

The Help

En ole 100 % uskollinen lähikirjastolle. Flirttailen tielleni osuvien kirjakauppojen kanssa, ja kuukauden parin välein  vietän autuaallisen parituntisen amazon.co.uk:n sivuilla. Viimeksi sieltä osui mukaan The Help, tarina 1960-luvun Missisipistä.

Kirja kuvaa mustien ja valkoisten naisten elämää: miten intiimiä ja samalla etäistä on arki rotuerottelun läpäisemässä Jacksonin kaupungissa. On kuin mustat kotiapulaiset ja heidän valkoiset työnantajansa eläisivät toisiinsa limittyvissä todellisuuksissa, jotka melkein koskettavat toisiaan. Tarinassa kolme naista ottaa riskin, ylittää rajan, tavoitteena muuttaa jotain. Ainakin naisten omakuva muuttuu, ja sen mukana muutakin.

Kun avasin kirjan, pelkäsin ensin etten pystykään lukemaan sitä. Kirjailja käyttää murteellista kieltä kirjoittaessaan kotiapulaisten perspektiivistä. Ensimmäiset sivut piti kaiuttaa sanoja päässä, lukea sisäisesti 'ääneen' että sai kiinni tyylistä.

A big white Cadillac's parked in front a my house. And there be Miss Skeeter in a red dress and red shoes, setting on my front steps like a bullhorn.
I walk real slow through my yard, wondering what it's gone be now. Miss Skeeter stand up, holding her pocketbook tight like it might get snatched. White peoples don't come round my neighborhood less they toting the help to and fro, and that is just fine with me. I spend all day long tending to white peoples. I don't need em looking in on me at home.
"I hope you don't mind me coming by," she say. " I just... I didn't know where else we could talk." [s. 101]

Mutta kun sai kiinni, jäi kiinni. Tätä kirjaa oli vaikea laskea kädestään.   *slurps* 

Tunnelma on vahva, henkilöt kiinnostavia ja juoni monine sivupolkuineen etenee kuin sissi, hiipien ja syöksähdellen. Mahtava kasvutarina, vahva historiallinen romaani, mutta ei tosikkomainen eikä paatoksella kyllästetty.

Kathryn Stockett (2009). The Help. London etc.: Penguin Books.

Mitä onni on

Petri Tammisen uusin, Muita hyviä ominaisuuksia, innoitti hakemaan kasan Tammisia kirjastosta. Tänään oli vuorossa aikajärjestyksessä viimeinen lainaamistani.

Mitä onni on täytti odotukset. En olisi uskonut että kirja voi yhtä aikaa olla täysin masentava ja todella hauska. Päähenkilön onnen etsintä on surkuhupaisaa graalin metsästystä. Kaikkia johtolankoja seurataan ja kaikki ne johtavat harhaan.

Teksti on todella tarkkaa. Kirjan luettuaan tekee mieli selata taaksepäin ja makustella niitä kohtia, joissa koukun puraisun huomasi vasta pienellä viiveellä.

Kun keskiyön jälkeen kävin vuoteeseen, löysin tyynyltäni sydämenmuotoisen lapun. Siihen Liisa oli kirjoittanut: "Rakastan sinua." Pyöriskelin sängyssä ja ajattelin lastenhoitajaa ja Liselottea. Viiden minuutin kuluttua päätin unohtaa molemmat. En jaksanut nousta pesemään itseäni, ja kun yöpöydälläkään ei ollut paperia, pyyhin itseni Liisan askartelemaan sydämeen. Se painoi mieltäni hetken, mutta rentouduin sitten, kun huomasin, kuinka kauniisti ja käytännöllisesti kaikki kävi: Liisa sai ilmaista tunteitaan ja minä sain siistiytyä. [s. 58]

Yksi vakava ongelma tästä Tammis-maahan sukeltamisessa on kyllä seurauksena. Katselen ainakin lähiviikot epäilevin silmin suomalaista mieskuntaa.  Apua - eihän ne voi olla noin itsekeskeisiä oikeasti? Onhan se tehokeino? Joohan? 

To do -listalle: Lue vuoden kuluttua uudestaan Muita hyviä ominaisuuksia. Se voi olla erilainen minulle nyt. 

Petri Tamminen (2008). Mitä onni on. Helsinki: Otava.

Kirsi Pihan blogikirjoitus kirjasta löytyy tästä.

Jäähyväisluento

Randy Pauschin Jäähyväisluento osui silmään kirjastossa poikkeavan kokonsa ja ulkoasunsa takia. Vilkaisin lipareen tekstin vähän huolimattomasti ja lainasin kirjan: ihan sitä se ei ollut  mitä kuvittelin.

Kirjan juju on, että se on kirjaimellisesti jäähyväisluento eräältä Carnagie Mellon yliopiston professorilta. Yleensä jäähyväisluentoja pidetään kyseisessä laitoksessa ilmeisesti idealla, että jokainen kutsuttu puhuja luennoi kuin kyseessä olisi heidän viimeinen luentonsa. Mikä olisi tärkeää, mitä pitäisi saada sanotuksi, kuoleman kynnyksellä? 

Puhuja/kirjoittaja on kuolemassa haimasyöpään. Kirjan perusteella kyseessä on ollut monessa mielessä mahtava tyyppi: älykäs mies, joka on ottanut ilon irti elämästä ja samalla saanut aikaan yhtä ja toista. Kolme lasta ja vaimo ja lukuisat ystävät ja kollegat varmasti surevat. Kirjoittajalle kyseessä on samalla isän testamentti lapsille elämän aikana opitusta. 

Huumoria on, ja monet elämänohjeista ovat fiksuja. Kun on itse onnistunut kehittämään vain kaksi eteenpäin antamisen arvoista elämänohjetta, täytyy ihailla kaveria, jolla on parinsadan sivun edestä sanottavaa aiheesta. Enimmäkseen asiat sanotaan hauskasti tai liikuttavasti.  Syöpähoidot eivät ole olennaisesti vaikuttaneet supervoimiini [s. 193], Pausch toteaa itsekin. Voin uskoa että häntä on pidetty hyvänä puhujana.

Kontekstistaan irrotettuna en antaisi tekstille kummoisia pisteitä. Sisällön puolesta se on amerikkalaisten ajattelutapojen kyllästämä ja sentimentaalinen Näin-elät-hyvin -opas. Aina tekee mieli tuhahdella kun yksittäisestä esimerkistä johdetaan yleisempää merkitystä. Tiedemiehenä Pausch tosin välttää tekemästä sitä suoraan, tyytyy vain kuvailemaan omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan. 

Metatarina tekee tästä kirjasta poikkeuksellisen immuunin kritiikille. Se on itsessään julistamansa filosofian paras esimerkki. Jos saan riittävän ennakkovaroituksen, ehkä yritän lukea tämän uudestaan kuolemaani edeltävinä kuukausina. Pelkkä flunssa ei riitä inspiroimaan.

Randy Pausch & Jeffrey Zaslow (2008). Jäähyväisluento. Helsinki: Tammi. Suomentanut Laura Ruuttunen.

Lahdenperä Hesarista arvioi näin.

Lukupiiri

Lukupiirin poimin kirjaston palautettujen hyllystä, koska olen usein tuuminut, että olisi mielenkiintoista kuulua lukupiirin. 

Vau, niin näyttää olevan. Tosin lukupiiriläisten elämässä näemmä tapahtuu niin paljon ja niin suuria, että kirjalliset elämykset jäävät väkisinkin toiseksi. Tämän jälkeen en harkitsekaan noin vaarallista touhua. 

Romaanina kirja on helppolukuinen ja mukava, vaikka juonessa onkin muutama Hulkin mentävä aukko ja henkilöhahmojen uskottavuus horjahtelee. Kirjatoukka saa  ylimääräistä herkkua, kun sivuosiin pääsevät tutut kirjat ja kirjailijat. Hyvä flunssaillan romaani: haastavampaa ei juuri nyt jaksaisikaan. Kaikki keskeisimmät 20-50 vuotiaan naisen ongelmat ja ihmissuhteet tulevat tässä pureskelluksi hyvin sulavassa muodossa. Naisten ja miesten suhteet, äitien ja tytärten suhteet, naisten ystävävyyssuhteet...

He pysyivät siinä iät ja ajat. Harriet istui tuolissa ja Nicole makasi vuoteessa puhumatta sanaakaan, koska mitään sanottavaa ei ollut. Harriet piti Nicolea kädestä ja itki välillä itsekin, ja Nicolen kyynelet valuivat taukoamatta, kunnes hänen elimistönsä oli liian kuiva ja liian väsynyt tuottaakseen enempää. [s. 327]

Plussaa Lukupiirille myös Philip Larkinista. Vieras nimi, mutta nyt piti googlettaa. Lisäksi lukupiiriläisten keskustelujen pohjalta To do -listalle jäi kaksi kirjaa: Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru sekä Ian McEwanin Sovitus. 

Elizabeth Noble (2006). Lukupiiri. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Auli Hurme-Keränen. 

Enon opetukset

Tänään oli vuorossa Petri Tammisen tuotannosta Enon opetukset. Ihan sen ensimmäiseksi osuneen Muita hyviä ominaisuuksia -kirjan tasolle ei tämäkään minusta yltänyt. Herkällä korvalla Tamminen tuntuu sisäistä maailmaa edelleen kuuntelevan. Teksti on hyvää ja huumori liukuu pinnalla ja pinnan alla totuttuun tapaan - 

Mutta onko päähenkilön pakko olla ajasta iäisyyteen samalla tavalla avuton, ylivoimaisten malliensa armoilla? Nykyromaanin parhaita traditioita noudatellen saan itse päättää vapautuuko Jussi enon opeista vai ei. Itseironia välähtää lupaavasti kalvon alla paikka paikoin.  

Istuin pöydässä pitkään. Teltan katossa riippui lämmitin. Sen hehku tunki vaatteiden alle ja puistatti. Olo meni ohi, kun hengitin syvään. Tilalle tuli heti toinen epämiellyttävä olo. Minulla oli nyt oloja vaikka kuinka paljon. [s. 147]

Ehkä ei pitäisi lukea näin nopeaan tahtiin näitä Tammisen kirjoja. Yliannostus miehistä angstia. Tulee tunne että mies on miehen mitta ja malli, mutta nainen miehen koti. 

Ihan kiva juttu joo. Mitäs me likat siihen.   

To do -listalle: etsi vastapainoksi suomalaisen nykynaisen ymmärtäjiä proosapuolelta.

Petri Tamminen (2006). Enon opetukset. Helsinki: Otava. 

Toinen arvio kirjasta esim.

tästä 

ja Tammisen oma täysin-pokkana-arvostelu

tästä.

Sinuhe egyptiläinen

Tyttäreni teki tästä kirjasta esitelmän toissaviikolla. Hänen valituksensa Sinuhen sietämättömästä typeryydestä ja raivostuttavasta harhailusta herättivät halun lukea kirja uudestaan. Pokkariversio löytyy kotihyllystä.

Ensimmäisen kerran luin kirjan lukioaikoina. Silloin taisin pitää Sinuhea mielettömän upeana filosofisena opuksena.  Edellisen kerran luin sen 7-8 vuotta sitten. Silloin luin kirjan ääneen, iltasatuna pala kerrallaan. Taisin sensuroida muutaman kohtauksen Kuolleiden talosta... toivottavasti! Siltä lukukerralta jäi parhaiten mieleen kieli. Nyt olen lukenut kirjaa uudestaan pala kerrallaan, muiden kirjojen välissä. En sentään ääneen.

Mitä Sinuhesta voi sanoa? Kyyninen filosofia ei enää kolahda vanhaan malliin. Jumalien turhuuttakaan ei tarvitse enää todistella. Huumorin huomaan ilmeisesti vanhemmiten paremmin.  Katkerasta lopusta huolimatta tarina on myös tyynempi nykyisestä perspektiivistäni. Elämää suuremmasta on tullut ihmisen kokoista. 

Historiallisena romaanina Sinuhe on mielestäni edelleen erinomainen, kuten useimmat Waltarin historiallisista tiiliskivistä. 

Uskaltaisiko nykyään kukaan enää kirjoittaa romaania niin vahvasti erilaisella kielellä? Tai vielä tärkeämpää, löytyisikö kaupallista kustantajaa, joka uskaltaisi ottaa riskin?  Vuonna 1945 taisi olla suurempi toleranssi pitkille lauseille. 

Huumorin kunniaksi tyylinäyte Kaptahilta:

Jos et salli minun lähteä kanssasi, tulen jäljessä etkä voi minua estää, mutta mieluummin lähtisin kanssasi, sillä pelkään kovin pimeässä. Muutenkin pelkään tuota pimeää taloa niin pahasti, että luuni muuttuvat vedeksi vain ajatellessani sitä, ja siksi toivon sinun sallivan, että otan viiniruukun mukaani voidakseni silloin tällöin matkan varrella rohkaista mieltäni, sillä pelkään muuten alkavani parkua pelästyessäni ja häiritseväni siten sinua. Asetta minun ei näet kuitenkaan kannata ottaa mukaani, koska olen helläsydäminen mies ja kauhistun verenvuodatusta ja olen aina luottanut enemmän jalkoihini kuin aseihin, niin että jos aiot taistella jumalan kanssa, saat hoitaa sen asian yksin ja minä katselen sivusta ja rohkaisen sinua neuvoillani. [s. 313]

 Mika Waltari (1987).  Sinuhe egyptiläinen. Porvoo: WSOY. (22. painos). 

Väärä asenne

Petri Tammisen teosten parissa jatketaan.

Väärä asenne ei naurattanut samalla tavalla kuin Muita hyviä ominaisuuksia, eikä ollut sellainen elämys kuin Miehen ikävä, mutta joitain hykerryttäviä hetkiä oli. Tarinan herrat Harri ja Eero ovat molemmat epäilemättä väärällä asenteella liikkeellä, mutta kukapa ei olisi? Onko tosi väärin? Totaalinen egosentrisyys ihastuttaa, paljastaa, kyseenalaistaa.

Kieli on tiivistä mutta hersyvää. Jokaisen sanan jaksaa lukea.

Esimerkkinä tämä pala, erityisesti naisille:

Kun nainen kiinnostuu, miehen pitää olla ilmeetön kuin kelohonka - niin kuin Neuvostoliiton jääkiekkojoukkueen valmentaja, joka piilottaa maailman kaiken riemun ja tuskan sydämeensä. Kun naisen silmiin sitten välähtää lupaus, pitää toimia huomaamattomasti ja herrasmiesmäisesti, liukua maalin nurkalle. Ja vasta kun ensisuudelman hetki koittaa, saa rentoutua, silloin mies olkoon varma ja häikäilemätön pakki  jota omatkin vihaa.  [s. 96]

Petri Tamminen (2000). Väärä asenne. Keuruu: Otava.

 Anne Puumalan arvio kirjasta tässä.

Ihmeiden kabinetti

Olen aiemmin lukenyt yhden agetti Pendergast -kirjan: se oli ok viihdettä. Siksi nappasin tämänkin kirjastosta. Henkilöt ja tilanteet ovat epäuskottavia, mutta eeppiset sarjamurhaajat sopivat aivottomiin hetkiin. Villiintynyt kirurgi, elämän eliksiiri ja superrikas superagentti: mitä muuta voi pyytää? Tällaista kirjaa on mukava lukea samalla kun kuorii omenoita soseeseen.

Anna palaa, takaan että kahden päivän kuluttua et muista mitään

Douglas Preston & Lincoln Child (2009). Ihmeiden kabinetti. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Pekka Marjamäki.

Avioliiton lyhyt oppimäärä

Kirjaston sattumageneraattorin satoa. Kun omaa avioliittokoulua on käyty kohta kohta 17 vuotta, riitti nimi Avioliiton lyhyt oppimäärä koukuksi.

Ei suuria elämyksiä tai oivalluksia, ei koukuttavaa juonta. Mutta kirja oli parempi kuin odotin. Ihmiset ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. He muuttuvat matkansa varrella, ja samalla pysyvät muuttumattomina, ovat yhdessä ja samalla erillään. Sattuman satoa korjataan kolmessa polvessa. Näkökulmien vaihtuessa lukijakin vaihtaa viitekehystä ja oivaltaa jotain uutta.

Tekstikin on käännöstekstiksi mukavaa luettavaa, rytmi vaihtelee. 

Ajatteleminen teki öistä niin pitkiä. Kaikki vanhat ikävät ajatukset syöksyivät päätä pahkaa esiin. Hän oli elänyt elämänsä väärin; hän oli pilannut sen kerta kaikkiaan. Hän oli nainut väärän miehen vain siksi, että oli sattunut valitsemaan juuri sen raiteen eikä olut osannut siltä pois; hän oli vain jatkanut samaa rataa ja käyttäytynyt vuosikaudet niin kuin aivan vieras ihminen, kuin kiukutteleva oikkupussi. [s. 375]

Ei syntynyt hurjaa tarvetta etsiä lisää saman kirjailijan töitä. Hyvä optio kuitenkin, lunastettavaksi heikkoina kirjakausina.  

Anne Tyler (2004). Avioliiton lyhyt oppimäärä. Keuruu: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Quirkology. The curious science of everyday lives

Tämän kirjan luin nyt jo toiseen kertaan. Aikomus oli selata esille tietty esimerkki tunnilla käytettäväksi, mutta vanha suola janotti.

Kirja on tunnetun psykologian professorin viihdyttävä kuvaus tieteenalansa oudoimmista tutkimustuloksista. Kirjoittaja kertoo myös omista suurista ja pienistä tutkimushankkeistaan. Mm. maailman parhaan vitsin etsintä kuvataan. Tarinasta toiseen tanssahdellaan niin notkeasti, että ilta vierähtää huomaamatta.

Viihdyttävyyden vuoksi tuloksia on ehkä vähän yksinkertaistettu, mutta so what? Nipottajat etsiköön huolellisten lähdeviitteiden takaa alkuperäisartikkelit.

Muut ottavat sillä välin täyden ilon irti kirjasta, joka paljastaa mm.
- että paras paikka etsiä Sitä Oikeaa on jokin vaarallinen paikka
- että nimi ON enne
- että nainen saa parhaiten vastauksia miehen laatimaan deitti-ilmoitukseen
- että pastorit voivat kävellä jopa avuntarvitsijoiden yli kun on kiire pitämään saarnaa laupiaasta samarialaisesta

Ja niin edelleen. Absurdin ystäville ja ihmiskunnan pikku omituisuuksien keräilijöille. Voi meitä!

Richard Wiseman (2008). Quirkology. The curious science of everyday lives. London: Pan Books. 

Miehen ikävä

Lyhytproosa ei yleensä ole innostanut. Tai jos totta puhutaan, en ole antanut tilaisuuttakaan.... Kokeilin kerran joskus lukioaikoina ja siihen jäi. Taisi olla Anni Sumarin Beautiful dreamer, lahjaksi saatu. Jäi ymmärtämätön ja tyytymätön olo, sellainen tunne että ideaalilukija on joku ihan muu, joku runollinen ja korkealentoinen tyyppi. 

Luin taannoin Petri Tammisen kirjan Muita hyviä ominaisuuksia. Sen kanssa sai väliin nauraa ääneen ja väliin hyristä hyvää mieltä. Pakko siis hakea lisää. Onneksi kirjanarkkarille löytyy pienestäkin kunnasta julkisin varoin operoiva diileri.

Miehen ikävä on löytämistäni vanhin, vuodelta 1997. Kirja on kokoelma lyhytproosaa. Herkkupaloja, hotkia tekisi mieli, mutta Tammisen lauseet pysäyttävät monta kertaa natustelemaan ja nauttimaan. 

Jos on aamulla riidelty, viestin kirjoittaminen vie aikaa. Valmiiseen lappuun tulee lisättyä jotakin pientä. Se näyttää heti liialliselta. Kynä on laskettava lapun päälle huolettomaan asentoon. [Kävelyllä, s. 59]

Nam.

To do -listalle loput Tammiset. Ehkä pitäisi antaa myös Sumarin lyhytproosalle uusi tilaisuus. Omasta hyllystä löytyisi. Odotan korkealentoista päivää.

Petri Tamminen (1997). Miehen ikävä. Helsinki: Otava.

Perkele! Tunneosaamisen oppikirja esimiehille

Tällainen osui tänään käteen kirjastolta: nimi oli varmaan hyvää markkinointia. Kirja on nimensä mukaisesti tarkoitettu auttamaan esimiestyössä tarvittavan tunneälykkyyden/tunnetaitojen kehittämiseen.  Alta 200-sivuisen ja helppolukuisen paketin hotkaisi helposti illan mittaan (*ryöhtäisee*) mutta kovin paljon uutta ei käteen jäänyt.

Ensimmäiset kolme osaa kuvasivat keskimukavasti tunneosaamisen peruspalikoita ja merkitystä. Suomalaisen kokemusmaailman perinteitä kunnioittaen näkökulma on vankan hierarkian näkökulma. Vastaako vielä todellisuutta? Voi olla. Virkistävää kyllä kirjassa myönnetään suoraan että organisaatioiden julkiarvot ovat usein ihan päinvastaisia kuin niiden tosiarvot.

Ja.... sitten päästiinkin oppikirjan harjoitusosioon.

Haukotus.  Kun kirjassa lukee ota tyhjä paperiarkki ja...., silmäni ottavat automaattisen aikalisän ja siirtyvät seuraavaan varsinaiseen tekstiosuuteen.  Joku fyysinen ongelma varmaan. Voi voi.

Plussaa lupaavan näköisestä kirjallisuusluettelosta. To do -listalle Jäi Antonio Damasion Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot ja Pauli Aalto-Setälän Merkitystalous.

Mikael Saarinen & Pauli Aalto-Setälä (2007). Perkele! Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Helsinki: Kirjapaja.