Flow - Elämän virta

Mihaly Csikszentmihalyin lanseeraamasta flow-käsitteestä olen kuullut ensimmäisen kerran jo opiskelijana, joskus dinosaurusten joukkotuhon aikoihin. Flow on kuitenkin ollut niitä kuulupuheiden perusteella tuttuja juttuja - psykologia ei kuulunut opinto-ohjelmaan.... 

...sitä paitsi, kun kirjailijan nimi on Csikszentmihalyi, miten olisin kehdannut ääntää sen kirjastovirkailijalle niinä arempina päivinä? *punastuu*

Onnellisuuden salat ovat olleet mielessä (ja arkuuskin käytön puutteessa rapistunut), joten laitoin alkusyksyllä varauksen sisään Flow - elämän virta -kirjasta. Kun kirjan vihdoin sain, oli muita herkumpia kasapäin hyllyssä. Flow on saanut odottaa jo yhden lainan uusinnan verran. Harjukaupungin jälkeen tuntui oikealta lepuuttaa hetki fiktiosilmää, joten terästäydyin ja tartuin Flow'n paksuun, vaaleanpunaiseen selkään jämäkällä otteella.

Voi itku. Olen ihan turhaan odotuttanut Flow'ta. Jostain syystä kuvittelin, että se olisi perusteellinen, tieteellistyyppinen esitys psykologisesta teoriasta. Ei se ole.  Taustalla jossain on (viitteistä päätellen) tutkimusta, mutta tämä kirja on popularisointia: arroganttia, anekdoottista ja aliarvioivaa. Kirjan olisi mainiosti voinut leikata neljännekseen nykyisestä pituudestaan, ja silti mahduttaa mukaan varsinaisen sisällön. Tai ehkä viidennekseen. 

Oletteko koskaan katsoneet amerikkalaista tee se itse -ohjelmaa? Ensin kerrotaan mitä seuraavaksi aiotaan tehdä, sitten kerrotaan mitä nyt tehdään, sitten kerrotaan mitä juuri tehtiin.  Ihan tätä kaavaa Csikszentmihalyi ei soveltanut, mutta läheltä piti. Maku oli melkein kuin siinä Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -kirjassa, jonka sain aikoinaan anopilta joululahjaksi. Esimerkit olivat kovin pohjoisamerikkalaisia ja vanhahtavan oloisia. Ihmekös tuo, kun alkuteos on julkaistu USA:ssa 20 vuotta sitten.  

Sattumoisin teos antaa hienon teoreettisen oikeutuksen bloggaamiselle:

Jokin aika sitten oli vielä hyväksyttyä olla harrastajarunoilija tai -esseisti. Nykyisin kirjoittamista pidetään ajantuhlauksena, jos sillä ei ansaitse rahaa (vaikka kuinka vähän). Sitä, että yli kaksikymppinen mies antautuu runojen "rustaamiseen", pidetään suorastaan hävettävänä, elleivät tulokset näy hänen pankkitilillään. Ja ellei henkilö ole erittäin lahjakas, on todella turhaa kirjoittaa suurten ansioiden tai kuuluisuuden toivossa. Mutta koskaan ei ole ajantuhlausta kirjoittaa sisäisistä syistä. Ensinnäkin kirjoittaminen tarjoaa mielelle selkeän ilmaisumuodon. Se tekee mahdolliseksi merkitä tapahtumia ja kokemuksia muistiin niin että ne voidaan helposti palauttaa mieleen ja elää uudelleen tulevaisuudessa. Se on tapa analysoida ja ymmärtää kokemuksia, itsen kanssa tapahtuvaa kommunikointia joka luo järjestystä elämäämme. (s. 194) 

Kommunikoin tässä itselleni, että tyyli ei ollut edukseen ainakaan suomennettuna, ja oikoluku olisi ollut tarpeen. 

Ettei nyt ihan negatiiviseksi menisi, myönnettäköön että perusasiat kirjasta selviävät. Ilon ja mielihyvän erojen tarkastelu on mielekäs. Csikszentmihalyin käsitteet ja reseptit muistuttavat hämmästyttävän paljon Spinozan ajatuksia ilosta. Pietarisen kirjaa Spinozasta ilon filosofina pidin antoisampana kuin Flow'ta, vaikka se olikin raskaampi. 

Ehkä minulla oli liian suuret odotukset, tai sitten en vain kuulunut kohderyhmään. *tavoittelee seuraavaa kirjaa* 

Mihaly Csikszentmihalyi (2005). Flow - Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Helsinki: Rasalas. Suomentanut Ritva Hellsten. 

Hmmm... Talouselämässä Irmeli Salo näyttää pitäneen kirjasta, ja Esa Saarinen hehkuttaa myös. Olkoon minulle opiksi! 

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)

Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja!

Neiti B valitsi marsulle ruokaa eläinkaupassa pidemmän kaavan mukaan, joten jouduin odottelemaan naapurissa (kirjakaupassa) ylimääräisen varttitunnin. Pakko mikä pakko. Alekoria penkoessa käsiin jäi Jari Tervon Koljatin lisäksi myös Aino Kontulan yläastekuvaus. Muistin pokkaria pidellessäni, että olin joskus tuhat vuotta sitten kuullut Kontulan esikoisesta (Reksi on on homo ja opettajat hullui) ja aikonut epämääräisesti lukea sen. Aikomukseksi on jäänytkin, mutta nyt ostin vastustamattomalla kahden euron hinnalla tämän uudemman teoksen.  

Neiti A luki kirjan kotona ja kommentoi: ihan hauska mutta aika rankka. Tarkennuksia tivatessa tuli selvennystä: siis sillain vähän masentava. Miten niin? No siis se perhe ja kaikki. 

Piti sitten itsekin lukea. 

Ei eläinkokeita kertoo seitsemättä luokkaa kituuttavan Nikon tarinaa päiväkirjan muodossa.  Isä on kateissa, äiti karkailee risteilyille ja unohtaa ruokahuollon, veli elää pepsimaxilla ja rikkoo koulun ikkunat, naapuri opettaa paistamaan kananmunan. Pääosassa on kuitenkin jättiläiskoulu, sen eläintarhameininki ja ihanan ravitseva, säännöllisesti tarjottava kouluruoka. Vain tilliliha on vastenmielistä, sillä se näyttää räkäklimpeiltä kirjan välissä, ylempiluokkalaiset kun tunkevat annoksensa mopon reppuun. Opetus on puhtaasti taustamelua.

Tietyt maneerit kirjassa ärsyttivät, erityisesti lempinimien jankkaava toistaminen. Elina Elza Puro ja Alexi Rolexi Kari ja Metsämarja Manzikka Aho ja Jussi Muussi Järvi... Ehkä olen vain liian vanha nauttiakseni näistä vitseistä. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa rakenteessa pikkunokkelakin teksti on kuitenkin luettavaa. 

Tiistai, lokakuun 10.
Aleksis Kiven päivä. En tiedä, kuka hän on, mutta koulun lippu ei ole puolitangossa. Hänen täytyi siis elää.  (s. 62) 

Loppujen lopuksi tuumin, että neiti A:n analyysi on osuva. Ei eläinkokeita on ainakin melkein hauska - ei järisyttävä - ja nuorten kirjaksi aika rankka. Mutta toisaalta, eipä taida meikäläinen olla oikea henkilö nuorten kirjojen rankkuutta arvioimaan. *köpittelee keppinsä kanssa pois*  

Laitan Aino Kontulan esikoisen uudestaan to do -listalle. En odota siltä suurempia esteettisiä elämyksiä, mutta aitous ja yläkoulu kiinnostavat. 

Aino Kontula (2007). Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja! Helsinki: Ajatus Kirjat, Gummerus.

Suvi Ahola on arvoinut Hesarissa. 

SATA-komitea: Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa

Tämän kirjan valikoitumisen lukulistalle voi laittaa 50-50 bloggaamisen ja ennen luetun piikkiin. Oman blogin myötä olen alkanut seurata muidenkin blogeja, joukossa Soininvaaran blogi, jonka kautta kirja on ollut tarjolla. Pidin myös todella Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika - yhteiskunnallista keskustelua parhaasta päästä. Luultavasti SATA-komitea olisi tullut jossain vaiheessa luettua, mutta ilman blogosfääriä ei varmaan näin nopeasti.

Lukukokemuksena SATA-komitea ei ollut niin nautinnollinen kuin Vauraus. Ei kovin yllättävää. Suomalaisesta sosiaaliturvasta lienee mahdoton kirjoittaa jouhevasti. Soininvaara tekee kyllä parhaansa, oikoo mutkia, vääntää terminologiaa yksinkertaisemmaksi.

Päällimmäinen tunne kirjan jäljiltä on kauhistus. Olin kyllä tajunnut, että tukijärjestelmämme johtaa paikoin outoihin lopputuloksiin tuen saajan kannalta - mutten ollut ikinä oivaltanut miten sirpaleinen ja absurdi systeemi on lähtökohtiaan myöten. Kun järjestelmän tulkitsemiseen sen käyttäjille tarvitaan asiantuntijoiden papisto, ja sen seurauksia yksittäistapauksissa on mahdoton ennustaa, miten sitä voi pitää järkevänä, tehokkaana tai reiluna? Kun sosiaaliturvajärjestelmää ei voi saada täysin oikeudenmukaiseksi millään konstilla, olemme ilmeisesti yrittäneet tehdä siitä käsittämättömän, siinä toivossa että epäoikeudenmukaisuuden saisi piiloon.

Tyylinäytettä on tästä kirjasta vaikea valita, koska lyhyt pätkä ei tee argumentoinnille oikeutta. No, elämä on epäreilua.

Normaalissa suhdannetilanteessa nykyaikainen kansatalous pystyy työllistämään ahkerat, kauniit, lahjakkaat, hyvin koulutetut ja terveet. Erot eri maiden välisissä työllistymisasteissa vaihtelevat sen mukaan, miten pystytään työllistämään osaamiseltaan puutteelliset, huonosti koulutetut, liian nuoret, liian vanhat, terveydeltään tai mieleltään horjuvat tai ne, jotka jostain muusta syystä kuuluvat matalan tuottavuuden työvoimaan. (s. 152)

Soininvaaralla on rohkeutta puhua vaikeista asioista selvillä sanoilla. Sellaista tinkimättömyyttä kunnioittaa väkisinkin. Vähän toivoton olo kirjan jäljiltä kyllä jäi: voiko neljän vuoden sykleissä elävä puoluepolitiikkokunta ikinä muuttaa mitään?

 Osmo Soininvaara (2010). SATA-komitea: Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa. Helsinki: Teos. 

Hesarissa Hiilamo kehui Soininvaaraa innolla; luin jutun kirjan jo odotellessa hyllyssä. Myös Iltalehden pääkirjoitus on pohjimmiltaan kiittävä. Puolueettomia ja/tai sellaisiksi koettuja kommentteja on vaikea löytää kun kyseessä on poliittisesti kiperä aihe.  

EDIT 13.3.2011
Hesarissa oli tänään juttua kirjasta nimeltä The Spirit level, joka on juuri ilmestymässä suomeksi HS:n kustantamana nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi.  Luin tämän kirjan viime vuonna ennen blogin aloittamista, joten en ole päässyt täällä kehumaan - mutta suosittelen lämpimästi kaikille, jotka ovat hyvinvointivaltion asioista niin kiinnostuneita, että lukivat tämänkin postauksen loppuun asti *iskee silmää*

Sydämen muotoinen rasia

Taas piti luoda uusi kategoria, tällä kertaa Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian kunniaksi. En ole ihan varma missä viilettävät näinä päivinä kauhun ja/tai fantasian ja/tai scifin ja/tai uuskumman rajat, mutta kun kannessa kerran julistetaan kauhuksi, noudatan ohjetta. (Oikeus lajitteluun milloin milläkin perustein pidätetään silti  *paljastaa kulmahampaat*.)

Verrattuna alkusyksystä lukemaani Bobby Conroy palaa kuolleista -novellikokoelmaan tämä Joe Hill onkin paljon perinteisempää kauhukirjallisuutta. Bobby Conroy oli paikoin hykerryttävän absurdi, paikoin surullinen, paikoin hyytävä ja vain paikoin perinteinen. Se oli kerta kaikkiaan poikkeuksellisen hyvä novellikokoelma. Siksi olikin pakko lainata kirjastosta tämä Joe Hillin toinen suomennettu teos. 

Sydämen muotoinen rasia on sekin hyvä vaikka piirun perinteisempi. Silti Rasia piti otteessaan niin hyvin, että meinasin myöhästyä lentistreeneistä.... oletteko koskaan koettaneet vaihtaa farkuista verkkareihin yhdellä kädellä?

Tarinan asetelmat ovat mukava sekoitus perinteistä ja uudenuutta. Alkuasetelmassa ikääntyvä heavymuusikko ostaa nettikaupasta kuolleen miehen haamun. Palautusoikeudesta ei ole mitään puhetta.

Joe Hill kuljettaa tarinaa hyvin, ja henkilöistä löytyy kirjan mittaan uusia piirteitä melkein loppuun asti.  Jossain vaiheessa puolivälin paikkeilla tarina ajautuu hetkeksi suvantoon, mutta sitten vauhti taas kiihtyy. Vähään aikaan ei olekaan tullut kauhujuttuja luettua, ja tämä maistui oikein hyvin. 

Teksti on elävää muttei mitenkään päällekäyvää. Kuvailuun on laitettu volyymia, jotta lukija pääsisi tunnelmaan, mutta Hillin varsinainen lyömäase on kauheiden käänteiden sujauttaminen arkiseen paikkoihin. 

Jude lähti taas liikkeelle, mutta hän oli edelleen levoton. Se ei johtunut mistään yksittäisestä asiasta. Se johtui tästä kaikesta. Se johtui toimiston hämärästä ja räikeästä punaisesta silmästä, joka tuijotti stereovastaanottimen etuseinästä. Se johtui ajatuksesta, että radio ei ollut auki tunti sitten, kun Danny oli seissyt toimiston avonaisella ovella ja vetänyt takkinsa vetoketjua kiinni. Se johtui ajatuksesta, että joku oli kulkenut äskettäin toimiston halki ja että tuo joku saattaisi olla yhä lähettyvillä, kenties katsella pimeän kylpyhuoneen ovenraosta - moisen ajatteleminen oli vainoharhaista eikä lainkaan hänen tapaistaan, mutta yhtä kaikki se pyöri hänen päässään. Hän ojensi kätensä kohti stereosoittimen nappulaa katse suunnattuna kylpyhuoneen oveen eikä oikeastaan enää kuunnellut. Hän mietti, mitä hän mahtaisi tehdä, jos ovi alkaisi avautua.
Meteorologi sanoi: "...kylmää ja kuivaa, samalla kun säärintama työntää lämpimän ilmamassan etelään. Kuolleet vetävät eläviä alaspäin. Alas kylmyyteen. Alas kuoppaan. Sinä kuol -" (s. 29)

Sekä Rasia että Bobby Conroy olivat minusta hyvinkin vaivan arvoisia. Enkä myöhästynyt liian pahasti treeneistäkään.

Joe Hill (2007). Sydämen muotoinen rasia. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kari Salminen.  

Wow... arvoita etsiessä löytyy yllätystieto kirjailijan sukujuurista. Outo juttu, lukiessa tuli mieleen juuri kirjailijan isä-papan nuoruuden työt, joiden parissa jäi joskus tenttipäivä väliin. Jos olisin tämän tiennyt, olisin varmaan etsinyt Hillin kirjat käsiini jo niiden ilmestyessä. 

Jätänkin linkittämättä arviot, joissa sukulaisuus järjestään kerrotaan.  Tieto olisi vaikuttanut ainakin minun lukukokemukseeni. Ja jos tuon jälkeen voit vastustaa halua googlata, onnitteluni -

*evil grin*

Kovemman kautta

Huolettomat hetket kovaotteisen ja puhdasmielisen Jack Reacherin seurassa jatkuvat. Kovemman kautta saa olla vähäksi aikaa viimeinen. Johan tässä on syksyn mittaan katsastettu Lee Childilta melkoinen sarja: Terässeinä, Teksas palaa ja Viimeinen vieras.

Ei silti, Kovemman kautta oli parempi kuin Vieras. Child näyttää pureskelevan tässä jännärissä puhtaasti rahasta taistelemaan tottuvien miesten maailmaa: minkälainen on palkkasoturin moraali kun tiukka paikka tulee? Onko "operationaalisen turvallisuuden asiantuntijoista" siviilimaailmaan? Ehkäpä Childille on tullut huono omatunto, antaahan hänen oma sankarinsa... noh, sankarillisen kuvan kovista toiminnan miehistä. Kovemman kautta esittelee yksityiselle puolelle taistelemaan siirtyneiden sotilaiden nurjan puolen. Jää oman tulkinnan varaan onko kyseessä pieni piikki sotimista yksityistämään innostuneelle republikaanien hallinnolle. Sivuteemana vilahtavat sisarrusten väliset suhteet.

Juonenkuljetus oli parasta tämän syksyn Childia. Reacherin päättelyketjuja (ja loputonta itsevarmuutta) voi vain ihailla.

Tyylillisesti kirja ei eroa edeltäjistään. Dialogia on jo tullut esiteltyä, joten vaihteeksi näyte kuvauksesta: 

Häntä palveli sama tarjoilija kuin edellisenä iltana. Hän tilasi taas tuplaespresson vaahtomuovikupissa ilman sokeria ja ilman lusikkaa. Hän maksoi kahvin heti kun se tuotiin ja jätti vaihtorahat pöydälle. Menetelmän ansioista hän voisi lähteä silloin kun häntä huvittaisi loukkaamatta tarjoilijaa tai huiputtamatta kahvilan omistajaa tai varastamatta posliinimukia. Reacher järjesti aina elämänsä pienimmätkin yksityiskohdat siten, että hän pystyi lähtemään tien päälle sekunnin murto-osan varoitusajalla. Se tapa oli hänelle pakkomielle. Hän ei omistanut mitään eikä kuljettanut mitään mukanaan. Suuresta koostaan huolimatta hän ei herättänyt juurikaan huomiota ja jätti jälkeensä hyvin vähän merkkejä itsestään. (s. 8)

Lee Child (2007). Kovemman kautta. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Tero Kuittinen

Jumalan moukari

Tämä Arthur C. Clarke lähti mukaan torstain harharetkeltä kirjastoon - näin sen palautettujen hyllyssä ja muistin lukeneeni siitä jostain blogista ihan positiivisen sävyisen kommentin. Pienellä jäljiltyksellä selviää, että kyseessä oli Marjiksen blogi Kirjamielellä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Clarkea, vaikka vanha Arthur oli nuoruusvuosien uskollisimpia kumppaneita... aina kun oli tarpeen paeta ahdistavaa paikallista ilmakehää, Clarke lennätti jonnekin, joko omassa aurinkokunnassa tai sen ulkopuolella. Vain Asimov, Heinlein ja Pohl yltivät samaan taattuun vaikutukseen. No Niven, tietysti, ja Clemens, ja - krhm. *palaa vaivoin aiheeseen*

Jumalan moukari oli minulle uusi tuttavuus. Syystä tai toisesta sen ilmestyminen 90-luvulla on jäänyt väliin. Moukari on melko perus-Clarkea: ihmiset eivät ole kovin moniulotteisia tai kiinnostavia, mutta avaruus ja tulevaisuus piirretään omistautuneen fanin innolla. Jupiter on kirjassa merkittävämpi hahmo kuin kumpikaan päähenkilön vaimoista. (Ei, niin jännittäviä uudistuksia yhteiskuntaamme Clarke ei ennusta: Robert Singhillä on vain yksi vaimo kerrallaan.)

Clarke-fania ei henkilöhahmojen pieni puisevuus kuitenkaan haittaa. Kaikkia hard scifin sääntöjä noudatetaan, ja perushaaste - ihmiskunnan pelastaminen asteroidin törmäykseltä - jaksaa yhä kiinnostaa. Sen verran todellisesta mahdollisuudesta kumminkin on kyse, kuten Clarkin jälkikirjoituksessaan todistelee. 

Komppaan kyllä Marjista siinä, että pieni siivous ei olisi ollut pahitteeksi. Muutaman kohdan kanssa sain oikein tuskailla miettiessäni, mitä alunperin oli mahdettu tarkoittaa.   

Robert Singh katsoi rakkaudella tytärtään - virallisesti tämä oli kymmenvuotias, vaikka hänen kotiplaneettansa oli kiertänyt auringon vain viidesti hänen syntymänsä jälkeen. Yhdenkään lapsen ei voinut kuvitella odottavan 687 päivää syntymäpäivien välillä, joten tämä oli Maan kalenterista se jäänne, joka oli säilytetty. Kun kalenteri lopullisesti hylättiin käytöstä, Mars oli katkaissut jälleen yhden sitä Maahan sitoneen lenkin. (s. 89)

No, ehkä huolimattomalla lukemisellakin on oma osuutensa. Ja vaikka Jumalan moukari ei ole parasta Clarkea, ei se surkeakaan ole. 

Mielenkiintoinen sarja joka tapauksessa, kivaa että Jalava on innostunut käännättämään scifin klassikkokirjailijoita. Marjiksen seuraavaksi osaksi nimeämä Asimovin teos (The stars like dust) on kyllä huomattavasti klassisempi tapaus kuin tämä, ja vanhempi myös. Varmaan pakko lukea uudestaan kun ilmestyy - vieläkö vanhat vibat ovat tallella? 

Arthur C. Clarke (2010, orig. 1993). Jumalan moukari. Helsinki: Jalava. Suomentanut Matti Moukari. 

Suomenkielisiä arvioita ei pikaisella haulla löytynyt, mutta Williamsin scifi-blogista löytyi englanniksi arvio. 

Viimeinen vieras

Torstain kirjastoreissulla to do -list jäi kotiin, enkä muistanut ulkoa sillä olevista nimistä kuin Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen... ja sekin piti varata. Joten shoppailin vapaasti kirjahyllyilla, ja mukaan lähti myös kaksi Lee Childin Jack Reacher -kirjaa. Niitä on tullut lokakuussa luettua muutama.

Kovin paljon ei Viimeinen vieras eroa aiemmin käsitellyistä (Teksas palaa ja Terässeinä), mutta se sijoittuu sarjassa paljon varhaisempaan vaiheeseen. Jack Reacher ei ole vielä niin puhdasverisesti se yksinäinen ratsastaja, joka hänestä myöhemmin tulee. Reacherillä on talo! Tosin hän ei muista sen osoitetta, joten ihan porvaristuneesta Reacherista ei ole kyse.

Juoni on tähän mennessä lukemistani heikoin; ensimmäistä kertaa arvasin jotain oikein *hihii* tai oikeammin, yksi kolmesta arvausta osui napakymppiin. 

Jämäkkä, niukka dialogi on tässäkin kirjassa vahvuus.

- Onko teitä koskaan raiskattu?
Harper pudisti päätään. - Ei, ei ole.
Scimeca nyökkäsi.
- Yrittäkää välttyä siltä kokemukselta vastakin, hän sanoi. - Se on minun ilmainen neuvoni.
Seurasi hiljaisuus.
- Se muuttaa ihmisen elämän, Scimeca sanoi. - Minun elämäni se ainakin muutti. Puutarhanhoito ja musiikki, siinä se minun elämäni nykyisin on.
- Ovathan ne hyviä harrastuksia, Harper sanoi.
- Kotiharrastuksia, Scimeca vastasi. - Pysyttelen joko tässä huoneessa tai näköetäisyydellä ulko-oveltani. En käy juuri missään enkä välitä tavata ketään. Joten pankaa neuvoni korvan taakse, älkää antako sellaista tapahtua teille. (s. 283-284)

Lee Child (2002). Viimeinen vieras. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Pasi Punnonen.

Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit on tullut vuosien mittaan lähes kaikki luettua. Minne tytöt kadonneet ostin tuhlailevana hetkenä muutama viikko sitten. Snellmanin Parvekejumalien jäljiltä maahanmuuttajanaiset olivat mielen pinnalla.

Juoni oli hyvä ja tutuista hahmoista on mukava ja helppo lukea. Tarinakin on moniuloitteinen ja aihe kiinnostava. Ei jäänyt harmittamaan kirjaan käytetty raha tai aika.

Jotenkin jäi silti aavistuksen tyytymätön olo. Mietin illalla mistä se johtui, ja tulin siihen tulokseen että Maria Kallio -tarinoissa on kaikissa sama tuntu. Lukijana tuntuu, että pitäisi eläytyä sen ihmisiin enemmän... eikä vaan pysty. Pitäisihän minun voida teini-ikäisen tytön äiti yhtyä Marian huoleen kun tyttären tuttu murhataan? Tuntea myötähuolta ja surua? Mutta en vaan pysty.

Vertaan mielessäni mariakallioita kirjoja Joensuun Harjunpää-tarinoihin (ei voi olla eläytymättä, vaikkei ihmisistä tykkäisikään) ja Pakkasen Anna Laine -kirjoihin (saa rauhassa olla ulkopuolinen, nauttia arvoituksesta ja huumorin pohjavireestä). Maria Kallion kertojaääni sen sijaan ikään kuin vaatii eläytymään.

Puupponen oli heti aamusta kiinnittänyt kadonneiden tyttöjen kuvien viereen myös Noorin kuvia. Toisessa hän oli hymyilevä, tummasilmäinen kaunotar, toisessa eloton hahmo. Hänen kasvonsa olivat turvonneet, tummansininen, paisunut kieli retkotti ulkona suusta, hiuksilla oli jähmettyneitä lumikokkareita. Kaulan ympärille oli puristunut sama violetti, kultakoristeinen juivi, joka edellisessä kuvassa verhosi tytön hiukset.
Viha tulvahti mieleeni. Ei tällaista vääryyttä saanut tapahtua. Miten hirvittä teko oli lopettaa keskenkasvuinen elämä, miten epäoikeudenmukaista ottaa toisen henki haltuunsa ja riistää se! Järkevä ja kokenut poliisi minussa tiesi, ettei tehtäväni ollut vihata vaan selvittää rikos. Minun täytyisi tehdä vihastani piiska, joka ajaisi minut löytämään syyllisen. [s. 90] 

*huoh* Luen kyllä edelleenkin varmaan aina uusimman Maria Kallion, mutta jotenkin Lehtolainen oli minusta enemmän edukseen Tappavan säteen kohdalla. Kuuntelin aikoinaan äänikirjana ja tykkäsin siitä kovasti.

Leena Lehtolainen (2010). Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.

Juha Virkki Kouvolan Sanomissa arvioi enimmäkseen kiittäen, ja Ilona Hietanen Hesarissa melko neutraalisti.

Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen on niitä suomalaiskirjailijoita, jotka ovat jääneet minulta paitsioon. Jossain vaiheessa Helsingistä muutettuani vain kävi niin, että kirjaostoksilla tulikin käytyä Pengerkadun antikvariaatin asemesta lähinnä Amazonissa - ja Portinkin tilaus lopahti äitiyspäivärahakaudella.

Vasta pari vuotta sitten uusin Portin tilauksen FinnConissa, ja kotimainen scifi hiipi takaisin listalle. Jääskeläinen, Isomäki ja vähän Sinisalokin houkuttivat. Verrosen kirjoja en kuitenkaan ole etsinyt; jotenkin oli sellainen mielikuva, että 90-luvulla eivät Verrosen novellit iskeneet. Taisi olla vielä Finlandia-ehdokkaanakin jossain vaiheessa? Epäilyttävää, jos ei toisin todisteta...

Nyt Kirkkaan selkeää suorastaan hyppäsi kassiin viime kirjastokäynnillä. Hyvä että hyppäsi: kirja on nimensä veroinen. Selkeä ja kylmän viileä tarina autioituvasta maasta ja elämänrippeistä. Kirkkautta antaa päähenkilön sitkeä inhimillisyys. Kirkkaan selkeää matkaa halki surullisen repaleisin Euroopan kääpiökokoon kutistuneen stoalaisen tyynen kuumailmapalloilijan ja tämän väliaikaisten ystävien kanssa.

Verrosen näkökulma ilmastonmuutokseen on ihan toisenlainen kuin Risto Isomäen kirjoissa. Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat pinnalla; teknologia on vain mahdollistaja sekä hyvässä että pahassa.

Kirkkaan selkeässä tekstikin on konstailematonta ja selkeää, silti ilmaisuvoimasta.

Se oli niin typerää ja kohtuutonta kuin mikään saattoi olla. Mutta sen kanssa täytyi elää. Oli suostuttava järjettömään maksusuunnitelmaan, josta tiesin heti, että en voisi noudattaa sitä. Ainoa mahdollinen paikka, johon saatoin päästä tai johon minulla oli varaa mennä asumaan, oli huononpuoleinen lokeroasuntola. Siellä oli helppo saada tehtäväkseen kappaletöitä - ja mitään muuta ei sitten mistään löytynytkään. Kappaletöillä en lyhentänyt velkaa käytännössä lainkaan, sillä minun täytyi maksaa asuntolaokeron vuokra, ja vähän piti myös syödä. [s. 10]

Pitää katsoa, löytyisikö paikallisesta kirjastosta Verrosen aiempia kirjoja. Ehdottomasti to do -listalle.

Maarit Verronen (2010). Kirkkaan selkeää. Helsinki: Tammi.

Turun Sanomien Mari Viertola taisi pitää kirjasta (arvio tässä), kun taas Hesarissa Helena Ruuska oli pettynyt (arvio tässä).


EDIT: tämä nappasi 2010 Tähtivaeltaja-palkinnon - ansaittu tunnustus, toivottavasti tuo lisää huomiota Verroselle!

Eurooppa blues

Olen nyt syyspimeällä lukenut Arne Dahlin A-ryhmä -dekkareita. Eurooppa blues oli minulle viides ja järjestyksessä neljäs. Ensimmäisenä luin viimeisimmän, Kuolinmessun, ja aloitin sitten alusta: Verikyynel, Pudotuspeli ja Vuoren huipulle.

Nyt alkaa olla jo sellainen olo, että A-ryhmään solahtaa kuin kotiin: kaikki ovat tuttuja keskenään. Tiedetään heikkoudet ja vahvuudet, tunnetaan taustat. Liekö johtunut tuosta tuttuudesta (vai pienestä tausta Dahlien välillä?), mutta pidin Eurooppa bluesista eniten.

Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa historian kohtaaminen ja seksibisnes. Historian suhteen Dahl ei säästele sen enempää suomalaisia kuin ruotsalaisiakaan. Hyvä näin. Jonkun mielestä fasismista on ehkä meuhkattu liikaa, mutta minusta ei: kapasiteetti elämisellisyyteen on taatusti tallella. Ei tarvitse kuin lukea suomalaista uutisvirtaa. Nyt käytetään vain vähän erilaisia sanoja. 

Juoni ei ole tälläkään kertaa ihan Dahlin vahvin puoli, mutta ei se pahemmin menoa haittaa. Juttu kulkee. Rinnakkaisilla kertomuksilla leikittely ei ole vielä mennyt niiiiiin pitkälle kuin Kuolinmessussa. Tyyli on laadukasta, mutta tällä kertaa jotenkin vähemmän leikkisää kuin vaikkapa Pudotuspelissä, vaikka niitä pieniä koukkuja yhä riittääkin tekstissä. Pohdiskelu tuntuu kuitenkin näkyvämmältä.

Erittäin perusteellinen muutos oli meneillään. Hän oli törmännyt siihen työssään kovin usein. Kaikki demokratian ja humaanisuuden muodot perustuivat kykyyn asettua puhekumppanin asemaan. Vain siihen. Kykyyn todella nähdä itsensä toisessa, toisen kokemuksien kautta. Vasta silloin toisestakin tulee ihminen. Viime vuosien aikana hän oli nähnyt, miten tämä yksinkertainen, perustavanlaatuinen kyky alkoi hävitä. Jonkinlainen seinä oli noussut ihmisten välille, ja he alkoivat pitää toisiaan objekteina. Sijoituskohteina. Antaako minun keskusteluni tämän ihmisen kanssa mitään tuottoa?
Ei ollut mitään maailmaa talouden ulkopuolella. Ja ilman sitä vapaavyöhykettä ihmisiä saattoi vapaasti kohdella miten tahansa. Paatuneita ihmisiä oli enemmän ja enemmän, sen hän uskoi tietävänsä.
Mutta toisaalta hän uskoi tietävänsä paljon muutakin.
Kerstin Holm katsoi häntä ylhäältä päin.
- Huhuu, hän sanoi. - Onko ketään kotona?
- Ihminen ei ole herra omassa talossaan, Paul Hjelm sanoi ja ryhdistäytyi. [s. 107]

On kahta lajia kirjoja, jotka tulen lukeneeksi kerralla: niitä, jotka haluan saada loppuun, ja niitä, joita en malta oikein jättää kesken. Eurooppa blues on jälkimmäistä lajia.  Vielä olisi pari suomennettua tästäkin sarjasta jäljellä -

Arne Dahl (2006). Eurooppa blues. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Hesarissa Jukka Petäjä näemmä tykkäsi kirjasta.

Zen

Yritin muistella, miksi poimin mukaani korkeakoulukirjastolta Alan W. Wattsin kirjan Zen. Jokin luettu tai kuultu on pannut miettimään, että buddhalaisuuteen pitäisi palata - mutta mikä? En muista. Ehkä Spinoza. Joka tapauksessa Zen vaikutti äkkiseltään sopivan lyhyeltä johdatukselta zenin perusteisiin. Olen niitä surullisia tapauksia, jotka eivät todellakaan ole lukeneet kirjaa Zen and the art of motorcycle maintenance. Ehkä pitäisi.

Alan Wattsin Zen on oudon ristiriitainen kirja. Ensimmäinen osa käsittelee zen-ajattelun kehitystä ja suhdetta sitä edeltäneisiin kiinalaisiin, intialaisiin ja japanilaisiin filosofian haaroihin. Tämän aiheen käsittelystä Watts selviytyykin aika sujuvasti, perushistorioitsijan tyyliin. Toinen osa (Zenin periaatteet ja harjoittaminen) onkin sitten huomattavasti skitsofreenisempi. Mitä pidemmälle sitä lukee, sitä ilmeisemmäksi käy, että Watts kirjoittaa melkein-oppikirjaa aiheesta, joka enemmän tai vähemmän suoraan kieltää oppikirjan oikeutuksen.

Tämäkään lähestymistapa ei ole ehkä täysin hyödytön. Sain lukemastani melkein-ymmärtämisen tunteen, ikään kuin olisin älyllisesti käsittänyt jotain mikä ei kuitenkaan ole älyllisesti oivallettavissa. Zen ei taida olla tiedettävissä niinkään kuin tajuttavissa. Watts onnnistuu kuitenkin avaamaan muutaman portin selostamalla kiinan kielen omaisuuksia. On helppo unohtaa, miten paljon kielemme kategoriat ohjaavat ajatteluamme.

Jos ymmärsin edes neljäsosan lukemastani, paras osa kirjasta olivat Zen taiteessa -osuuden haikut. Ne ovat kurinalaista hetken runoutta.

Wattsin oma kirjoitustyyli on vähän pedanttia, etenkin ensimmäisessä osassa. Toisessakin osassa hän sortuu ajoittain jankkaamiseen. Ehkä selittämättömän selittämisen taakka käy ylivoimaiseksi.

Yhteiskunnallinen ehdollistaminen pitää yllä mielen ja sen omasta itsestään omaaman kiinteän käsityksen samastusta itsevalvonnan keinona, ja sen seurauksena ihminen pitää itseään "minänä" - egona. Sen vuoksi henkinen painopiste siirtyy välittömästä eli alkuperäisestä mielestä minä-kuvaan. Kun tämä on tapahtunut, koko psyykkisen elämämme keskus samastuu itsetarkkailumekanismiin. Silloin käy melkeinpä mahdottomaksi tajuta kuinka "minä" pystyn jättämään "itseni" rauhaan, koska minä olen täsmälleen oma tavanmukainen yritykseni pitää kiinni itsestäni. Havaitsen olevani täysin kyvytön henkiseen toimintaan, joka ei ole tarkoituksellista, teennäistä ja vilpillistä. Näin kaikki mitä teenkin antautuakseni, "antaakseni mennä", jää valepukuiseksi tavanmukaiseksi yritykseksi "pitää kiinni". En pysty olemaan aikomuksellisesti aikomukseton enkä tarkoituksellisesti välitön. Heti kun minulle käy tärkeäksi olla välitön, tähän tähtäävä aikomus voimistuu; en pysty irrottautumaan aikeestani, ja kuitenkin juuri tämä aikomus on se seikka, joka on tämän aikomuksen totetutumisen esteenä. [s.172]

Itse tietysti lisään tähän vielä postmodernin ei-välittömyyden kerroksen tiedostaessani jo lukiessani, että aion blogata lukukokemuksestani: siten teen henkisestä toiminnastani sitäkin tarkoituksellisempaa ja teennäisempää. *huoh*  To do -listalle Zen and the art of motorcycle maintenance.

Alan W. Watts (2002, alunperin 1957). Zen. Helsinki: Otava. Suomentanut Reijo Lehtonen.

Arvioita ei oikein näy löytyvän, joten tässä linkki amazon.co.uk:n sivuille paremman puutteessa: siellä näemmä muutama lukija kehuu.

Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa osui sattumalta silmiin kirjaston palautettujen hyllyssä, ja muistin jonkun kehuneen sitä blogissaan.  Olisiko ollut Susan kirjaston postaus, jonka muistin? Luuultavammin Morren tämä kommentti.

Loppu ei ollut ihan niin selkeä kuin tykkäisin - olen niin vanhanaikainen, että haluaisin aina tietää miten tarina 'päättyy' - mutta pidin kirjasta kovasti. Solmimatta jääneistä langanpätkistä huolimatta Puolikas on ehyt kudelma. Sen henkilöt eivät ole mustavalkoisia, eikä tarinakaan ole yksiulotteisesti kertomus mistään tietystä teemasta. Adichie kertoo yhtä aikaa sodasta ja rakkaudesta ja siirtomaavallan traumoista ja afrikkalaisuudesta ja koulutuksen luomista luokkaeroista, ihmisyydestä ja ihmisyyden puutteesta. Kirja imee maailmaansa niin kuin hyvät kirjat tekevät.

Erityisesti pidin historiallisten tapahtumien aidonoloisesta roolista tarinassa. Olen usein ajatellut, että historiallisissa romaaneissa suuret tapahtumat saavat joskus kohtuuttoman painoarvon... oman aikansa ihmisille se, mikä on myöhemmin historiaa, on elämän olosuhde. Puolikkaassa Biafran sota on vahvasti läsnä, mutta luontevalla tavalla. Nälkä ja sota eivät jää keltään huomaamatta, mutta Olanna ehtii silti miettiä suhdettaan sisareen ja anoppiin, ja Ugwu ylpeillä englannin ääntämyksellään.

Teksti on eläväistä ja ujuttaa hienosti pohjoismaisenkin lukijan erilaiseen maailmaan.

"Minä kuulin, ettei sinun äitisi imettänyt sinua", isännän äiti sanoi.
Olanna pysähtyi. "Mitä?"
"Kuulemma sinun äitisi ei imettänyt sinua." Isännän äiti kääntyi katsomaan Olannaa. "Ole hyvä ja palaa kertomaan niille, jotka lähettivät sinut, ettet löytänyt minun poikaani. Kerro muille noidille, ettet nähnyt häntä."
Olanna tuijotti vaiti isännän äitiä, joka korotti ääntään aivan kuin Olannan puhumattomuus pakottaisi hänet huutamaan: "Kuulitko sinä? Kerro muille noidille, ettei mikään taika tehoa minun poikaani. Hän ei ota vaimokseen luonnotonta naista - ei ota, ellet sinä sitten tapa minua ensin. Sinusta ei tule hänen vaimoaan niin kauan kuin minussa henki pihisee!" Isännän äiti löi kätensä yhteen, ja sitten hän päästi pitkän huudon ja tapautti samanaikaisesti suutaan kämmenellä niin että ääni kaikui.
"Mama -" Olanna aloitti.
"Älä mamattele siinä", isännän äiti sanoi. [s.143-144]

Mma Ramotswen seikkailujen lisäksi en ole juuri lukenut Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Puolikkaan jälkeen tuntuu siltä että ehkä pitäisi.

Chimamanda Ngozi Adichie (2009). Puolikas keltaista aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Sari Karhulahti.

Hesarin Jukka Petäjän myönteinen arvio tässä ja Parnassossa ilmestynyt Arto Virtasen kriittisempi arvio tässä.

Ensimmäinen siirtokunta

Kyllä työ haittaa harrastustoimintaa... Minkään mutkikkaamman lukemiseen ei riitä energiaa ja aikakin on raa'asti kortilla. *huoh* Soininvaaran uusin olisi hyllyssä mutta taitaa odottaa joululomaa tätä menoa.

Viime kirjastoreissulla otin lainalle Ensimmäisen siirtokunnan juuri kevyemmän karkumakirjallisuuden toivossa. Justin Cronin ei ollut ennestään tuttu, mutta olen aina tykännyt kirjoista, joissa ihmiskunta lähes tuhoutuu jollain mielikuvituksellisella tavalla, ja jäljelle jääneet onnettomat yrittävät selvityä raunioita raapien.  Ensimmäinen siirtokunta näytti takakannen perusteella tarjoavan juuri tämäntyyppistä tarinaa.

Siirtokunta oli viihdemielessä vähän pettymys. Tarinalla riitti juuri ja juuri kantavuutta oikeuttamaan rapiat 800 sivua, mutta rakenne oli hankala. En oikein päässyt mukaan aikajanaan enkä ajankuvaan. Ensimmäistä osaa lukuunottamatta henkilöt jäivät vieraanoloisiksi. Huomasin puolivälin paikkeilla vähän kyllästyväni koko juttuun. Juoni on minusta kokonaisuutena turhan hajanainen.

Loppuratkaisu oli juuri sellainen, jota en mielikseni löydä juuri mistään kirjasta: melkein kaikkien keskeisten henkilöiden kohtalo jää enemmän tai vähemmän auki. (Eikä se ihmiskuntakaan sitten tuhoutunut.)

Mutta... tyylillisesti Siirtokunta oli selvästi parempi kuin aiheen perusteella odottaisi. Vampyyriviruksesta kertovaksi kirjaksi Siirtokunta tarjoilee ihailtavan vaihtelevaa tekstiä. Vaikka kertoja ei vaihdu, näkökulma vaihtuu, ja tyyli hienoisesti näkökulman mukana. Cronin ei kuitenkaan kikkaile kielellä ylenmäärin.

He veivät hänet välissään parkkipaikan poikki mutta eivät koskettaneet häntä. Carter ei pystynyt muistamaan, milloin hän oli mennyt minnekään ilman että jonkun käsi olisi ollut hänessä kiinni. Useimmilla parkkipaikan autoilla oli Coloradon kilvet. Ilma haisi puhtaalta, kuin mäntysuovalta, ja hän tunsi vuorten painon ympärillään. Maassa oli jopa lunta, se oli aurattu parkkipaikan reunoille kasoihin, joissa oli jääkuori. Hän oli nähnyt lunta vain kerran kaksi elämänsä aikana. [s. 127]

Kaikkiaan Ensimmäisestä siirtokunnasta jää minimaalinen muistijälki. Keskinkertainen katastrofiromaani, jännärikategoriassakin vain siksi, että takakansi väitti trilleriksi. Ei tullut tarvetta etsiä lisää saman kirjailijan töitä.

Justin Cronin (2010). Ensimmäinen siirtokunta. Helsinki: WSOY. Suomentanut Arto Schroderus.

Hei, Juri Nummelinin arvio Turun Sanomissa (tässä) kertoo, että Siirtokunta olisikin sarjan ensimmäinen osa... no, se tietysti selittäisi keskenjäämisen tunnun. Petja Savoila Savon Sanomista (tässä) tykkäsi myös. Ja Marjis Kirjamielellä -blogista (tässä). Taidan olla vähemmistössä siis -

Born to be riled

Tallinnan reissulla(kin) piti ostaa kirja, kun matkaevääksi otettu Steal across the sky näytti loppuvan kesken. Ostoskoriin osui Jeremy Clarksonin kolumnikokoelmaan Born to be riled. 

Syy valintaan oli, että olen hihittänyt läpi jo kolme osaa sarjaa The world according to Clarkson. Ihan jokainen juttu ei ole ollut hauska, mutta riittävän moni. Born to be riled on samaa tyyliä. Kirja on siinä mielessä erinomaista iltapalaluettavaa, että siihen ei jää kiinni. Kun alkaa nukuttaa, yhden jutun loppu on aina ihan vain sivunkäännön takana.

Born to be riled irrotti muutaman naurukohtauksen brittiläisen häijyllä huumorilla. Silti tämä kokoelma oli kaikkiaan vähän pettymys. Kun mietin mikä mätti, päätin että ongelma on ikä. Ei tietenkään minun ikäni - vaan juttujen. Tämän kokoelman kolumnit ovat kotoisin viime vuosituhannen puolelta. Edes Jeremy Clarksonin ajankohtaisjutut eivät jaksa ylittää sekä ajallista että kulttuurista rotkoa... vitseistä kun karkeasti ottaen 60% menee joka tapauksessa yli hilseen sellaiselta, joka ei brittiläistä poliittis-kulttuurista skeneä tunne.   

Tyyli on tismalleen sitä mitä Top Geariä joskus katsonut tietää odottaa. Liioitteluun ja verbaliikkaan perustuvaa mutta enimmäkseen elegantisti toteutettua tekstiä, kolumnikepeää mutta purevaa.

I went to a meeting for the first time in years last week, and was staggered at how little we achieved in five hours.
This was entirely my fault, but then there's always someone like me in a meeting who has an opinion on everything and wishes to share it.
Trouble is, there's always someone with an equally large mouth who disagrees, and that's it. Everyone else is left to do their fingernails while two people call each other names and consider throwing water at one another.
When the bar opened we called a halt, decided we were doing a good job, and no conclusions were needed. [s 126]

Autofani (petrolhead?) en ole, mutta Clarksonia jaksan aina välillä katsoa tai lukea. Intohimoinen asenne asiaan ja hyvä huumori saisivat varmaan aiheen kuin aiheen maistumaan.

Mutta mitä tästä opin? Lue se sisäkansi huolella. Älä osta ajankohtaiskirjaa, jonka parasta-ennen -päiväys on jo mennyt.

Jeremy Clarkson (2006, alunperin 1999). Born to be riled. London etc.: Penguin.

Valtaistuinpeli

Kas niin, tätä kirjaa varten piti luoda uusi kategoria. Vaikka olenkin melko kaikkiruokainen, fantasiaa olen yleensä karttanut. Syystä tai toisesta menetän yleensä mielenkiintoni sillä siunaaman hetkellä kun ensimmäinen loitsu lausutaan. George R.R. Martinin Valtaistuinpeli piti kuitenkin hakea kirjastosta yllättävän suosituksen perusteella.

Valtaistuinpeli ei tosiaankaan ole mikään kevyt miekka-ja-magia -tarina. Se on perusteellinen, hyvin kirjoitettu ja varsin eläväinen saaga. Miekat kyllä heiluvat, mutta niiden jälkeä ei siloitella. Magiaa ei käytetä deux-ex-machina tyyliin. Ruumiit haisevat, kauniiden neitojenkin on pakko peseytyä, ja mukaville tyypeille käy välillä heikosti.

Kaikkiaan Valtaistuinpeli osoittautui silti ihanteelliseksi pakokirjallisuudeksi. Martinin luoma maailma on niin suuri ja niin täynnä yksityiskohtia, että siihen on helppo uppoutua.  Suurin osa henkilöistä on melko tyyliteltyjä. Lievästä liioittelusta huolimatta he ovat kiinnostavia, koska useimmat muovautuvat kokemustensa myötä. Valtaistuinpelissä paha ei välttämättä saakaan palkkaansa - eikä ole aina edes ilmeistä, kuka on oikeastaan on pahis.  Uhrista voikin tulla uusi, julmempi uhraaja.

Tyylin puolesta Valtaistuinpeli on melko suoraviivaista tekstiä ilman rakenteellisia yllätyksiä. Kuvaus pääsee välillä melkein karkaamaan turhaksi runoiluksi.... mutta ei aivan. Paikoin koristeellinen puheenparsi ei tunnu luonnottomalta aatelisväen suussa.

"Me kaikki valehtelemme", hänen isänsä sanoi. "Vai luuletko tosiaan, että uskoin Nymerian karanneen?"
Arya punastui syyllisesti. "Jory lupasi olla kertomatta."
"Jory piti sanansa", hänen isänsä sanoi hymyillen. "On olemassa asioita, joita ei tarvitse edes kertoa. Jopa sokea mies voisi nähdä, ettei se susi jättänyt sinua vapaaehtoisesti."
"Meidän oli heitettävä sitä kivillä", Arya sanoi surkeasti. "Minä käskin sen paeta, olla vapaa, etten halunnut sitä enää. Siellä oli muita susia, joiden kanssa se olisi voinut leikkiä, me kuulimme niiden ulvovan, ja Jory sanoi, että metsät olisivat täynnään riistaa, joten sillä olisi kauriita metsästettäväksi. Mutta se vain ulvoi ulvomistaan, ja lopulta meidän oli heitettävä sitä kivillä. Minä osuin siihen kahdesti. Se uikutti ja katsoi minuun ja tunsin suurta häpeää, mutta se oli oikein, eikö ollutkin? Kuningatar olisi tappanut sen."
"Se oli oikein", hänen isänsä sanoi. " Eikä valheestakaan... puuttunut kunniaa." [s. 202]

Kirjasta tuli mieleeni mittakaavallaan Tarun sormusten herrasta ja värikkyydellään Kaari Utrion keskiaikakirjat. Valtaistuinpeli on kuitenkin ehdottomasti paremmin kirjoitettu kuin Tolkienin sormustaru (kuka oikeasti jaksaa harhailla kaikkien niiden muinaisten haltiasukujen perässä sivukaupalla?), eikä läheskään niin romanttinen kuin Utrion Tuulihaukka sisarromaaneineen (Martin ei juuri haaskaa aikaa makuupatjalla käytäviin taisteluihin).

Ei tämä ehkä suurta maailmankirjallisuutta ole, mutta ehdottomasti parempi kuin olisin fantasiakirjalta odottanut. Siitäs sain ennakkoluuloineni... ja to do -listalle seuraavat osat. Tulen ja jään laulu -sarjasta on ilmeisesti suomennettu ainakin kolme osaa lisää.

George R.R. Martin (2009). Valtaistuinpeli. Helsinki: Kirjava. Suomentanut Satu Hlinovsky.

Yllättävää kyllä, arvosteluja ei montaa löytynyt,  tässä kuitenkin nimimerkki Erkan arvio Kirjavinkit-sivuilta.

Kohtalokas kapsäkki

Grafiikalla on väliä: Kohtalokas kapsäkki lähti kirjastosta kotiin puhtaasti kannen perusteella. Takakansi tuntui lupailevan jotain veijariromaanin tyylistä, ehkä á la Westlake. Mies saa matkaansa vahingossa miljoona euroa ja - no mitä itse tekisit? Mieti asiaa...

Valitettavasti tarina ei ihan lunastanut lupaustaan. Taustahahmot jäivät karikatyyrimäisiksi ja päähenkilötkin kolisivat onttouttaan. Duunarit ovat juoppoja, mainosmiehet elävät yli varojensa, ja appiukot halveksivat vävyjään. Kertojaminä näyttää karanneen jostain 60-luvun televisiosarjasta. Kaikkiaan tuli tunne, että kyseessä oli piirun verran liian laimeaksi jäänyt parodia. Ehkä en vain ollut riittävän nokkela nauttiakseni sen hienoudesta. 

Itse juonenkäänteisiin sisältyi sekä tragedian että komedian potentiaalia, mutta potentiaaliksi enimmäkseen jäi. Loppuratkaisu oli nokkela, mutta ei niin nokkela että pahvisen tyylin antaisi anteeksi.

- Eikö meidän olisi parasta antaa sen olla?
- Ellei poliisi halunnut tutkia sitä tänä iltana, niin mikä meitä estää tekemästä sitä heidän puolestaan.
- Mitä minä siinä tapauksessa sanon heille huomenna?
- Sanot meidän tutkineen laukun ennen kuin sinä soitit heille. Ja sehän on sitä paitsi melkein totta.
Tunsin vaimoni sen verran hyvin, että jos hän oli jotain saanut päähänsä, oli turha väittää vastaan. Istahdin siis lannistuneena hän viereensä ja silitin hänen pehmeää hyväntuoksuista tukkaansa.
- Sinä olet varsinainen söpöliini.
- Älä yritäkään imarrella jotta lopettaisin tämän. Katso itse, tässä on jotakin kummallista. [s. 44-45]

No jaa, luultavasti on tullut luettua huonompiakin. Mutta tyylikäs kansi oli kyllä valheellista mainontaa jos minulta kysytään.

Staffan Bruun (2010). Kohtalokas kapsäkki. Helsinki: Schildts. Suomentanut Seppo Hyrkäs.

Jukka Koskelaiselle Hesarista tämä oli enemmän mieleen (arvostelu tässä).

Vuoren huipulle

Matka Arne Dahlin A-ryhmän seurassa jatkuu. Takana on Pudotuspeli, Verikyynel ja sarjan viimeisin suomennettu osa Kuolinmessu. Vuoren huipulle oli tähän mennessä luetuista eniten mieleen lukukokemuksena. Tarina on monimutkainen, mutta pysyy kiinnostavana. Nyt henkilötkin ovat jo tuttuja, joten poliisiporukkaan ei enää eksy niin helposti.

Juoni vaati ilmeisesti ainakin yhden hurjan yhteensattuman, jotta sen monet polut pysyisivät kasassa - mutta Dahl tunnustaa sen melkein suoraan. Ei tule sellainen olo, että lukijaa viedään kuin pässiä köydessä. Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa rasismi, terrorismi ja lasten hyväksikäyttö.

Tyylin puolesta Vuoren huipulle on samaa jatkumoa kuin edellisetkin osat. Enimmäkseen edetään suoraan, mutta jostain pilkottaa vähän väliä tietoinen tyylittely. Välillä kujeillaan, välillä alleviivataan oikein paksulla tussilla. Muutaman kirjan jälkeen tietyt usein toistuvat ratkaisut ja rytmit alkavat kaikua tutuilta.

Kadun toisella puolella ikkunoihin ei syttynyt valoja. Yksikään ihminen ei kulkenut ohitse jalkakäytävällä. Yhtäkään autoa ei käynnistetty koko päivänä. Kaupunki oli autio. Kerrankin Tukholma ei ollut väkivaltatilastojen kärjessä. Puuttui yksinkertaisesti niin väkivallantekijöitä kuin uhrejakin.
He olivat maalla. [s. 149]

Tunnelmoinnit pitää aisoissa tapahtumien paljous ja sen hallitsemiseen vaadittu faktojen määrä. To do -listalla vielä yksi Dahl kirjaston pinosta, Europa blues. Sen jälkeen pidän tauon ennen kuin etsin puuttuvat palat jo seitsemänteen osaansa ehtineestä sarjasta.

Arne Dahl (2005). Vuoren huipulle. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Kadonnut symboli

Sain loppuun Dan Brownin Kadonneen symbolin, jota olen kuunnellut äänikirjana autoa ajaessa. 

Pakko sanoa, melkein jäi kesken. Mikä lie hiljalleen haipuva toivo sai roikkumaan mukana loppuun asti. Brownin henkilöt ovat stereotyyppisiä. Juonenkäänteet kärsivät pahemmasta uskottavuusvajeesta kuin Kreikan tilastokeskus. Myyttis-uskonnollis-apokalyptinen sävy on suoraan horoskooppisivuilta.

Mikä pahinta, kuunneltuna tekstin luonne (jankkaavaa ja kliseistä) todella hyökkäsi päälle... Ei pääse hyppäämään riviltä toiselle tai jättämään väliin kappaleita, joissa toistetaan edellisessä luvussa jo kertaalleen selostettua asiaa.  

Da Vinci -koodissa oli kiinnostavatkin puolensa. Tarinan mysteeri jaksoi vetää. Tässä ei jaksanut. Tuntui kuin olisi jo lukenut saman tarinan monta kertaa, niin suosittu tämä koodien ratkaisu -teema on viime vuosina ollut. Siinä lajissa vaikka Neal Stephensonin Cryptonomicon on huomattavasti enemmän minun makuuni. Loppusaldona Kadonneesta symbolista lähinnä hyvää turisti-infoa Washington D.C:n vierailua suunnittelevalle ja pari uutta määritelmää tutuille sanoille.

Ulkomuistista tyylinäytteenä: Rautalanka viilsi hänen yhteensidottuja ranteitaan.  Tai: hänen ystävänsä silmät hohtivat salaperäisesti. 

*huoh* 

To do -listalle: valitse parempia äänikirjoja. 

Dan Brown (2010). Kadonnut symboli. WSOY. Suomentaneet Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi. Äänikirja. 

Hesarissa Pentti Avola arvioi näin, Savon sanomissa Taavitsainen näin.

Parvekejumalat

Lemmikkikaupan tytöistä tuli paha mieli, Lyhytsiipiset menetteli muttei säväyttänyt ja Aura meni enimmäkseen ohi kovaa ja korkealta - mutta Parvekejumalista ei ole pahaa sanottavaa. Tosin tämäkään Snellmanin kirja ei ole helppoa luettavaa. Lemmikkikauppaan verrattuna ahdisti silti vähemmän, ehkä siksi että aihe on kuitenkin kaukaisempi. 

Parvekejumalat kertoo somalitytön sopeutumisesta Suomeen ja suomalaisen tytön matkasta islamiin. Snellman peilaa hienosti vierauden kokemusta molemmissa tapauksissa; kumpikin vieraantuu perheestään. Kummankin kuvasta muodostuu uskottava. Anis F. näkee suomalaiset nöpönenälumikit omanlaisestaan vinkkelistä, läheltä mutta kuitenkin kaukaa. Oli ilo katsella hänen olkansa yli.  

Lemmikkikaupassa minua vaivasi, ettei Snellman tuntunut ottavan selvää kantaa. Parvekejumalissa tuntuu, että nyt ottaa - jos ei jonkin puolesta niin ainakin suvaitsemattomuutta ja orjuuttamista vastaan. Samalla hän osoittaa, että orjuutta on monenlaista. 

Rakennetta ei ole  tehty turhan vaikeaksi, mitä nyt pikkuista kikkailua epäilemättä erinomaisista syistä (joita en surkeana maallikkolukijana ymmärrä). Teksti on entisen tasoista, ilmavan kaunista ja paikoin purevan monikerroksista.

Miten Anis olisi osannut selittää sisäisen kirvelynsä, palovamman tunnun? Anis ajatteli: minun karttani on palanut, eikä uutta ole olemassakaan. Kerran kun Anis istui Taiteilijatalon lehtiroskiksessa, hän luki jonkun tiedelehden. Siinä kerrottiin, että vasta ruumiinavauksissa oli tajuttu, kuinka pahasti tiukkaa korsettia käyttäneiden naisten sisäelimet olivat menneet pois paikoiltaan. [s. 187]  

Parvekejumalat tehosi sekä tunteiden että älyn tasolla. Mielenkiintoinen ja hyvä kirja, jota kehtaa suositella. 

Silti tämäkään Snellmanin kirja ei ihan vastannut haavettani suomalaisesta naisprosaistista, jonka teoksista tunnistaisi itsensä, omat angstinsa ja ekstaasinsa. To do -listalla: jatka etsintöjä tilaisuuden tullen.  

Anja Snellman (2010). Parvekejumalat. Helsinki: Otava. 

Myös Antti Majander Hesarissa näyttää tykänneen (täällä). Tässä myös linkki Sallan alkuperäiseen arvioon, joka kuvaa kirjan kattavammin. 
MUOKKAUS: lisään linkin Oposculon hienoon juttuun kirjailijatapaamisesta, joka taustoitti kirjaa.