Tämäkin tammikuu

Neiti B, yksityiskohta harjoituksesta. 

Pitänee aloittaa kertomalla, että kuvitus ei liity aiheeseen... En ole, krhm, esimerkiksi laihtunut tässä kuussa tai mitään sellaista. Kirjadieetti on kyllä edelleen kevyt ja vähäkuituinen, mutta selvästi reippaammassa tahdissa täälläkin on romaaneja rouskutettu kuin parina aiempana kuukautena.

Luettu ja blogattu:

Liisa Nevalainen: Punainen hattu
Stephen King: The Dead Zone
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia
Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää
Bill Willingham & co: Fables 8 - 12
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuukauden nostalgiapläjäys oli Kingin The Dead Zone. Oli mukava huomata, että vanha suosikki kolahti yhä. Kuukauden uutuus oli ehdottomasti Wolfen Kiduttajan varjo. Haastavinta lukemista tarjosi Miss Lonelyhearts, Fablesin kanssa taas vietin oikeaa sarjakuvan juhlaa. Samalla tuli täyteen puolentuhatta blogijuttua. Jotkut eivät osaa pitää mölyjä mahassaan, kuten vaarini olisi sanonut... Onneksi nettiin mahtuu!

Tammikuun paras kirjakokemus oli silti vielä toistaiseksi bloggaamaton kirja 50-luvulta, mutta arvaatteko mikä? Se on monien bloggaajakamujen suursuosikki, lukupiirissämme mielipiteitä jakanut, kahteen kertaan käännetty kirja, joka on myös yksi 17-vuotiaan Neiti A:n lemppareista.

Siitä tulee ensi viikolla juttua. Muutama muu jää nyt lyhyelle maininnalle.

Luettu muttei blogattu:

Ville Ranta (2003, 2008). Sade. Tämä sarjakuvaromaani tuli hankittua, koska kotimaisiin sarjakuvantekijöihin tutustuminen on ollut pitkän aikavälin listallani. Nyt voin viivata Rannan yli... ainakin toistaiseksi. Älkää käsittäkö väärin: Sade on erinomaisen hieno teos, moniulotteinen ja ilmeikäs. Tarinaa en oikeastaan ymmärtänyt, mutta se tuntui mukavasti haikean absurdilta. Rannan riisuttu, suorastaan alaston piirrosjälki ei vain ole ihan minun juttuni. Myös rytmitys herpaannutti; ei ole minun makuuni kun jäädään tunnelmoimaan vaikkapa vessassa istumista ruutukaupalla. No joo. Rajoitteensa kullakin, tässä varmaan sitten minun.

Seppo Jokinen (2005). Sana sanaa vastaan. Tässä dekkarissa vanha tuttu komisario Koskinen Tampereelta kaivautuu menneisyyteen: kuolleena löydetty kasikymppinen nainen johdattaa hänet kauan sitten tapahtuneen murhan jäljille. Nykyhetkessä päänvaivaa aiheuttaa tarmokas mielenosoittajajoukko. Henkilökohtaisessakin elämässä on pientä vipinää. Perushyvää perus-Koskista, jota ryyditti mukavasti yhden tutun poliisin häähumu.

Seppo Jokinen (2006). Hiirileikki. Koskisen ihmissuhdekiemuroilla on roolinsa tässäkin romaanissa, mutta nyt pääosan vie huima murhien ja pahoinpitelyjen sarja. Hiirileikki luotaa hienosti hyväksikäytön sekä miesten ja naisten välisen luottamuksen teemoja. Yksinäinen sielu on helppo saada satimeen. Vaikka juonessa oli jokunen ontuva piirre, pidin kovasti. Yksi parhaista tähän mennessä.

Seppo Jokinen (2007). Viha on paha vieras käsittelee ovelasti erilaista rikosten sarjaa. Joku pahantahtoinen hiippari vierailee kerrostalon asukkaiden kodeissa, öisin heidän nukkuessaan tai päivisin heidän ollessaan poissa. Pian löytyy yksi asukkaista kuolleena. Grhh...  Suht' tuoreena kerrostaloasukkina pidin tätä oikein mukavasti karmaisevana tarinana.

Seppo Jokinen (2008). Kuka sellaista tekisi. Tässä romaanissa tutkitaan rappioalkoholistien kummia kuolemantapauksia. Motiiveja tuntuu löytyvän niin Hervannan hyväntahtoisilta humanisteilta kuin kaupunkikuvaa kiillottavilla nimbyilijöiltäkin. Vai olisiko kyseessä yksityinen kostoretki? Varmaa on vain, että me ihmiset olemme outo joukkue tässä luomakunnan divarisarjassa. Niinpä. Kyllä poliisi sen tietää jos joku.

Murhaavaa ja vahvasti kotimaista meininkiä, eikös? Kuukauden pähkinäni onkin ollut vuoden 2012 käännettyjen suosikkien valinta. Huomenna on näet aika äänestää Blogistanian Globaliassa, kirjabloggaajien suuressa käännösromaanikisassa. Pitkään päätä raavittuani sain minäkin listani kasaan. Jos Bloggerin ajastus suo, se ilmaantuu tällä paikalle 1. helmikuuta kello kymmenen.

Loppuun vielä kuukauden hakusana, totta kai! Se on ylivoimaisesti tämä viehkeän kryptinen haku:

e=mc2 maskuliininen

Hilpeää helmikuuta!

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.

500.s Fablesin merkeissä

"Mine! All mine! My precious..."

Tämä on muuten Booksyn 500. postaus. Tämä bloggausjuttu vähän karkasi käsistä...  blogin piti olla yhden (1) vuoden projekti. Nyt kipitetään jo hyvää vauhtia kolmatta vuotta eikä tielle näy loppua.

Mutta ei se mitään. Kiva on kivaa!

Hesarin stripit käytännössä olivat koko sarjakuvaharrastukseni monen monta vuotta, mutta kirjablogien myötä olen viime vuosina oppinut löytämään sarjakuvista enemmänkin. Erityiskiitos Sallalle, joka on johdattanut The Unwrittenin ja Fablesin maailmaan, Graig Thompsonista puhumattakaan!

Niin, Fables. Huomasin aika pian, että tämän sarjan kanssa todella harmittaa, jos ei ole vanhoja osia käsillä kun uudempia lukee. Siirryin siis pian kaukolainausstrategiasta hyllyynhaalimistaktiikkaan. Kuvan komea setti asustaa erityisesti sarjakuvia varten hankitulla korkealla hyllyllä.

Unohtakaa ne herttaiset Disney-kääpiöt.

Sarja oli minulta jonkin aikaa tauolla, mutta joulukuussa poimin taas irtolangat käsiini, ja aloitin reippaasti uudestaan melkein alusta. Ihan suorilta ei koko sarja tullut nytkään luettua, sillä menin huolimattomasti tilaamaan yhden puuttuvan osan Amazonilta*. Myöskään uusin eli 18. osa ei ole vielä ehtinyt hikisinä odottaviin hyppysiini...

Laitan tuonne loppuun lyhyesti jotain muistiin osista 8 - 17, sillä niitä en ole blogissa kuvannut. Krhm, lyhyesti. Pientä spoilausvaaraa on silti ilmassa, lue omalla vastuullasi!

Sitä ennen kuitenkin tunnelmia ja sarjan herättämiä haja-ajatuksia.

Kun mietin nyt kerrankin sarjaa kokonaisuutena, huomaan että se on melko vaativaa kamaa. Intertekstuaalisuutta on ilmassa niin sakealti, että melkein ei eteensä näe. Sitä uppoutuu helposti pongailemaan viitteitä sinne ja tänne... välillä suorastaan unohtaa seurata missä itse tarina liikkuu. Ehkä tekijätkin ajoittain lumoutuvat rikkaan aineistonsa mahdollisuuksista ja suuren linjan kuljettaminen jää? Jotkin albumeista ovat sekavan oloisia, hajanaisia. Toisaalta pitää muistaa, että Fables ilmestyy sarjakuvalehtinä, joten albumeiksi koottaessa ei aina synny parasta mahdollista balanssia.

Oikeastaan sillä ei ole väliä, sillä huonoimmillaankin Fables on hemmetin hyvää viihdettä.

Kun nyt mietin syntyjä syviä, tulin siihen tulokseen, että Fables ei tyydy vain ryöstöviljelemään vanhoja arkkityyppejä vaan myös uusintaa ja uudelleentulkitsee niitä. Kolikolla on aina se toinenkin puoli, ja Fablesin tapauksessa joskus kolmas tai neljäskin. Kaunotar ei ole pelkkä kaunotar... eikä Joulupukkikaan pelkkä joulupukki. Koko ja voima eivät korreloi, eivätkä hyvyys ja kauneuskaan. Eikä mikään ominaisuus ole pysyvä, sillä luomme itse maailmamme, teemme asioista totta mielikuvituksen voimalla. Heh, sehän se rahoituskriisiäkin pyörittää ja osakekursseja heittelee - raaka usko.

Kai se on niin, että kun tarinoita pyörittelee, mutkien kautta päädytään aina samoihin suuriin (oikean ja väärän, järjen ja tunteen, uskon ja tiedon) kriiseihin, mutta Fablesin tavassa käsitellä näitä jännitteitä on jotain herkullista. Keskeisten hahmojen persoonallisuudet ovat tyydyttävän syviä ja detaljit suorastaan pirullisen osuvia ja odottamattomia. Fablesin jälkeen ei esimerkiksi hammaskeijun legenda ole enää ihan entisensä.

Kaunis ja ilkeä käy, ruma ja ilkeä ei. Auts.

Jotkut oivalluksista ovat suorastaan tappavan tehokkaita. Fablesin taruhahmot lausuvat sellaisia totuuksia, joita me tavalliset tallaajat emme ääneen sano.

Viihdyttävää kyllä, helppoa ei.

Myös piirrostyyli on, ainakin minulle, jossain määrin vaativaa seurattavaa. Jos Aku Ankka on hissimusiikkia, tämä on... modernia jazziako? Jokainen albumi hyppii tyylistä toiseen. Rytmi, perspektiivi ja väritys vaihtelevat, intensiteetti pysyy yllä melkein koko ajan, kerroksia löytyy. Silti yksittäiset kuvat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia; niiden vyöry vain on melkoinen kokemus kun lukee useamman albumin peräkanaa.

Pidän kuitenkin Fablesin visuaalista rikkautta arvossa. Se tekee näistä albumeista kestäviä. Tuntuu, että jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehdi huomata ensimmäisellä kierroksella.

Suosittelen sarjakuvien ystäville!

Kannattaa tosin ehdottomasti aloittaa alusta, siinä määrin mutkikas kokonaisuus on kyseessä.

Bonuspisteitä vielä Willinghamille tämän syvällisen totuuden oivaltamisesta: 

Lukeminen antaa supervoimia...

Bill Willingham ym. (2006 - 2012). Fables, osat 8 - 17:

Fables 8: Wolves pitää sisällään Mogwlin etsintäretken, Bigbyn kommadoiskun, Cinderellan seikkailun korvakäytävässä sekä yhden sarjakuvamaailman kauneimmista suutelukohtauksista.

Fables 9: Sons of Empire on yksi sarjan sekavimmista albumeista, sillä tarinalinjat ovat osin kuvitteellisia ("jos tekisimme noin, kävisi näin"), osin limittäisiä ja osin täysin irrallisia... Tästä osasta löytyvät mm. kolme sokeaa hiirtä, Joulupukin intro, lentävä matto sekä Bigbyn veljet. Hannun ja Kertun Hannu eli Hansel ilmaantuu Fabletowniin suurlähettiläänä.

Fables 10: The Good Prince kertoo miten Fabletownin asukkaista sielultaan puhtain perustaa Havenin kuningaskunnan, turvasataman.

Fables 11: War and Pieces on tarina imperiumin ja Fabletownin sodasta. Kaunotar osoittautuu todelliseksi superagentiksi, jonka ainoa ase ei todellakaan ole rakkaus... ja Fabletwonin johtajisto juonii kasaan taistelusuunnitelman, jossa moni maaginen rajoite kääntyy salaiseksi aseeksi.

Fables 12: The Dark Ages kuvaa miten pimeä taas kerran nousee, pimeämpänä kuin koskaan. Pitkään vangittuna virunut arkkipaha herää, Fabletown menettää yhden rakkaimmista sankareistaan, tarmokas Rose Red vajoaa masennukseen ja ladossa syntyy uusi uskonto.

Fables 13: The Great Fables Crossover lainaa The Unwrittenin teemoja ja kuvaa mitä pahantahtoinen kirjoittaja voi tehdä fiktiivisille hahmoille. Crossover tuntuu jotenkin Fablesin laajoista teemoista irralliselta... mutta ei se mitään, Bigbyn vaiheet tässä albumissa ovat niin mainiot, että irrallisuuden antaa helposti anteeksi.

Fables 14: Witches seuraa kadonneeseen toimistoon juuttuneen lentävän apinan taistelua voittamattomia vihollisia vastaan, päästää Frau Totenkinderin keskinäyttämölle ja esittelee Havenin ensimmäisen sisäpoliittisen kriisin... josta voi syyttää pallopeliä.

Fables 15: Rose Red palaa Snow'n ja Rosen lapsuuteen, päästää Fabletownin sisäpoliittiset (noita)kärhämät täysin valloilleen ja huipentuu Frau Totenkinderin kaksintaisteluun. Ihanat sokeat hiiret vierailevat epilogissa.

Fables 16: Super team seuraa Fabletownin asukkaiden valmistautumista (taas kerran) kaikkien aikojen taisteluun. Nyt sovelletaan Pinokkion laatimaa strategiaa, joka edellyttää pukeutumista sähäköihin trikoisiin ja hulmuaviin viittoihin. Bigbyn isä Pohjatuuli sotkeutuu kuitenkin peliin ennen kuin arkkipahis, tuo kaikkien komeroiden uumenissa piileksivä pelon mörkö, ehtii iskeä turvasataman kimppuun.

Fables 17: Inherit the Wind on vaihteeksi sellainen albumi, jonka kanssa olin vähän hämmennyksissä, niin reippaasti tyylit ja tarinalinjat vaihtuvat. Bigbyn ja Snown pentueen kohtaloa pohditaan joka ilmansuunnasta, Rose Red kutsutaan erikoiselle uralle ja Bufkin, tuo lentävistä apinoista lukenein, organisoi vastarintaliikettä imperiumin raunioilla.


*Huono idea, koska Amazon toimittaa nykyään a) tuskastuttavan hitaasti ja b) lähettämällä pienetkin paketit, noh, paketteina. Vaikka ne mahtuisivat kirjeluukusta mainiosti. Paketit on noudettava postista. Kävellen. Jonottaen. Talvivaatteissa hikoillen. Siirryn The Book Depositoryyn lopullisesti. Hyvästi Amazon!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Muistelen jonkun suosittaneen tätä Johanna Tuomolan dekkaria, ja pienen googlailun jälkeen epäilen Kirsiä. Minkä taakseen jättää on tosin odottanut vuoroaan hyllyssä jo hyvän tovin, sillä päähenkilön nimi epäilytti, tapahtumapaikasta puhumattakaan.

Mitä hyvää voi odottaa poliisiromaanilta, jossa poliisilla on niin käsittämättömän ylisöpö nimi kuin Noora Nurkka? Joka sijoittuu Lohjalle?

Onneksi voitin ennakkoluuloni, sillä Minkä taakseen jättää osoittautui vetäväksi ja teemoiltaan kiinnostavaksi dekkariksi. Rikosylikonstaapeli Nurkka yrittää totutella tuoreeseen avioliittoon ja selvitä ampumatapauksen aiheuttamista traumoista. Harmi vain, että traumoja on pakko setviä terapiassa; sulkeutunut Noora ei nauti itsetutkiskelusta.

[--] ei Noora ollut unohtanut tämänpäiväistä terapiaistuntoaan. Oli vaikea uskoa, että kukaan sai apua terapiasta. Ainakin Nooralla se toimi päinvastoin, hän ahdistui hyvissä ajoin ennen istuntoa, sen aikana ja vähintään vuorokauden sen jälkeen. Kun hän viimein sai päänsä kasaan, oli aika uudelle istunnolle. (s. 112) 

Minkä taakseen jättää on käsittääkseni neljäs Noora Nurkka -romaani. Olisi ollut mukava lukea nämä järjestyksessä, mutta menee tämä kai näinkin. Ainakin Minkä taakseen jättää houkuttaa jatkamaan sarjaan tutustumista, sillä tässä käsitellään epätyypillistä rikossarjaa. Lohjalla liikkuu sarjaraiskaaja, jonka uhreiksi joutuvatkin miehet.

Tuomola pyörittelee kiinnostavasti sukupuoleen liittyviä asenteita, sitä mitä seksuaalinen väkivalta aiheuttaa ja miten siihen suhtaudutaan. Toinen selkeä teema on koston oikeutuksen pohdinta: vaikka yksityinen kosto on aina väärin, huomaa lukija jollain tasolla tuntevansa sympatiaa pahantekijää kohtaan... Jos laillinen valta on rakenteellisesti kykenemätön käsittelemään jotain rikoksen lajia niin, että uhrit tuntisivat saaneensa oikeutta, saattaa raamatullinen silmä silmästä -meininki tuntua hetkittäin tyydyttävältä. Sivujuonteena kosketellaan maahanmuuttajiin liittyviä asenteita.

Minkä taakseen jättää on sinänsä helppolukuinen ja paikoin kepeäkin dekkari, eikä juonellisesti erityisen järisyttävä kokonaisuus, mutta se onnistuu monien genren teosten tavoin (esim. Leena Lehtolaisen Kallio-sarja tulee mieleen) herättämään ajatuksia ja valaisemaan hetkeksi yhtä yhteiskunnallista kipupistettä. Matti Yrjänä Joensuun sydäntäsärkevyyteen Tuomola ei ehkä yllä, mutta kaikkiaan kiintoisa uusi tuttavuus silti.

Oli vaihteeksi mukava viivähtää naispoliisin maailmassa. Nimestään huolimatta Noora Nurkka on osapuilleen uskottavasti mutkikas hahmo. Voisi tosiaan vilkaista niitä aiempiakin osia... mutta ensin luen vähän lisää komisario Koskisen puuhista Tampereella.

Ei voi mitään, rakastan näiden kotimaisten dekkareiden turvallista arkisuutta. Kyllä jäävät Criminal Mindsin suihkarilla lentävät profiloitsijat ja CSI:n supertutkijat kakkoseksi.

Johanna Tuomola (2012). Minkä taakseen jättää. Myllylahti. 978-952-202-354-4.

PS. Kannattaa vilkaista tuota linkkiä kustantajan sivuille jos kirjailija kiinnostaa - ovat koonneet kiitettävän kasan tausta-aineistoa tarjolle.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa tykkäsi juonesta
Kini Kirjavinkeistä koukuttui kerralla
Heh, myös Mikko Iltaluvuista vertaa Maria Kallio -sarjaan...

Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia

Kuva/kansi: Talentum/Outi Pallari

Buyology - Ostamisen anatomia tarttui kai mukaani kirjamessuilta lokakuussa, vaikken kuollaksenikaan muista tehneeni siitä ostopäätöstä. Erinomaisen soveliasta! Buyology käsittelee nimenomaan tiedostamattomia, tai ainakin salattuja, elementtejä kuluttajien päätöksenteossa.

Koska kirjoittaja on markkinointiguru, näkökulma on väkisinkin vähän välineellinen: miten markkinoija voi vaikuttaa kuluttajan päätöksiin tehokkaimmin? Neuromarkkinoinnin uusien alkeiden ohella Lindstrom tarjoaa ainakin näennäistä kuluttajavalistustakin. Hänen logiikkansa mukaan uudet ja entistä paremmat markkinointiviestinnän ja brändäyksen välineet tulevat väistämättä käyttöön joka tapauksessa*, joten fiksun kuluttajan on syytä itse perehtyä oman ostamisensa anatomiaan. Jos ymmärtää mistä houkutukset tulevat, on ehkä himpun paremmin varustautunut.

Neuromarkkinointi on vähän kammottava sana. Silti se tarkoittaa yksinkertaisesti vain tätä: nykyään on kehittyneen aivokuvausteknologian ja herkkien aivosähköä mittaavien laitteiden avulla saada suoraan tietoa ihmisen aivojen reagoinnista erilaisiin ärsykkeisiin, muun muassa mainoksiin. Ei siis tarvitse enää luottaa siihen mitä ihmiset sanovat tuntevansa tai ajattelevansa, koska eiväthän ihmiset itsekään tiedä mitä haluavat ja tuntevat. Nyt markkinointisuunnittelija voi kesyn tiedemiehen avulla kurkistaa pääkopan sisälle ja katsoa mitä siellä oikeasti halutaan. Ajatelkaa mikä säästö markkinointikuluissa kun ei tarvitse enää veikkailla, mikä mainos tai tuoteversio on paras! Lindstromin mukaan markkinoijat ovat tähän asti joutuneet lähinnä heittämään spagettia seinään ja toivomaan että se tarttuu... mutta ei enää. Neuromarkkinoinnin keinoin tiedetään pian tismalleen mikä naula vetää.

Kuulostaa kammottavalta. Ehkä onkin. Mutta onhan tässä jo kauan tiedetty, että päätöksenteko tapahtuu paljolti tunteella. Miten ne tunteet käytännössä toimivat, ja miten niihin päästään käsiksi, kas siinä onkin vaikeampi pala. Ilmeisesti mainostajat ovat usein keskittyneet vääriin asioihin. Esimerkiksi seksi ei välttämättä myy kovin hyvin (koska mainoksen katsojat keskittyvät seksiin eivätkä tuotteeseen), ja eikä upea kaunotar Audin ratissa estä tavisnaisia ostamasta Subarua (koska selvästikin kaunotar on jotain toista ihmisluokkaa). Ja oma lempihavaintoni: jos se on kallista, me todellakin saatamme nauttia siitä enemmän (eläköön Dom Perignon!).

Kiinnostava ja hauskakin kirja. Tuli taas kerrattua tunteiden merkitystä päätöksenteossa. Tarinallisuuden, pelon ja aistimaailman keskeisyys jäävät varmaan minulle tästä kirjasta parhaiten mieleen. Buyology sopinee kohtuullisen hyvin markkinoinnin alalla puuhasteleville ja erinomaisesti kuluttajalle, joka haluaa tietää, miten häntä kenties manipuloidaan.

Kenties? Varmasti. Paitsi jos sattuu olemaan Buddha tai joku muu valaistunut, tasapainoinen ja tunteensa täysin hallitseva yksilö, joka ei tunne pelkoa eikä epävarmuutta.

Suosittelen tätä aiheesta kiinnostuneille, mutta pieni kieli- ja tyylivaroitus on paikallaan. Buyology on selkeästi amerikkalainen gurukirja, jonkinlainen populaaritieteen, pyhiinvaelluskuvauksen ja Oscar-voittajan kiitospuheen ristisiitos siis. Sinä-passiivia riittää.

Jos tyylin ohi pystyy lukemaan, voi nauttia tarinoinnin sujuvuudesta ja tekijän ilmeisestä asiantuntemuksesta. Mainokset eivät näytä ihan samoilta tämän kirjan jälkeen.

Martin Lindstrom (2009). Buyology: Ostamisen anatomia. Talentum. Suomentanut Kirsti Iivonen. 978-952-14-1451-0.

*ainakin jos se on Lindstromista kiinni: hän tienaa hyvin alan konsulttina ja tekee parhaansa!

Arvioita:
Heimo Hatakka Talouselämässä

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts

Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen

Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts on ollut muistilistallani jo hyvän tovin, lisätiedolla vasta rankan tarpeeseen. Hdcanis antoi näet tästä kirjoittaessaan ymmärtää, ettei kyse ole kevyestä lepolukemisesta. Eikä olekaan. Takakannen mukaan Miss Lonelyhearts on "katkeraa komediaa", mutta minusta painostus on vahvasti "katkerassa" ja "komediaa" on korkeintaan sipaisu siellä täällä.

Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.

Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.

Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:

Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)

Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.

Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.

Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.

Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967

Stephen King: The Dead Zone

Tekotaiteellinen kuva nuhjuisesta pokkarista huonossa valossa.

Stephen Kingin kirjaan perustuva Viimeinen yhteys: The Dead Zone tuli telkkarista jokunen päivä sitten. Kohtalo, tai jokin näitä pienempiä sattumuksia hoiteleva vastaava voima, usutti minut oikealle kanvalla noin puolessa välissä leffaa. Jumituin sitä katsomaan. Christopher Walken hyviksenä! Ja kun ei leffan loputtua edelleenkään nukuttanut, kaivoin hyllystäni kirjan The Dead Zone* ja aloitin sen.

Tarina on yksinkertainen ja tehokas. Tavallinen nuori mies - jonka tavallisuutta alleviivataan nimellä John Smith - joutuu onnettomuuteen ja vajoaa pitkään koomaan. Herätessään hänellä on epävakaa psyykkinen ihmelahja; ihmisen tai esineen koskettaminen saa toisinaan aikaan välähdyksen menneestä tai tulevasta. Kätevää kun pitää huomata tulipalo toisella puolella kaupunkia, tai löytää vaikkapa kadonnut vihkisormus. Mutta lahjan hintana on kyseenalainen maine ja raskaiden näkyjen taakka. Ei ole mukavaa saada väläyksiä hullun sarjamurhaajan sielunelämästä... psykoottisesta poliitikosta puhumattakaan. Pian päähenkilömme onkin vaikeiden valintojen edessä.

En luultavasti osaa suhtautua kovin objektiivisesti Stephen Kingin kirjoihin. Olen pitkän linjan fani. Kingin tavassa tuoda henkilöt iholle on minusta jotain poikkeuksellista. Sekä mukavista että vastenmielisistä tyypeistä syntyy vahva kuva. Uutta Kingin kirjaa lukiessani olen aina kovin huolissani niiden sympaattisempien hahmojen puolesta, sillä mitä vain voi tapahtua; juuri kun oikein tykästyy henkilöön, jokin tulee ja syö hänet. Ei voi yhtään rentoutua.

(Hmm. Ehkä salaisuus onkin kontrastissa. Herttainen lapsi on sitäkin herttaisempi, koska hän saattaa olla kohta koiranruokaa? Ei. Samalla teholla tulee lähellä vaikkapa The Apt Pupil -pienoisromaanin epämiellyttävä päähenkilö.)

Kyky sitoa lukija hahmoihin tunnesitein ei ehkä vielä The Dead Zonessa ole aivan huipussaan, mutta toisaalta, eipä ole kirjailijan myöhempiin romaaneihin vaikuttanut mammuttitautikaan. Laverteluakin on, mutta sivupolut eivät rönsyile kohtuuttomasti. Ne vievät aikaan, paikkaan, tunnetilaan.

'It's not Johnny, is it? Nothing's happened to Johnny?' 

'I don't know,' he said, struggling to keep his voice from rising. Somebody calls you at two in the morning, puts you on hold, you count your relatives and inventory their condition. You make lists of old aunts. You tot up the ailments of grandparents, if you still have them. You wonder if the ticker of one of your friends just stopped ticking. And you try not to think that you have one son you love very much, or about how these calls always seem to come at two in the morning, or how all of a sudden your calves are getting stiff and heavy with tension. (s. 58)  

Zone kesti mainiosti uuden (kolmannen?) lukukerran. Tällä kierroksella kiinnitin enemmän huomiota kirjan poliittiseen ulottuvuuteen; oikeastaan huomasin vasta nyt, että tässähän tölväistään useampaan otteeseen aika pahasti Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän heikkouksia. Heh, ehkä teema on nyt helpommin havaittavissa, kun samaa leipää ja sirkushuveja -meininkiä on kotimaassakin tuoreeltaan nähty. Panin myös merkille, että tämän ja uusimman romaanin (22.11.63) välillä on tiettyjä temaattisia yhtäläisyyksiä, vaikka jälkimmäinen on peruskuvioiltaan paljon villimpi.

Jep, suosittelen tätä siinä missä muitakin Kingin romaaneja. Lukekaa ja nauttikaa.

(On toki makuasia, missä määrin itse kukin sietää spefistisiä elementtejä; outouksille allerginen ei kai nauti hienostakaan tekstistä, jos se käsittelee ulkoavaruudesta tulevia mörköjä tai viemäreissä asuvia hirviöitä. Realismin ystäville suosittaisinkin Kingiltä Different Seasons -kokoelmaa, jonka neljästä tarinasta kolme sijoittuu aivan tavalliseen todellisuuteen... joka sekin on riittävän kaamea! Suomeksi Seasons on ilmestynyt kahdessa osassa.)

Stephen King (1981, alkuperäinen 1979). The Dead Zone. Macdonald Futura Publishers. 0-7088-1874-9.

Arvioita:
James Smythe Guardianissa

*Jippii! Samalla tuli todistettua, että löydän uudesta hyllystäni ainakin jotain! The Dead Zone on muuten suomennettu nimellä Kosketus, mutta minulla on vain englanniksi tämä.

Liisa Nevalainen: Punainen hattu

Tämä ikivanha murhakirja on tarttunut matkaan ties mistä - olisinkohan kirpparilta joskus napannut? Aloitin vuoteni reippaasti raa'alla murhalla, koska pääkopassani kytee vakaa aikomus puolittaa hyllyssä makaavien lukemattomien kirjojen rivi ennen seuraavaa uudenvuodenkrapulaa. Nyt kun on pieni kirjahylly, täytyy harjoittaa ahkerammin kirjankierrätystä!

Punaisessa hatussa rikoskomisario Antti Karpalon ja hänen Krisse-vaimonsa kesämökin naapurissa tapahtuu raaka murha. Rikos kirpaiseekin tällä kertaa henkilökohtaisesti, sillä Suvilahden kesäpaikka on samalla vaimon suvun vanha tukikohta, eikä uhrikaan ole mikään satunnainen matkailija. Kysymys voi olla rakkausdraamasta, sillä juhannusta juhlii järven rannalla myös Krissen veli kaksine vaimoineen, naissankarina kunnostautuvasta iskelmäprinssistä puhumattakaan. Karpalolla - jota söpösti kutsutaan Marjaksi - on syytä epäillä, että asiaan liittyy huumeiden salakuljetusta. Kuka onkaan salaperäinen nainen punaisessa hatussa?

Olen ennenkin lukenut Nevalaisen rikoskomisario Antti Karpalon tutkimuksista ja tykännyt, sellaisella haalella tavalla, joka ei aja oitis etsimään seuraavaa kun edellinen on saatu loppuun mutta houkuttaa tarttumaan jos tarjolle osuu. Punainen hattu sattui olemaan minulle uusi. Tai ainakin luulen niin. Ehkä olen tämän joskus muinaisuuden hämärässä lukenut.... ja unohtanut lukeneeni. Punaisen hatun kohdalla nimittäin (tähän rummunpärinää) arvasin murhaajan oikein! Kerralla! Tämä on niin harvinainen ilmiö, että väkisinkin epäilen syyksi tukahdutettuja muistoja.

Lukukokemuksena Punainen hattu oli minulle kevyt, nostalginen ja vähän teennäinen. Nevalainen on rakentanut klassisen mosaiikin, jossa mahdollisia murhaajia ja motiiveja on laaja, melodramaattinen ja rajattu joukko. Vähän eksoottiselta se tuntuu, suomalaiseen järvimaisemaan sijoitettuna. Nostalgiaa tuo erityisesti tekniikan parasta ennen -päiväys. Punaisen hatun juonessa pitäisi muuttaa yhtä ja toista jos haluaisi sijoittaa sen nykypäivään, niin paljon vaikuttaa informaatioteknologia. Mutta ei ikä dekkaria pilaa, ei ainakaan jos lukija ei ole liian nuori muistamaan noita esihistoriallisia aikoja.

Tiedättehän: puhelimet olivat johdoilla kiinni seinissä ja lehden toimitukseen lähetettiin juttuja postilla. Kirjekuorissa.

Teksti - ja ihmiskuva - ovat nekin pikkuriikkisen rupsahtaneet vuosien myötä. Arkkityyppejä arkipuuhissaan, enimmäkseen. Kas tässä lukunäytteeksi perinteinen rasavilli poikatyttö ja maalaisemäntä-äiti:

- Voi juku. Liisa katsoi äitiään ihaillen.  - Se on sitten tomera täti tuo meidän äitee. Hän virnisti, iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja mennä karautti tiehensä. 

Emäntä pudisteli päätään. 

- Voi hyvä tavaton tuota tyttöä... mitähän siitäkin tulee? Jestas, hän parahti äkkiä. - Ne rievät! Hän sieppasi pyykkikorinsa ja kiiruhti sisälle. (s. 22) 

Kaikkiaan tämä on sellaista klassista suomalaista dekkarimeininkiä. Jos pitää Tenhusesta ja varhaisesta Pakkasesta, pitää luultavasti Nevalaisestakin, ainakin haaleasti. Minun väsyneeseen uudenvuodenpäivääni Hattu istui mainiosti... vaikka oikeastaan tunnelmaan olisi päässyt parhaiten juhannuksena jollain sopivalla mökillä.

Liisa Nevalainen (1979). Punainen hattu. Uusi Kirjakerho. 951-54-0191-7.

Blogistanian Finlandia 2012: Booksyn ehdokkaat

On aika äänestää kirjabloggaajien Finlandiasta! Mikä kotimainen uutuus on bloggaajien kollektiivin suosikki? Oman listani koostaminen tuotti pientä päänvaivaa, sillä olen lukenut vuonna 2012, luokitteluista riippuen, ainakin 23 kilpailun ehdot täyttävää kirjaa. Vielä jäi lukematta neljä kotimaista uutuutta, jotka olin ajatellut ehtiä ennen äänestyspäivää. Enpä ehtinyt.

Ei voi auttaa, elämä on... kaikkia mahdollisia ei kumminkaan ehtisi lukea! Onneksi Blogistaniassa jyllää joukkovoima.

Sääntöjen mukaan osallistuvan bloggaajan tulee valita yhdestä kolmeen ehdokasta ja laittaa ne paremmuusjärjestykseen. Huoh. Seitsemän ikimuistoisinta oli suhteellisen helppo poimia joukosta, mutta kolmen kärjen muodostaminen vaati jo puristamista. Ja sitten lisää puristamista. Ja kun kolmannen kerran puristin, jätin rannalle Hietakehdon (sarjasidonnaisuus on siinä vahva), Teemestarin kirjan (harmoninen kokonaisuus jätti haikean jälkimaun), Nälkävuoden (tyylikäs esikoinen mutta aikalaisromaani taisi sittenkin olla nälkäisempi vaikka Ollikainen kertoo toimivammin tästäkin päivästä) ja vielä Prolen (en pysty edes perustelemaan).

Oikeasti, teki jo mieli huikkia muille kirjabloggaajille josko jollakulla olisi pisteitä myytävänä...

Oman niukan varantoni jaan seuraavasti:

III sija (1 p)
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ravilo on jotenkin niin omanlaisensa kirjailija, että hänen tuotannostaan pitäminen lienee vahvasti makuasia. Minä pidän. Kovasti. Nimeltään Eerika on yhtä aikaa väkevä ja eleetön, uskottava ja uskomaton. Aina kun luen Raviloa, maailmani nyrjähtää pikkuisen.

II sija (2 p)
Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Harva kirja on yhtä aikaa helposti lähestyttävä ja vahvasti temaattinen. Sanoma osuu napakymppiin, kerronta toimii ja kieli on sopivasti rikasta muttei raastavan vaikeaa. Kävin pitkän jaakobinpainin kun pähkäilin tämän ja Teemestarin kirjan välillä... mutta vahva suomalaisuuden tuntu ratkaisi ottelun Sudenveren eduksi, Finlandia-kisassa kun ollaan.

I sija (3 p)
Seija Vilén: Pohjan akka
Juovuttava lukukokemus, joka sai mutisemaan tekstiä ääneen. Tunnetila on pysynyt kirkkaana mielessä. Pohjan akka on raju, raadollinen, runsas ja silti hallittu. Suomen kielen ja Kalevalan juhlaa, vietteli myös tarinaorientoituneen. Kotimaisen kirjallisuuden wow-arkkitehtuuria.