Joulukuun kootut

Juhlistan tällä kertaa uutta vuotta yllä olevalla kuvalla, joka saa selittää miksen ehtinyt tehdä minkäänlaisia tilastoja menneestä vuodesta... Kolmannes joulukuusta meni laiskan lämpimissä merkeissä, eikä kyllä harmita yhtään.

Ehkä tilastojen puute ei ole kuolemaksi kumminkaan. Olen muutenkin ajatellut jatkossa vähän rikkoa blogirutiinejani. Aikaa on bloggaamiseen käytössä ensi vuonna vielä vähemmän kuin menneenä. Käytän sen mitä on mieluummin muuhun kuin tarkkoihin listauksiin vuosilukuineen ja linkkeineen; koitan keskittyä enemmän sellaiseen, mikä itsestäni tuntuu mielekkäältä: sykähdyttävien lukuelämysten käsittelyyn, raivostuttaviin kirjoihin, tarinoihin joista en pääse eroon paitsi kertomalla niistä eteenpäin.

Menneiden muistoksi vielä viimeinen kuukauden kooste siis! Kuukauden yllättäjä oli Stephanie Barronin Jane Austen Mysteries -sarja, johon jäin huomaamattani loukkuun. Jonkinlainen kirjallinen perunalastuefekti siinä tapahtui. Yhden luettuani huomasin haluavani lukea vielä seuraavankin, vaikka ravintoarvo on nolla ja nälkä jää...

Parasta elämystä ei silti tarvitse arvuutella - se on ilman muuta Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät.  Jos et ole vielä lukenut, harkitse ainakin.

Luettu ja blogattu:

Mary Shelley: Frankenstein
Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Luettu muttei blogattu:*

Erik Axl Sund. 2014. Unissakulkija. Kirjastosta. Trilogian väliosa, Varistytön jälkeen ja ennen Varjojen huonetta, jota jonotan kirjastosta. Ruumiita piisaa ja lasten hyväksikäytön kuvaus saa aikaan lievän kuvotuksen tunteen. Pakko lukea kolmaskin osa, siinä määrin kuvioon on jo ehtinyt uppoutua.

Thomas Erikson. 2014. Pelonkylväjät. Ekirja, elisalta. Tiheätunnelmainen kirja, kiinnostavia kääntietä. Konsultti Alex King auttaa setvimään murhien sarjaa ja freelancejournalistin katoamista. Mukana on yksi vuorenkokoinen yhteensattuma, mutta sen verran hyvin kyydissä viihtyy että menkööt. Käyttäytymistieteiden soveltaminen taitaa olla helpompaa kirjassa kuin käytännössä, mutta tykkäsin silti. Kirjavinkeissä tämän luki Juha.

Faye Kellerman. 2014. Murder 101. Itse ostin. Tässä Decker & Lazarus -osassa Peter Decker on jo eläkkeellä LAPD:ltä ja on muuttanut Rinan kanssa pikkukaupunkiin kevyempiin poliisitöihin. Mielenkarvautta hänelle tuottaa etuoikeutettu ja nenäkäs rikas poikarukka, joka isäänsä kiusatakseen on värväytynyt poliisivoimiin. Decker ja Rina opettavat hänelle ihmistapoja samalla kun ratkotaan taidevarkauksia ja niistä seuranneita murhia. Kelpasi lomalukemiseksi mutta ei sarjan parhaasta päästä...  Tässä linkki positiivisempaan selostukseen.

Tatiana de Rosnay. 2014. Nimeni on Sarah. Saatu kamulta. Toisen maailmansodan juutalaisvainoja ja aviokriiseiä vuosituhannen alun Pariisissa. Aavistuksen laskelmoidun oloinen romaani onnistuu kumminkin viidyttämään ja pikkuisen, ehkä, melkein itkettämäänkin. Tai sitten merituuli sai vaan silmät vuotamaan lopussa. Kirjabrunssilla loppu todettiin nössöksi.

Lyndsay Faye. 2013. Seven for a Secret. Itse ostin. 1840-luvun New Yorkiin sijoittuva dekkari kertoo kaupungin vastaperustettuihin poliisivoimiin hommiin päässeestä entisestä baarimikosta (Timothy) ja hänen demokraattisessa puolueessa puuhavasta veljestään (Valentine). Tim, teräväpäinen ja tarkka havainnoija, toimii poliisijohdon erikoisapulaisena. Poliisivoimien erikoinen alkutaival on kirjalle kiehtova tausta, mutta varsinainen mysteeri kytkeytyy orjakaupan lieveilmiöihin. Vaikka pohjoisvaltioissa ei orjuutta tunneta, ei pohjoisvaltioissakaan vapaana syntynyt voi elellä turvallisin mielin jos syntyperä on väärä. Niin kuin 12 Years a Slave -elokuvassa kuvataan, siepataan vapaita kansalaisia jatkuvasti orjuuteen. Kirja oli oikein mainio lukuunottamatta pientä ylisentimentaalisuutta. Faye on kirjoittanut ainakin yhden aiemmin kirjan saman henkilön seikkailuista; ehkä sekin pitää hommata. Seven kelpasi myös popmatters-blogissa.

Stephanie Barron. Jane Austen mysteries. Osat 1-8.  

The Unpleasantness at Scargrave Manor.

The Man of Cloth.

The Wandering Eye.

The Genius of the Place.

The Stillroom Maid.

The Prisoner of Wool House.

The Ghosts of Netley.

His Lordship's Legacy.

E-kirjoja, itse ostin. Nämä Barronin romaanit kuvaavat (usko-tai-älä) Jane Austenia harrastajaetsivänä. Törmäsin konseptiin Norkun luukussa kirjabloggaajien joulukalenterissa ja jäin pikkuisen kiinni. Itse mysteerit ovat aika keskinkertaisia, mutta ajankuva ja viittaukset Janen elämän todellisiin tapahtumiin ovat jaksaneet kannatella kiinnostusta. Austen on sikäli helppo kohde tällaiselle kierrätykselle, sillä hänen arjestaan tiedetään varsin vähän. Helppoa luettavaa, sopivan höttöä. Näitä ei tosin kehtaa suositella kuin Austenin (ja dekkareiden) rennoille umpifaneille, sellaisille jotka eivät ota asioita liian vakavasti. Olen aika varma, että todellisessa elämässä Austen ei olisi toiminut ihan näiden romaanien tyyliin.

Jack McDevitt. 2007. Cauldron. Tarina matkasta Linnunradan keskustaan kertoo avaruusinnon hiipumisesta ja uudelleen käynnistelystä. Kirja on väläyksittäin hyvä mutta hidas alkupuolisko hyydyttää. Myös Bookwyrm pettyi.

James Rollins. 2014. The Sixth Extinction. Epäuskottava mutta kieltämättä toiminnantäytteinen tarina sisältää vaihtoehtoisia ekosysteemejä, geenimanipulointikauhua, überrikkaan ekoterroristin, lukemattomia tulitaisteluja, romansseja ja uskollisen koiran... B-leffan käsikirjoitus romaanimuodossa? Glen Seeber on eri mieltä, on kuulema page-turner ja all-nighter.
 

Tiina Raevaara. 2014. Laukaisu. Kirjastosta. Aiheensa tähden kohua herättänyt pieni romaani oli tiheätunnelmainen mutta ei varsinaisesti riipaissut. Tämän on lukenut moni, mm. Jori.

Toni Morrison. 2014. Koti. Äänikirja, kirjastosta. Armottoman hyvä pienoisromaani kuvaa sotaveteraanin sopeutumattomuuskokemuksia mutta kertoo enemmästä. Kirsikin tykkäsi. 

Kesken jäi:

Bruce Holsinger. 2014. A Burnable book. Salapoliisihommia 1380-luvun Lontoossa. Kiinnsotuin tästä kamalasti ajankohdan takia - henkilögalleriaan kuuluvat mm. John of Gaunt ja hänen huonomaineinen rakastajattarensa Kathrine Swynford. Mutta ei... Tämä kirja ei jotenkin napannut yhtään. Kieli tuntui hankalalta ja päähenkilö väkinäiseltä ja juonen rakennus lähti junnaten liikkeelle. Ei kiinnostanut edes sen vertaa, että olisin jaksanut kantaa kotiin. Toivottavasti löytää paremman lukijan hotellin hyllyllä. NYTimesin arvio ei sekään kuulosta villin innostuneelta.

Lisäksi tuli luettua John Scalzin Lock In, josta yritän kirjoittaa vielä lähipäivinä, olkoonkin että vuosi pääsi ensin vaihtumaan.
 

Antoisaa ja onnellista uutta vuotta itse kullekin!

*Listaa piti päivittää jälkikäteen, sillä lomalla tuli luettua enemmän kirjoja kuin muistinkaan. Hyvä näin!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Kun pimeä nousee eli loka- ja marraskuu

Uusi äänikirjateknologiani.

Hihheijaa, vuoden synkin aika on ohi! Nyt on nimittäin kuusi pystytetty parvekkeelle, valot pilkistelevät kaihtimien raosta ja huomenna alkaa joulukuu. Eiköhän tämä tästä valoksi muutu.

Huomenna aukeaa myös kirjabloggaajien joulukalenteri ja tänä vuonna ekan luukun rakentaa Amma, sinne siis katsomaan kaikki!

Pimeiden iltojen luulisi antavan potkua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta vaihtoehtoista kiirusta näyttää sitäkin riittäneen: reissua, töitä, remppoja, kremppoja. Erilaiset työ- ja vapaa-ajan projektit tuntuvat syövän tunteja sitä mukaa kun niitä aikakoneestani ilmaantuu. Olenkin nyt loppuvuodesta hautonut joitain linjamuutoksia bloggaamiseeni, kun aika ei tahdo riittää nykyiseen formaattiin... ja tiukan paikan tullen näemmä ennemmin luen kuin kirjoitan.

Mutta siitä lisää myöhemmin; katsotaan mihin päädyn.

Lokakuun hienoin homma oli ilman muuta kirjamessureissu. Marraskuun huipuksi taas nousee uusi punainen ystäväni (kuvassa), joka on mullistanut äänikirjaelämääni. Hommasin nimittäin vihdoin puhelimeeni sopivan kaiuttimen. Kannattaa! Kaikki kotityöt sujuvat paljon mukavammin kun kuuntelee samalla äänikirjaa, ja Elisan valikoima on parempi kuin rakkaan kotikirjastoni.

Innostuin myös siivoamaan keskeneräisten kirjojen pinon. Aina silloin tällöin on pakko tehdä pientä karsintaa... jos ei vedä niin ei vedä. Jutun lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lista keskenjääneistä.

Luettu ja blogattu:

Ilkka Remes: Horma
The Unwritten 1-9
Jari Järvelä: Särkyvää
Roman Schatzin Oi maamme, Suomi (kirjamessujen yhteydessä)
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Maritta Lintunen: Hullunruohola
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Risto Isomäki: Kurganin varjot

Luettu muttei blogattu:

Ensin äänikirjoja...

Jo Nesbø. Poliisi. Äänikirja, itse ostin. Harry Hole -sarjaa ei varmaan olisi kannattanut aloittaa tästä osasta, mutta uppista, osui Elisalta jotenkin tarjoukseen joskus ja näin siinä kävi. Kieroja poliiseja, julmia murhia, kiehtovia ihmisiä. Kuuntelin tätä hyvin pieninä paloina, koska a) ajalta ennen uutta kaiutinta ja b) sairastelujen takia tullut juostua todella vähän. Minulle jäi vähän yhdentekeväksi, mutta epäilen, että vika on lukutavassa. Vahvasti juonellisia kirjoja ei pitäisi lukea (kuunnella) pätkissä. Aion kokeilla jotain muuta Nesbølta vielä. Reetan mielestä Poliisi oli jännittävä (mutta paikoin raaka.)

Arto Paasilinna. Hirtettyjen kettujen metsä. Äänikirja, kirjastosta. Hilpeän absurdi tarina, jossa rikollisuralla mukavasti menestynyt Oiva Juntunen pakenee Lapin perukoille poliiseja ja kintereillään vaanivaa monimurhaaja-kauppateknikkoa. Seurakseen Juntunen saa pomeranssiviinaan viehtyneen majurin, ketun nimeltä Viisisatanen sekä maailman vanhimman kolttamuorin. Tässä kirjassa Paasilinnan tarinointi on vielä jäntevää eikä hyvä fiilis huku irtonaisiin katkelmiin. Suosittelen!

Christian Rönnbacka. Operaatio Troijalainen. Äänikirja, itse ostin. Antti Hautalehto on pikkuisen villi poliisi, joka urakoi kirjassa kolmella suunnalla. On kansainvälistä huumekauppaa, vainotuksi joutunut tanssiopettaja ja päälle vielä puutarhatonttuja jahtaava pyssymies. Tyyli on humoristista, välillä aavistuksen pakotetusti, mutta kokonaisuus toimii sairaan hyvin; ei malttaisi lopettaa kuuntelemista ollenkaan. Lopun huipennus valvotti Kirsiä yli normaalin nukkumaanmenoajan.

Kaari Utrio. Pappilan neidot. Äänikirja, kirjastosta. Itsekäs pitäjänapulainen Israel Löfberg koittaa vaihtaa kauneimman tyttärensä rahaksi kun tiukka paikka tulee, muttei muuten juuri vaivaa päätään tyttölasten naima-asioilla. Rutiköyhän pappisperheen tyttäret etsivät onneaan Utrion varhaiseen tuotantoon kuuluvassa romaalissa, jonka Lis Laviola lukee kauniin rauhallisesti. Tässä kirjassa on samaa terävää huumoria kuin Utrion tuoreemmissa 1800-luvulle sijoittuvissa kirjoissa. Kevyt mutta maukas. Anua lukijan tyyli ei miellyttänyt.

Robert Galbraith. Silkkiäistoukka. Äänikirja, itse ostin. Jalkansa Afganistaniin jättänyt yksityisetsivä Strike ja hänen innokas apurinsa Robin etsivät kadonnutta kirjailijaa. Norkku kuunteli tämän englanninkielisenä äänikirjana ja tykkäsi; minulle kirja oli ok mutta ei suuremmin innostanut. Ikävä kyllä ongelma oli osittain suomennoksessa. Äänikirjassa joka ainoa unohtunut possessiivisuffiksi ja ylimääräinen persoonapronomini käy päälle. Minun korva KorvaNI on jostain syystä hyvin herkkä tälle pienelle asialle.

Sitten kirja-kirjoja...

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. E-kirja, itse ostin. Tavattuani Kinnusen messuilla (ja sanottakoon että hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja fiksulta ihmiseltä) innostuin lukemaan Neljäntienristeyksen loppuun. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut alkujaankaan edes yrittää lukea kännykästä; rakenne on polveileva eikä pikkuriikkisen ruudun selailu edestakaisin edistä tarinaan syventymistä. Mutta messujen jälkeen vaihdoin iPadiin. Avot, johan alkoi kulkea. Neljäntienristeys on hieno historiallinen romaani. Vahvoja naisia, vaiettuja asioita ja avaraa taivasta. Etenkin Lahja hahmona painui mieleen. En yhtään ihmettele, että Kinnusen esikoinen on keikkunut palkintolistoilla. Arja antoi eximian, Joken mielestä mieskirjailija ei päässyt naisen nahkoihin.

Itse tykkäsin. Mutta älkää herran tähden lukeko tätä kännykästä.

Malala Yousafzai (ja Christina Lamb): I Am Malala. Kaverilta saatu. Aloin kirjan jo iät ajat sitten, ennen kuin Malalasta tuli nobelisti, mutta jämähdin alun ampumakuvauksen jälkeen täydellisesti. Vaikka fiktiiviset raakuudet eivät yleensä hätkähdytä, sanoissa the first [shot] went through my left eye socket oli jotain pysäyttävää... ja kirja jäi ainakin hetkeksi sikseen. Työreissulla tuli sitten tilaisuus (lentokoneessa) yrittää uudestaan. Tällä kertaa otin vähän etäisemmän asenteen tarinaan ja se kyllä kannatti. Vaikka Malala ei ole kummoinenkaan omaelämäkerta (miten se voisikaan, kun kyse on vielä teini-ikäisestä henkilöstä?), on se hieno kuvaus elämästä vaikealla ja meikäläisen silmin hyvin eksoottisella alueella. Malalan näkökulma asioihin on joissain suhteessa samanlainen kuin kenen tahansa länsimaisen nuoren naisen - ja joissain suhteissa aivan käsittämättömän erilainen! Hyvin terveellistä luettavaa siis. On myös pakko olla hyvillään siitä, että kirjan ja Malalan työn kautta Pakistanin reunamien tilanne saanee enemmän ymmärrystä ja huomiota.

Kirjallisessa mielessä Malalaa vaivaa kaikkien näiden haamukirjoitettujen tositarinoiden sliipattu sivumaku... Mutta oli se silti minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjapuutarhassa sanotaan nasevasti, ettei kirja ole mestariteos - mutta Malala itse kyllä.

Sinikka Nopola. Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Kustantamon tilaisuudesta. Sain kirjamessuilta mukaan tämän koosteromaanin, johon on kerätty paloja kymmenen vuoden kuluessa ilmestyneistä Nopolan "hämäläiskirjoista". En muista mokomista kuulleenikaan ennen, mikä varmaan johtuu siitä että olen oikein hyvä unohtamaan asioita, mutta nythän vahinko tuli sitten korjattua. Hämäläisiä näistä jutuista tekee kieli, ja mahdollisesti sielunmaisema, mutta kaikkiaan tarinat olivat minusta aika yleissuomalaisia elleivät peräti yleisinhimillisiä. Tekstit ovat pullollaan lakonista, hiljaista huumoria. Taidan mennä katsomaan tekeillä olevan elokuvankin. 

Michael Connelly. The Gods of Guilt. Itse ostin. Jos luksuslaukut tuntuvat tyyriiltä, voi lentokentillä shoppailla kirjoja. The Gods jatkaa Mickey Hallerin uraa oikeussaleissa. Tällä kertaa Mickey pelkää pahoin, että asiakas oikeasti on syytön - mutta valamiehistön vakuuttaminen siitä ei ole helppoa. Vastapuolet eivät häikäile kovia keinoja. Paineita todellisen syypään löytämiseen lisää se, että uhri on Mickeyn vanha ystävä. Laatukamaa! Connelly hätkähdyttää kerran toisensa jälkeen ja Haller on sympaattinen päähenkilö. Luen nämä loputkin. Myös Washington Postissa tykättiin.

Lee Child. Personal. Itse ostin. Jack Reacheria ei varmaan voi kutsua sympaattiseksi, mutta tämä yksioikoinen überkevyttä kiertolaiselämää viettävä taistelukone on kyllä onnistunut ainakin meikäläisten nalkittamaan. Uusin Reacher pitää aina lukea. Tällä kertaa vähän puhuva ja paljon tekevä Reacher liikkuu vaihteen vuoksi Euroopassa. Tarkka-ampujat tähtäilevät liian korkea-arvoisia herroja, ja Reacher usutetaan kiväärimiesten jäljille Pariisissa ja Lontoossa. Mukana seuraa rauhoittavia napsiva nuori naisagentti. Jos ihan rehellinen olen, ei Personal ollut mielestäni Reacher-parhaimmistoa... mutta Lee Childilla on niin napakka formaatti käytössä, että heikompikin esitys on äärimmäisen viihdyttävää luettavaa. Reacher vaan on niin hyvä. The Guardiania lainatakseni: this guy does trigonometry while kicking ass.   

Lopuksi sarjakuvaa...

Mike Carey & kump. The Unwritten, Vol. 10. War Stories. Itse ostin. Sarjan kymmenes osa syvensi joitain hahmoja, esimerkiksi Pauly Bruckeria (joka sai vaihteeksi peukalot), ja Tommya, joka tuntuu kasvavan suorastaan hukaisevan aikuiseksi, mutta oikeastaan tuonut itse juoneen mitään massiivisen uutta. Mielenkiinnolla odotan, miten sarja tulee päättymään... koska nyt ollaan käsittääkseni jo lopun ajoissa.

Christophe Blain & Abel Lanzac. Ulkoministeriö. Diplomaattisia merkintöjä. Itse ostin. Tämä sarjakuva on ollut lukulistalla aina ilmestymisestään asti, sillä Hannan kirjoitus tästä vakuutti heti. Hankittua se tuli silti vasta kirjamessuilla. Loistava teos! Ulkoministeriöstä tulee pikkuisen mieleen Alison Bechdelin Hautuukoti, mutta vain siinä mielessä, että molemmat ovat vahvasti tekstiin nojaavia ja älykkäitä sarjakuvia. Ulkoministeriö virnuilee politiikan ja diplomatian todellisuudelle; henkilökohtaiset kriisit ovat puhtaasti sivuseikka. Toivottavasti saan hommattua kakkososan vähän nopeammin kuin tämän ensimmäisen.

Kesken jäävät tällä erää:

Jussi Adler-Olsen. Metsästäjät. Kirjastosta. Tämä on kolmas Adler-Olsenin kirja minulle. Ensimmäisestä pidin melko lailla, toinen menetteli, mutta tämän kolmannen kanssa keksin näemmä koko ajan jotain muuta lukemista tilalle. Osasto Q:n absurdi fiilis ei nyt riitä kannattelemaan kuluneen oloista ideaa eliittikoulun rikkaista kakaroista hulluina murhaajina; en jaksa kiinnostua niin paljon että lukisin eteenpäin selvittääkseni yksityiskohdat. Jäi sivulle 85.

Eleanor Catton. Valontuojat. Kirjastosta. Tämän kirjan takia alleviivaan, että "jää kesken tällä erää". Jo romaanin alkusivuista syntyy tiettyä uteliaisuutta jatkon suhteen; Cattonin lauseissa on voimaa ja tarkkuutta. Hän kirjoittaa oivaltavasti. Henkilöiden psyykeä kuoritaan kuin sipulia. Ja tulossa pitäisi olla kiehtova mysteeri, sillä liepeessä sanotaan, että kirjailijan luomassa mutkikkaassa kuviossa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, mutta mikään ei lopulta ole sitä miltä näyttää. Mutta nyt ei ole tällaisen tiiliskiven aika. Taidan olla liian levottomalla tuulella. 722 täyteenpakattua sivua edes mitä oivallisinta taituruutta ei innosta kun ensimmäisen 50 sivun aikana ei päästy ensimmäistä tapaamista pidemmälle. Palaan tähän mahdollisesti kun keskittymiskykyni on parempi. Sitä odotellessa palautan kirjastoon ja toivon että joku muu nauttii sillä välin tästä enemmän.

Tuula-Liina Varis. Rakas. Kirjastosta. Olen kolmeen tai neljään kertaan kertaan aloittanut, mutta ei. Ei kai tässä mitään vikaa ole mutta ei myöskään mitään mikä saisi minut lukemaan... Joten olkoon. Harmittaa. Mutta jäi sivulle 53 viimeisellä kerralla.

Arto Luukkanen. Suojelusenkeli. Kirjastosta. Lainasin innolla, sillä tiedän Luukkasen älykkääksi mieheksi ja kuvittelin takakannen perusteella, että kyseessä on Neuvostoliiton ja Suomen suhteita sivuava jännäri. Niinhän se onkin... mutta vaihtoehtoista historiaa edustava trilleri. Vaihtoehtoinen historia ei oikein oli minun lajityyppini. Tarinan olisi pitänyt olla selvästi vetävämpi, että olisin jaksanut kestää natsi-Britannian. Jäi sivulle 116.

Iloista joulunodotusta!

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kuva/kansi: Tammi/J.Patrikainen

Risto Isomäki on vanha lempparini, joten hänen kirjansa todennäköisesti tulevat aina luettua. Jossain vaiheessa. Tällä kertaa piti oikein kiirehtiä, sillä Kurganin varjoja esiteltiin kirjamessuilla niin houkuttelevasti, että kävin saman tien ostamassa oman kappaleeni.

Tällä kertaa Isomäki liikkuu Mustanmeren rantamilla ja arkeologisilla kaivauksilla. Meribiologi Irina (kuvankaunis, totta kai) ja hänen sympaattinen miehensä Alex (tutkii kurganeja) kohtaavat pitkän eron jälkeen. Irina joutuu kuitenkin lähtemään, sillä hänen merentutkijakollegansa Juri on havainnut jotain hälyttävää... ja siitä alkaakin sitten vallan mainion (ja äärimmäisen pelottavan) ekokatastrofin selvittely.

Täytyy sanoa, että ihailen Isomäen kykyä punoa faktaa ja fiktiota yhteen, ja hänen taitoaan kertoa vetävä tarina. Okei, hahmot ovat vähän kaksiulotteisia, ja rakkauden kuvauksessa on enemmän melodraamaa kuin aitoa tunnetta, mutta tarina vetää kuin vanhanaikainen junan vessa. Kirjaa ei oikein malttaisi laskea kädestään.

Myös kansantalouteen ja poliittiseen päätöksentekoon puututaan välillä piikikkäästi. Tässä Juri ihmettelee, mikseivät merentutkimusalukset olekaan polttoainerahojen loputtua käytössä.

- Kasvua? Mitä kasvua se nyt on, jos emme voi enää käyttää omia aluksiamme siihen tarkoitukseen, jota varten ne on rakennettu?
- BKT:n kannalta ei ole niin väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, huokaisi Rodženko. - Väliä on vain sillä, mitä kirjataan tilastoihin. Kun valtio laskuttaa meiltä vuokria, se ansaitsee tuloja, ja tämä voidaan kirjata bruttokansantuotteen kasvuksi. [--]
- Mutta valtiohan joutuu maksamaan saman summan avustuksena meille, intti Juri.
- Niin. Siksi valtio on viime vuosina kasvattanut meille maksamiaan avustuksia. Tällöin se voi laskuttaa meiltä suurempia vuokria ja BKT kasvaa enemmän. (s. 56)

Tykkäsin täysillä. Mikään ei voita kunnon katastrofia.

Risto Isomäki (2014). Kurganin varjot. Tammi. 978-951-31-8019-5.

Arvioita:
Pentti Stranius Savon Sanomissa ei oikein uskonut rakkaustarinaan hänkään.
Mikko Kirjavinkeissä piti katastrofia sen verran uskottavana, että herkemmät saattavat pelästyä.
Mummo matkalla -blogissa henkilökuvauksen ohuus pantiin merkille.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.

Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.

Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.

Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan tädissä täydellistä elämää tavoitteleva Airi Kivikko kärsii miehensä tädistä.

Luitte oikein. Ronski Liila-täti saa Airin näkemään punaista. Airi haluaa kauniit häät, unelmien kodin ja tunnelmallisia sukujuhlia - Sinkkuna elävä Liila juo, polttaa, kiroilee ja raahaa perhejuhliin itseään nuorempia prätkäjätkiä. Eikä siinä vielä kaikki: kun Airin palaa töihin, päätyy hän yrityskauppojen seurauksena samaan firmaan tuon kamalan sukulaisen kanssa.

Holopainen kehittelee tästä kaikesta viihdyttävän tarinan, mutta minulla oli kieltämättä pieniä vaikeuksia niellä perusasetelmaa. Kertoja-Airin inho ja epäluulo Liila-tätiä kohtaan on tarinan keskeinen käyttövoima. Mutta samainen inho tuntuu hänen avomiehensä, muiden sukulaisten ja vieläpä työkaverienkin näkökulmasta kohtuuttomalta. Myös ainakin tämän lukijan oli sitä vaikea ymmärtää. Ensimmäiset 90 sivua odotin koko ajan jotain paljastusta, joka selittäisi Airin tunteet.

Sorry spoilaus. Ei sellaista tule.

Airin fiksaatio kiinnosti minua sen verran, että asiaa piti oikein pohtia. Ei tule mieleen vastaavaa tilannetta omasta elämästä. Itse uskoisin, että miehen kummallinen sukulainen huvittaisi? Ollakseen aidosti ärsyttävä tuommoisen tädin pitäisi kyllä tehdä minulle jotain huomattavasti henkilökohtaisempaa kuin olla olemassa ja osallistua sukujuhliin.

Kehittelin tästä sellaisen teorian Airi kokee tukahdutettua kateutta ja epävarmuutta; hän siis projisoi Liilaan oman käsittämättömän ahdasmielisyytensä aiheuttaman turhauman ja sisäiset itsekkyysepäilynsä.

Tuosta tulikin jo selväksi, että kirjan päähenkilö ei minua erityisesti miellyttänyt. Hassua kyllä, kirja itsessään oli silti mukavaa luettavaa, kunhan lakkasin tuosta pienestä uskottavuuskysymyksestä stressaamasta. Holopaisella on hyvä havainnointikykyä ja tekstissä oli paljon pieniä oivalluksia, jotka huvittivat. Airi-antisankaritar on kaikessa ärsyttävyydessään hauska hahmo.

"Pojilla ei ole ollut mitään hätää", vakuutti perhepäivähoitaja Jatta buddhamaisen tyynesti hymyllen. "Ehkä hän itkee myös syyllisyyttään siitä, ettei edes muistanut äitiä kun oli niin hauska ja jännittävä päivä." 

Jäykistyin vihjauksesta että oma lapseni ei ikävöisi minua, mutta sen paljastaminen tekisi itsestäni lapsellisen, joten hymyilin suopeasti takaisin. (s. 41)

Pidin myös Tädin työelämäkuvauksesta. Vaikka oma työpaikkani on varsin toisenlainen, tietyt piirteet kuulostivat omakohtaisestikin tutuilta, ja muilta kuullun perusteella uskon loputkin.

Minulla meni tovin ennen kuin kirja nykäisi mukaansa, mutta kun vauhtiin oli päästy, se piti kyllä otteessaan. Meno parani loppua kohti.

Anu Holopainen on useimmille tuttu nuorille suunnatusta Syysmaa-sarjasta. Ensikokemukseni Holopaisen kirjoista on silti niin sanotusti aikuisten hyllystä. Ilmeettömästä miehestä pidin. Ilmestyskirjan täti seuraa Ilmeettömän miehen mallia siinä mielessä, että mukana on mahdollisesti ripaus magiaa, mutta tyylilaji on aivan toinen. Kustantajan mukaan tämä on chick littiä mutta enpä tiedä - eikö siinä pitäisi olla rakkaustarina silloin? Tämä on lähinnä antirakkautta ja miehet enimmäkseen ignoorataan.

Ehkä tämä on ... chick lit angstia? Angsti-chick littia? Jotain mitä Bridget Jonesin päiväkirjat ja Paholainen pukeutuu Pradaan voisivat tehdä Täydelliselle paistille pimeässä?

Ehkä lopetan genrepohdinnan tähän ennen kuin tulee enemmän vahinkoa.  Ilmestyskirjan täti oli hyvää viihdettä ja näppärä sivustahuuto erinäisiin työelämäkeskusteluihin.

Anu Holopainen (2014). Ilmestyskirjan täti. Myllylahti. 978-952-202-506-7.

Kirsi Kirjanurkassa luonnehti satiiriksi. Jeh, sitähän se oli.
Linnea Kujerruksista olisi halunnut keskustella Airin kanssa hänen prioriteeteistaan ja piti alusta enemmän kuin lopusta.
Morrekin kiinnitti huomiota romanssivajeeseen.

Kirjamessuja ja Roman Schatz: Voi maamme, Suomi

Kirjamessujen jälkeinen päivä on vähän kuin hyvien bileiden jälkeinen dagen efter... Jotenkin sitä on päässyt kotiin asti ja nyt saa miettiä mihin se aika meni, mitä oikein tuli tehtyä ja onko tilillä enää rahaa. Muistikuvat ovat vähän sirpaleisia. Jaan tässä niitä reilun tusinan ja kerron samalla messuostoksesta, jonka luin jo kotimatkalla.

(1) WSOY:n ja Tammen järkkäämä kirjabloggaribrunssi korruptoi minut totaalisesti. Oikeasti halusin paikalle bongatakseni tuttuja bloggaajia ja Jari Järvelän, jonka kirjasta Särkyvää pidin kovasti, mutta  kirjailijoita kuunneltuani menivät lukulistalle Maritta Lintusen, Sinikka Nopolan, Riina Katajavuoren, Kim Leinen ja ilmeisesti jopa Paolo Giordanon romaanit. Näistä vain Katajavuoren Wenla Männistö oli jo ennestään aikomus lukea. Olen helppo tapaus.

(2) Paremmin itsensä hillitsivät monet blogikamut. Olipa muuten surrealistisen ihanaa törmätä teihin pitkin päivää! Mahtavaa että on tällainen kirjahulluuden keskittymä kuin kirjamessut. Kiitos järjestäjille bloggaripasseista! Omallani pääsin sisään (säästyi se raha kirjoihin...) ja muiden passeista tunnistin ennestään tuntemattomia virtuaaliystäviä esimerkiksi

(3) bloggaajapäivystyksessä, joka olikin mainio juttu. Pitää erikseen kiittää Boknäsiä siitä, että antoivat meidän kuluttaa sohvaansa ja lepuuttaa jalkojamme. Ja tavata osastollaan paitsi toisiamme myös muita lukijoita ja

(4) kirjailijoita. Osastolle poikkesi päivystysvuorollani toviksi Tommi Kinnunen ja sai hänkin lukuvinkkejä. Onnistuin ehdottamaan kirjaa, joka Kinnusella olikin jo yöpöydällään, nimittäin Sinisalon Auringon ydintä. Kinnunen puolestaan suositti Emmanuel Carreran romaania Viikset, joka alkoi kuulostaa kauhean kiehtovalta. Tässä linkki Kirjainten virran juttuun siitä. Kiitos Kinnuselle vinkistä... ja taidan tosiaan hankkia Neljäntienristeyksestä kätösiini ihan paperiversion, sillä se ei ole kännykkäkirjaksi sopiva. Siitä tuleekin mieleeni

(5) Elisa Kirja, jonka osastolla poikkesin lyhykäisesti ja sotkeuduin hetkeksi keskusteluun e-kirjojen ja äänikirjojen hinnoista. Olen Elisa Kirjan innokas asiakas mutta tunnustauduin tarjoushaukaksi. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjan on oltava selvästi halvempi silloin kun sen saa vain digitaalisena. Digikirjaa ei voi antaa kavereille sen luettuaan eikä käyttää lyömäaseena. Lyömäaseista pääsenkin sujuvasti

(6) erääseen islantilaiseen. Jos tunnette työt, tiedätte miksi. Hugleikur Dagssonilta sain nimmarin ja pienen enkelinkuvan kirjaan Kuvitetut klassikot. Pieni hassu kirjaihmisten kirja - siitä Kirsillä juttua. Vähemmän hassu

(7) oli Risto Isomäki, joka lavalla kuvaili uutta romaaniaan Kurganin varjot niin salaperäisesti, että se piti mennä ostamaan. Muutkin taisivat vakuuttua, sillä kun ehdin ostoksille joitakin tunteja myöhemmin, oli kirja jo loppunut Suomalaisen kirjakaupan osastolta... ja Tammen osastolta vein viimeisen kappaleen. Ähäkutti! M. G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema kuulosti sekin vastustamattomalta, joten arvaatte-kyllä-mitä.  Samaa ohjelmaa on muuten ollut seuraamassa Hesarin Antti Majander. Vahvasti vakuutti myös

(8) Sirpa Kähkönen kertoessaan Graniittimiehestä. Vaikka haastatteleva piispa käytti tilaisuuden täysimääräisesti hyväkseen ja jakoi innolla omia näkemyksiään, välittyi Kähkösen vastauksista lämmin viisaus. Fiksu kirjailija. Hänen esiintymisensä on tehnyt ihastuttanut aikaisemminkin.

(9) Mainio oli myös tietokirjaraati, jossa hyvin hauskasti käytiin läpi tuoreita tietokirjoja. Vakaasti suositeltiin kaikille ja etenkin opettajille kirjaa Maailman paras koulu?, joka nimestään huolimatta keskittyy temperamentin ja arvioinnin yhteyksiin peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Kuulosti ajatteluttavalta. Keltikangas-Järvistä on lukenut Suketus. Loppupuolella päivää poikkesin hiukan suunnitelmistani

(10) ja innostuin seuraamaan Roman Schatzin haastattelua, sillä jatkoseurauksella että piti mennä ostamaan hänen kaksikielinen kirjansa Voi maamme, Suomi / Finland - What a Country!. Siitä sainkin sopivan lukupaketin kotimatkalle. Johnny Knigan julkaisema kirja on purevan hauska ja monin paikoin erittäin oivaltava. Esimerkki:

Suomalaistutkimusten mukaan noin yksi prosentti maamme väestöstä kärsii edellä mainitusta kaamosmasennuksesta. Jos on asunut Suomessa muutaman talven tietää, että tämä tutkimus on täyttä humpuukia. Suomen väestöstä kärsiin talvisin masennuksesta tasan sata prosenttia. (s. 100)

En oikein onnistu katumaan ostostani, vaikka hinta (27 e) oli mielestäni melko suolainen pokkarista pyydettynä, ja suomalaisten merkkihenkilöiden listaus tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Harkitumpia hankintoja tein

(11) divaripuolelta. Siellä bongasin kaksi itselleni uutta Donald Westlaken kirjaa (!!!) ja kauan hankintalistalla olleen sarjakuvan Ulkoministeriö: Diplomaattisia merkintöjä. Mieleenpainuvin löytöni oli kuitenkin Orson Scott Cardin Ender, jonka suomennetusta pokkariversiosta pyydettiin 50 euroa. Luitte oikein. Viisikymmentä euroa. Jätin väliin vaikka lahjaksi olisi mennyt... todistaa etten täysin menettänyt järkeäni sentään! Nuori mies ottaa luultavasti mieluummin sen viisikymppisen kylmänä käteisenä ja kirjan nimen kaukolainaa varten. Nuorista miehistä etenen

(12) Elias Koskimieheen, jonka tapasin bloggaajapäivystyksessä. Itse olisin veikannut herraa korkeintaan, lähes, enintään kolmekymppiseksi, mutta Koskimies väitti kivenkovaan täyttäneensä neljäkymmentä. En kehdannut kysyä papereita vaan haastoin sen sijaan perustelemaan, miksi minun pitäisi lukea hänen romaaninsa. Sen Koskimies tekikin niin hyvin, että laitoin Ihmepojan varaukseen.  Kristaa ja Maijaa kirja on ihastuttanut. Otin Koskimiehestä myös valokuvan,

(13) mutta kuten kaikki muutkin messuilla ottamani fotot, se on tällä hetkellä jumissa jossain puhelimen ja tietokoneen välillä. Jokin kotoisissa atk-systeemeissäni nyt mättää, sillä kuvat eivät halua entiseen tapaan itsekseen ilmaantua heti koneelleni. Mutta

(14) ei se mitään. On ainakin luettavaa odotellessa.

Seuraavaksi kirjamessut

Kirjamessut! Tämä on se aika vuodesta kun melkein toivoisin asuvani Helsingissä. Moni onnekas on jo aloittanut messuilun jo eilen. Grh. Mutta eipä se stadissa asuminen auttaisi kun työ- ja muita kiireitä piisaa.

Vaan mitä pienistä, käytänpä saamaani bloggaajapassia sitäkin iloisemmin lauantaina.

Kun messukeikka jää yksipäiväiseksi, siitä pitää vaan ottaa kaikki tehot irti! Olen suunnitellut ohjelman huolella.

Aamusta on tarkoitus bongata kirjailijoita ja ennen kaikkea blogikamuja bloggaajabrunssilla. Jos moista ei olisi ilmaantunut, olisin varmaan mennyt seuraamaan Dekkarilauantain ohjelmaa heti klo 10.30 - esiintyjien joukossa on nimittäin Arto Luukkanen, joka on joviaali ja hauska mies.

Brunssin jälkeen teen divarikierroksen. Aloitan tällä siinä toivossa, että raskaan kirjakassin raahaaminen pitkin päivää vähän rajoittaisi shoppailuhaluani. Huoh. #anonyymitkirjahamsterit #rahatloppuu #kämppäonpieni

Kello 12.00 onkin sitten aika päivystää Boknäsin osastolla (6g85). Taatusti hintansa arvoisia ilmaisia lukuvinkkejä luvassa ja vapaamuotoista kirjapulinaa. Kirjabloggaajat nimittäin hengaavat osastolla oikein järjestäytyneesti. Poiketkaahan moikkaamaan jos olette maisemissa!

(Jos en olisi päivystysvuorossa, kipittäisin luultavasti takaisin Mika Waltari -lavan ääreen, sillä Dekkarilauantain ohjelma sen kun paranee: klo 12.30 Risto Isomäki, M.G.Soikkeli ja Jyrki Ukkonen juttelevat tulevaisuuden vaaroista ja heti perään käsitellään liikemaailmaa rikoskirjoissa. Nam. Ai niin, ja Takauma-lavalla on klo 12.00 houkutteleva esitys: Anne Leinonen ja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikummasta. Tämäkin vielä. Kyllä kannattaisi lukea ohjelma ennen kuin buukkaa itsensä hommiin.)

Kun päivystys päättyy klo 14.00, suuntaan kirjakauppoja kierrellen kohti Katri Vala -lavaa, sillä siellä esiintyy klo 14.30 Sirpa Kähkönen, joka kertoo uudesta romaanistaan Graniittimies. En ole sitä vielä lukenut, mutta aikomus on. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut itkettävän hyvä, ja Jaanan jutusta päätellen tämä uusin pitää tasoa korkealla.

Seuraavaksi taitaa kutsua klo 15.00 tietokirjaraati Kullervo-lavalla. Sen jälkeen voi tovin kierrällä osastoja, kunnes joudun klo 17.00 jakautumaan kahtia. Pitäisi väkisin päästä kuuntelemaan sekä Hugleikur Dagssonia että helsinkiläisiä dekkarikirjailijoita. Olen siis ihan palasina kun ääneen pääsevät Mikael Pentikäinen ja Juhana Torkki otsikolla Luottamus & tarinan valta klo 17.30.

Ajatelkaas, tuhatmäärin ihmisiä, jotka pitävät kirjoista, samassa paikassa! Hieno päivä on tiedossa.


P.S. Itse olen varonut lukemasta messuoppaasta muuta kuin lauantaita... mutta houkuttelevia vinkkejä löytyy mm. Liisalta, Norkulta, Lumiomenan Katjalta ja Jaanalta Toisen tähden alla, näin muutaman poimiakseni.

Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Ilkka Remes: Horna

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Vuodesta toiseen Suomen myydyimpien listalla keikkuva Remes on tainnut minulta jäädä kokonaan väliin. Tai voipi olla että joskus olen jonkun Remeksen kirjan lukenut, mutta ei ainakaan muistu mieleen. Noloa.

Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.

Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.

Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.

Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?

Näin käy Hornassa.

En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.

Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.

***

Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.

Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.

Ajat voivat muuttua.

***

Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.

Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.

Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.

Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)

Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.

Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.

Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.

Elo- ja syyskuun tukkubloggaus, lukuhaasteen loppusaldo ja limerikki

Näin tyylikäs kirjahylly löytyy Törnävän kartanosta.

Elokuun loppupuolella elämä tarjosi puutarhakeinun asemesta vuoristorataa ja meikätyttö istui kyydissä... joten tässä kuussa tulee nyt tiivis tuplakooste. Myös syyskuussa jatkui kova tahti, joten hartaasti toivon lokakuulta vähän leppoisampaa meininkiä. Toisaalta - jos haluaa leppoisaa, ei ehkä pitäisi haalia koko ajan lisää tekemistä? Hmm. Niin kuin muuan kuuluisa romaanihahmo sanoisi, en ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna.

Kirjalistojen perässä vielä yhteenveto #lukuhaasteesta, limerikki Jaanalle ja toiveikas katse alkavaan kuukauteen.

Luettu ja blogattu:

Marko Hautala: Kuokkamummo
Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha
Kalle Päätalo: Koillismaa
John Grisham: Sycamore Row
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli ikuisuus

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2001). Aakkostalo. Kirjastosta. Brittilentäjät jäävät jumiin natsien linjojen taakse ja lopulta sota-ajan mielisairaalaan. Jälkiä korjataan vielä vuosikymmenten jälkeen. Tykkäsin yhdestä Adler-Olsenin dekkarista aiemmin, mutta tämä... vaikka pidin monista kohdista ja kohtauksista, kokonaisuus ei jotenkin napannut. Etäiseksi jäi. Silti uskon vielä palaavani tämän kirjoittajan pariin; nämä kaksi kirjaa osoittavat, että skaala on laaja. Niina tykkäsi Aakkostalosta sen erilaisen, mieleenpainuvan tarinan vuoksi.

Taavi Soininvaara (2006, alkuperäinen 2000). Ebola-Helsinki. Kirjastosta, äänkirja. Kun ei autossani voi kuunnella kuin CD-kirjoja, tulee joskus tehtyä vähän erikoisempia valintoja. Ebola tuntui aiheena valitettavan ajankohtaiselta, joten nappasin tämän. Ebola-Helsingissä maanpetturi panee myyntiin Helsingissä apinoista tunnistetun Ebola-viruskannan ja nuoren tutkijan siihen kehittelemän vastalääkkeen. Luodit vinkuvat, virusputkia viedään ja kaikki henkilöt ajattelevat ja replikoivat kuin pahvikuvat. Tapahtuu paljon, mutta detaljitasolla toisteinen kuvaus imee mehun juonivyörystä.

Kirjan mieleenpainuvin piirre on se hämmästyttävä vaikutelma, jonka lukija saa suomalaisten tiedusteluorganisaatioiden henkilökunnan ammattitaidosta ja käyttäytymisestä. Ebola-Helsinki onkin luultavasti todellisuudessa Supon juoni, jolla salaisen maailman muille toimijoille synnytetään valheellista turvallisuuden tunnetta... "tulkaa vaan tänne touhuamaan, me ollaan hei ihan sähläreitä" - ja sitten ovelasti vastavakoillaan niitä niin, että sukat vaan pyörii jaloissa ja maailma pelastuu. Jee! Mutta Salamatkustajan Satu on tismalleen päinvastaista mieltä. Oli kuulema kesän parhaita. Ota tästä nyt selvä.

Michael Connelly (2011). The Reversal. Itse ostin. Luin äskettäin ensimmäisen Connellyn Mickey Haller -romaanini ja tykästyin kovin. Tämä toinen jäi pokkarina käteen jossain - lentokentällä? - ja täytyy myöntää että hyvin viihdyin. The Reversal heittää puolustusasianajaja Mickey Hallerille vähän erikoisemman haasteen: piirisyyttäjä kutsuu Mickeyn hoitamaan syyttäjän hommaa kertaalleen jo vapautetun lapsenmurhaajan tapauksessa. Parikymmentä vuotta vankilassa teloitusta odottanut syytetty on täynnä kostonhimoa ja DNA-analyysin tähden on osa vanhoista syyttäjän todisteista nyt enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Lukija saa seurata Mickeyn lyhyttä uraa syyttäjänä sydän syrjällään... Connellyn kriittinen ote oikeusjärjestelmän toimintaan on hyvä mauste. Lisää Connellya mulle, kiitos! Irja Kirjavinkeistä luki suomennoksen ja totesi toimivaksi jännäriksi.

John Grisham (alkuperäinen 1989). A Time to Kill. E-kirja, itse ostin. Tunteikas, idealistinen, viihdyttävä ja värikäs kuvaus oikeussalidraamasta Syvässä Etelässä. Grishamin esikoinen on toisaalta aika pessimistinen (sillä idiootit ovat todella idioottimaisia ja rasismi näyttäytyy sisäänrakennettuna ominaisuutena) mutta toisaalta myös optimistinen (sillä se antaa ymmärtää joidenkin amerikkalaisten lakimiesten olevan kirkassilmäisiä ja hyväsydämisiä ja sitkeitä sankareita). Olen tämän ennenkin lukenut; tykkäsin silloin ja tykkään edelleen. Minusta Grishman on kovan luokan tarinankertoja, vaikka pitkään teoslistaan mahtuu hutejakin. Löysin netistä nimimerkillä "Lady insane" kirjoitetun arvion, joka tiivistää teemat hyvin: raiskaus, kosto, rasismi.

Kalle Päätalo (1986, alkuperäinen 1962). Selkosen kansaa. Kirjastosta. Koillismaa-sarjan kakkososassa tutut henkilöt ovat muutaman vuoden vanhempia ja elämä Sammalvuon perheessä asteen pari helpompaa. Selkosen kansassa rakenne on jotenkin löysempi kuin Koillismaassa ja lukeminen menee ajoittain puuduttavaksi, mutta toisinaan irrallisilta tuntuvat kohtaukset maalailevat kuitenkin mukavan inhimillisesti kuvaa elämisestä ja olemisesta. Päätalon tekstissä on tiettyä äkkiväärää avoimuutta, etenkin hänen kuvatessaan ujon ja samalla kiivaan Kauko Sammalvuon tunteita. Muutenkin henkilöihin tuntuu kiintyvän. Kun kirjan lopussa itänaapuri kolkuttaa Selkosen kansan ovia, ei voi olla vähän huolestumatta. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Ei muuta kuin takaisin kirjastoon. Kari Hirvasnoro Kansan Uutisissa luonnehtii epätasaiseksi.

Jeffrey Deaver (1996). Tikapuita pitkin taivaaseen. Kirjastosta. Deaverilta olen fanittanut Lincoln Rhyme -kirjoja, eikä muita ole kai tullut luettuakaan. Tikapuut osui kirjastossa harhailevan katseeni tielle ja tulin sen takakannen perusteella napanneeksi. Kyseessä on puhdasverinen panttivankidraama, jonka keskushahmoiksi nousevat FBI:n neuvottelija (keski-ikäinen leski-Arthur), panttivangiksi otettu Melanie (nuori ja kuuro opettaja) sekä tietysti pääpahis Handy (vankikarkuri ja psykopaatti parhaasta päästä). Juoni on mutkikas mutta napakka: hyviksillä, pahiksilla ja uhreilla on kaikilla omassa leirissään monenlaisia agendoja. Pientä ekstraa kirjalle antoi kuurojen maailman käsittely, joka ainakin näin kuulevan silmin (?) vaikutti uskottavalta. Arvioita en löytänyt mutta Kirjasampo tarjoaa esittelytekstin. #lukuhaaste

LongPlayn singlet Ammutaanhan kirahvejakin (Mikko Numminen), Kittilä (Antti Järvi) ja Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen) tuli myös luettua. Kaikki jaksoivat kiinnostaa alusta loppuun, vaikka Kittilä ehkä herätti eniten tunteita kun aihepiiri on eniten tuttu. Kauppiselle erityispeukutus siitä, että Talvivaaran katastrofin tekninen sisältö selostettiiin maallikkokielellä. #lukuhaaste

Ahmad Khalid Tawfiq (2013, alkuperäinen 2009). Utopia. Kirjastosta. Tämä raaka egyptiläinen dystopia tuo mieleeni kaksi asiaa: Kellopeliappelsiinin ja vanhan faabelin sammakosta ja skorpionista. Jos yhden täysin vapaan illan asemesta viimeiseltä kahdelta viikolta olisi löytynyt kaksi, olisin kirjoittanut tästä kirjasta kunnon jutun; se olisi ansainnut sen. Utopiassa eristäytynyt eliitin yhteisö elää kurjistuneen alaluokan ylä- ja ulkopuolella. Sen tarkoituksettomuuteen syntyneet lapset kasvavat dekadenteiksi nautiskelijoiksi, joille oman ryhmän ulkopuoliset, toiset, eivät oikeastaan ole ihmisiä. Väkivalta vähäosaisia kohtaan on vain yksi elämys muiden joukossa; jotain rankkaa täytyy päästä tekemään että tuntisi edes jotain. Eikö miehuus olekin eläin, joka tarvitsee kunnon ravintoa, urheilua ja auringonvaloa? Rankka, raaka ja kauhistuttavalla tavalla helppolukuinen kirja, jossa on pientä itämaisen suullisen kerronnan sivumakua. Ahmulle Vinttikamarista tämä oli fiiliksenlatistaja, Mikko Kirjavinkeissä kuvaa vauhdikkaaksi. #lukuhaaste

Philippa Gregory (2014). The King's Curse. E-kirja, itse ostin. Gregory jatkaa tässä Valkoisen prinsessan saagaa pienellä sivuloikalla: nyt päähenkilönä on kuuluisan Clarencen herttuan (jep, se kaveri joka teloitettiin viinitynnyriin hukuttamalla) tytär, Salisburyn kreivitär Margaret Pole. Margaret on aiemmissa Tudor-lukemistoissani ollut lähinnä traagisesti kuoleva sivuhahmo, mutta yllätyin Cursesta positiivisesti. Sukujuuristaan hyvin tietoinen Margaret tarkkailee Tudor-dynastian kiehtovaa alkutaivalta kunnianhimon ja pelon välillä horjuen. Tosin, koska Margaret on välillä epäsuosiossa ja kaukana hovista, hän on välillä muiden tarjoamien tietomurujen varassa ja kerronnassa on suvantoja. Gregory on kuitenkin onnistunut ekstrapoloimaan hänen henkilöhahmoonsa tiettyä loogisuutta. Muutama tylsästi toistuva elementti vähän häiritsi, mutta kaikkiaan tykkäsin. Erityisen kiinnostavilta tuntuvat aikalaisnäkökulmaa tavoittelevat spekulaatiot Henrik VIII:n perillisistä. Nykypäivän näkökulmasta on helppo unohtaa Richmondin herttua, kuninkaan äpäräpoika, koska tiedämme hänen kuolleen nuorena - mutta aikalaisten oli pakko ottaa hänet huomioon laskelmissaan. Elisabeth Fremantle Daily Expressistä moittii hänkin romaanin rytmiä mutta liikuttui lopussa. #lukuhaaste

Mike Carey, Peter Gross & Co. The Unwritten 1-7. Sarjakuvaa. Itse ostin. Palasin pitkästä aikaa The Unwrittenin maailmaan tilattuani tuossa taannoin kolme osaa lisää. Lukeminen piti kuitenkin aloittaa alusta (tietysti) eikä näitä malta kahlata pikakelauksella. Kirjoitan koostejutun kokonaisuudesta kunhan pääsen pinoni pohjalle... Lukekaa sillä välin vaikka Sallan juttu osasta The Wound. Tähän hätään sanon itse vaan että edelleen vau. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tykkään. The Unwritten käsittelee kepeästi ja taiten todellisuuden luonnetta. En ehkä menisi niin pitkälle kuin tekijät (itse uskon, että Tinkerbell-efekti toimii vain lähietäisyydellä), mutta olen samaa mieltä The Unwrittenin kanssa tästä: todellisuus on pohjimmiltaan keksittyä. Ainakin se on, jossa minä asun. #lukuhaaste

***

Sain Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta päätäsärkevän L niin kuin limerikki -haasteen, joka on lähtöisen Opuscololta. Säännöt menevät näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen, usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Jätän kohdan 5 sikseen, koska määräaika taisi loppua eilen. En kuitenkaan säästä teitä runosuoleni tuotokselta - hah, ei toivoakaan! Kas tässä:

Seinäjoki on kotini, muutin mä juuri
(nimi on kumma, "väylä" ja "muuri"?)
Vaan hienointa täällä
on säällä kuin säällä
helppo arki, ei Aallon arkkitehtuuri

(Argh. Kyllä ei pitäisi meikäläisen runoilla. Eikä laulaa.)

***

Siinä se! Mutta miten kävi #lukuhaasteen? Jos en pahemmin seonnut laskuissani, ehdin lukea syyskuun aikana 7 kirjaa, 7 sarjakuvaa, 3 LongPlayn singleä ja lisäksi 2 novellia Ruumiittomista.  Se tekee 19€, minkä pyöristän tasan kahteenkymppiin... ja korotan sitä vielä kympillä sen kunniaksi, että posti toi eilen ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin kirjamessuille. Naps, siitä lähti 30 aapista menemään näiden ohjeiden mukaisesti! Yllytän lämpimästi toimimaan samoin.

Olkoon lukutaidosta saajilleen yhtä paljon iloa kuin minulle.

Tästä saankin näppärän aasinsillan kirjamessuasioihin, sillä haluan jo ennakkoon vähän fiilistellä - mahtavaa päästä taas joukolla kirjoja fanittamaan! Toivottavasti nähdään siellä. Kirja kädessä, totta kai.