Kieppijoulu ja maailmanlopun lukuvuosi

Joulukuusta tuli melkein yhtä huono lukukuukausi kuin loka- ja marraskuustakin. Vietin kyllä joulun kaupunkikämpässäni kuin riekko kiepissään: kietouduimme Neiti B:n kanssa torkkupeittoihin ja otimme  pyhät hyvin rennosti. Siitä huolimatta lukemiset jäivät vähiin. Katsoimme kymmenkunta elokuvaa ja söimme kaiken kaupungin homejuuston.

Ylipäänsä loppuvuosi 2012 on osoittanut, että eipä ole edes minun kyltymätön lukemiseni mitenkään itsestäänselvää. Kun riittävästi myllertää elämäänsä, näkyvät vaikutukset niinkin perustavanlaatuisissa asioissa kuin lukuharrastus... Uusi arki on laittanut käytännölliset ja sosiaaliset rutiinini sekaisin. Henkinen kaaos on sitä luokkaa, että tekstiin uppoaminen onkin äkkiä vaikeaa.

Sinänsä tämä lukemiseen keskittymisen vaikeus on ollut minulle valaiseva juttu. Olen aina ajatellut, että luen niin paljon, koska viihdyn huonosti omassa päässäni ja maleksin siksi mielelläni toisten fiktiivisissä maailmoissa. Ilmeisesti yhtälö ei ole niin yksioikoinen; vaikka oma pääkoppa on ollut viime kuukausina poikkeuksellisen epämukava paikka, ei kirjareitti muihin ulottuvuuksiin ole tarjonnut helppoa pakoa. Lukeminen on ilmeisesti vaativampaa kuin olen tajunnutkaan. Se ei olekaan mikään itsestäänselvyys. Ollaan siis ylpeitä lukemisestamme, me lukutoukat!

Nyt alkaa tämä audiovisuaalisen viihteen kanssa läträäminen vähitellen riittää. Toivotan siis itselleni uudeksi vuodeksi pikaista paranemista keskittymishäiriöistä.

Plussapuolena vähästä lukemisesta on, että leffoja on tullut katseltua paljon tavallista enemmän, ja ruutua tuijottaessa näemmä kutoo nopeammin kuin lukiessa. Tässä kuussa on syntynyt neljä ja puoli sukkaparia.

Heh, keksin juuri toisenkin plussapuolen. Joulukuun kooste ja vuoden 2012 retrospektiivi mahtuvat samaan juttuun. Kas tässä!

Joulukuun luetut

Blogattua sain tässä kuussa muutaman kirjan:

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Antti Tuuri: Ikitie
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Lyhytarvion saavat bloggaamatta jääneet:

J. R. R. Tolkienin (1973, alkuperäinen 1937). Lohikäärmevuori. 
Olen kai ollut kiltti vuonna 1975, sillä pukki on silloin tuonut minulle tämän Tove Janssonin kuvittaman ja Risto Pitkäsen suomentaman version The Hobbitista. Näin elokuvan tässä kuussa ja se innosti kaivamaan kirjankin esille; niin vierailta tuntuivat jotkut elokuvan tapahtumista. Uudelleenluku osoitti, että jotkin asiat olin yksinkertaisesti unohtanut... mutta kyllä elokuvassa myös on monta sellaista elementtiä, jotka Tolkien on unohtanut kirjaansa kirjoittaa, vaikka ne elokuvaan hyvin sopivatkin. Heh, olin unohtanut, että tässä versiossa hobitti oli vielä suomeksi hoppeli! Oli mukava fiilistellä Kalpa Kassisen ja kumppaneiden kanssa taas pitkän tauon jälkeen. Lohikäärmevuodesta on kirjoittanut Haltiamieli, uudemmasta suomennoksesta Raija.

Tuomas Kyrö (2012). Miniä.
Menevä uranainen joutuu ottamaan änkyrän appensa osaksi arkeaan. Viihdyttävä pienoisromaani, mutta aivan Mielensäpahoittajan purevan ironian tasolle tämä ei minusta yltänyt. Ehkä ero on kertojassa; miniä ei oikein osaa nauraa itselleen. Mukavaa luettavaa silti, kirja, joka jättää hyvän ja vähän haikean mielen. Miniästä on kirjoittanut moni, mm. Kirsi.

Lisäksi luin Fables-sarjakuvaa oikein urakalla. Ensimmäiset osat olivat uusintakierroksella, numerot 9 - 13 luin nyt ensimmäiseen kertaan. Hassun ostosvirheen vuoksi minulla on numerot 16 ja 17 valmiina täällä kotona ja vielä tämä erillistarinakin, mutta 14 ja 15 puuttuvat välistä. Stalkkaan siis postiluukkuani välikappaleita odotellen ja kirjoitan sarjasta kun koko setti on luettuna.

Kesken jäi joulukuussa:

Arne Nevanlinna (2012). Varma.
Lainasin tämän äänikirjana, koska Tuurin Rauta-anturaa ei sellaisena saanut (nyyh), ja Varma oli hyllyssä tyrkyllä. Minulla on ollut vähän huono omatunto Arne Nevanlinnan suhteen; olen nimittäin saanut vuosia sitten lahjaksi hänen romaaninsa Marie, ja kerran toisensa jälkeen jättänyt sen lukematta. Takakannen ja kuulemani perusteella olin jo etukäteen aika varma, ettei Marie innostaisi.

Noh, ajattelin Varman kanssa vähän kompensoida, sillä sitä kuvattiin mm. näin: yksinäisen naisen kasvukertomus, ironisoi myyttiä sankarivaikoilijoista ja romaani yhteiskuntaa hallitsevista näkymättömistä voimista. Öh, voipi olla, mutta kolmen CD:n jälkeen mikään näistä kerroksista ei ollut auennut minulle ja olin vain ärtynyt ja hämmentynyt ja tympääntynyt. Lisäksi Seela Sella, Suomen ihanin diiva, luki Varmaa niin tulkiten ja eläytyen, etten kunnolla kuullut kirjailijan ääntä. Kokonaisvaikutelmaksi jäi muutenkin, että tarina on kuusi tai kahdeksan astetta liian taiteellinen minulle. Ei voi mitään, kaikki lukijat ja kirjailjat eivät vain kohtaa. Varman maailma jäi minulle ihan silpuksi. Kontrasti vuoksi kannattaa vilkaista vaikkapa Arjan mielipide, Unni puolestaan jäi vähän epävarmaksi Varman suhteen.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa hymyilyttivät vienosti haut pönttökiuas, humpuuki ja suomi tietoutta.  Näitähän blogini pursuaa. Vaikutuksen tekivät myös filosofiselta kajahtavat kävellessä kädet kylmää ja itseään ei pääse pakoon. Vau. Toivottavasti teksteistäni oli apua. Jos ei vielä selvinnyt: ensimmäiseen suositan lämpimiä hanskoja ja toiseen kirjoja punaviinin kera.

Harhaisin haku joulukuussa lienee täysin pieleen mennyt hevosen synnytys.  Google tekee varmasti parhaansa, mutta aina ei voi onnistua...


Lukuvuosi 2012

Noin numeroita
Aivan putkeen tämä vuosi ei ole lukemisen suhteen mennyt, kun jälkipuoliskolla niin sakkasi. Vuoteen 2011 verrattuna olen lukenut arviolta 70 kirjaa vähemmän eli noin 230. Joukkoon mahtuu parikymmentä äänikirjaa ja seitsemän runokokoelmaa. Lisäksi luin kolmisenkymmentä sarjakuvaa.

Taustapeiliin tiiraillessa näyttää siltä, että olen lukenut suhteellisen paljon sellaisia kirjoja, jotka ovat jo toisella tai kolmannella lukukieroksella. Yli 40 kirjaa oli ennestään tuttuja. Kuitenkin pinoon mahtui mukavasti myös uutuuksia, etenkin kotimaisia. Luetuista noin 35 on joko julkaistu tai suomennettu tänä vuonna. Englanniksi luin vähemmän kuin ennen, vain reilut 50 kirjaa.

Sattuu ja tapahtuu
Vuoteen mahtui mieleenpainuvia tapahtumia: kirjabloggaajien miitti Kuopiossa, Helsingin kirjamessut, antiplagiaatio-operaatio ja Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste, muutamia mainitakseni. Eikä saa unohtaa myöskään Blogistanian Finlandiaa, johon olen oman äänestyslippuni jo ajastanut.

Suurin kirjoihin liittyvä tapaus tänä vuonna oli minulle silti henkilökohtaisen kirjastoni raju karsinta. Myin noin 2000 kirjaa divariin muuttaessani omakotitalosta kerrostalokaksioon. Ja selvisin hengissä! Ei siis ole ehdottoman välttämätöntä omistaa jokaista hyvää kirjaa... olen oikeasti ylpeä siitä, että pystyin luopumaan kirjallisesta turvarievustani. Uusi pieni kirjahyllyni on sievä. Eikä häkkivarastossakaan ole kuin seitsemän laatikollista kirjoja.

Lukukokemuksia
Sekä 101 naisten kirjan lista että 101 spefin helmen lista ovat yhä kesken, vaikka alkuvuodesta kuvittelin ainakin toisen tulevan kuitatuksi tänä vuonna. Myöskään runojen lukijana en ole oikein kunnostautunut. Silti kirjavuoteen on mahtunut upeita lukuelämyksiä.

Ursula Le Guin ja Andrzej Sapkowski ovat vakuuttanet ulkomaisen spefin puolella. Kotimaisessa spefissä Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo pitävät asemansa, mutta uudet tulokkaat Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo todella jysäyttivät esikoisromaaneillaan. Osuuskunta Osuuskumma on kiinnostava tulokas kustannusrintamalla.

Yleisen fiktion suhteen erikoisin tapaus taitaa olla takinkääntöni Antti Tuurin suhteen. En ole Tuuria suuremmin fanittanut, mutta Taivaanraapijoiden myötä innostuin hänen historiallisista romaaneistaan. Rauta-antura odottaa jo pöydän kulmalla.

Pitää myös kehaista tämän vuoden hienoja kotimaisia esikoisia. Mistä näitä oikein tulee? Vaikka myyntitilastoja selatessa voi kotimainen kirjallisuus tuntua kriisiytyneeltä, ainakin kirjailijatulokkaiden taso on kova!

Jos esikoisia ei lasketa, merkittävin uusi kirjailijatuttavuus vuodelta 2012 taitaa olla Haruki Murakami, jonka kirjoja tekee mieli maistella vähän kerrassaan. Jo Kafkan ja Sputnikin perusteella tiedän, että tähän kirjailijaan haluan syventyä. Aina saa sielunhierontaa. Odotan kynsiä pureskellen myös jatkoa Hilary Mantelin romaaneille Wolf Hall ja  Bring Up the Bodies... Tudor-teema jaksaa innostaa ja Mantel on omassa luokassaan aikakauden ja sen hahmojen tulkitsijana.

Uuteen vuoteen
Näin vuodenvaihteen kohdalla tuntuu, että lukuinto on palaamassa. Maya-kalenterista saatiin paras lopunaikojen hypetys sitten vuosituhannen vaihteen, mutta niin vain näyttää elämä jatkuvan. Tulevan vuoden aikana otan teemaksi omien lukemattomien kirjojeni perkauksen: muuton yhteydessä selvisi miten jumalattoman paljon niitä on!

Tai - ehkä ei kannata liiaksi suunnitella. Kirjat, niin kuin polutkin, ovat arvaamattomia ja voivat johtaa melkein minne vain. Siinä se hupi kai piileekin.

Toivotan kaikille kevyitä kantamuksia ja seikkailurikkaita kirjamatkoja tulevalle vuodelle.
Loistakoon lukuvalot kirkkaina tammikuun pimeässä!

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva/kansi: Teos/Ville Tiihonen

Sudenveri ei ollut mitenkään itsestäänselvästi lukulistallani, sillä en erityisemmin fanita ihmissusijuttuja, vaikka Sudenmorsiamesta pidinkin. Mutta tuoreimman Tähtivaeltajan juttu herätti mielenkiintoni, eikä suomalaista spefiä nyt niin paljon ole, että kehutun tulokkaan voi suoralta käsin sivuuttaa... Törsäsin siis sumeilematta osan saamastani kirjalahjakortistani Sudenvereen.*

Kannatti. Tämän yhden näytteen perusteella Kangasvuo saattaa olla sellainen kotimainen kirjailija, jonka teokset haluaisin omaan hyllyyn.

Sudenveri kuvaa ihmisusien perheen vaiheita sotavuosista nykypäivään. Martta, Lauman johtaja, edustaa perinteitä ja perittyjä arvoja. Laumasta lähtenyt Hanna puolestaan elää ihmisenä ja kätkee kaksijakoisen olemuksensa jopa rakastetultaan Marraskuulta. Kun Hanna tarjoaa suojapaikan Martan diktatuuria pakenevalle Rasmukselle, epämuotoiselle susipojalle, joutuu Hanna miettimään valintojaan uudemman kerran. Voiko rakastaa jos ei anna rakastetun tuntea itseään? Ja onko maailmassa tilaa sellaisille, jotka eivät mahdu valmiisiin kaavoihin?

Sudenveri on minusta oikein toimiva kokonaisuus. Vertauskuvallisuus on sen verran selkeää, että tällainen vähän yksioikoisempikin lukija sen tunnistaa, mutta ei kuitenkaan niin perusteellisesti pureskeltua, että tarina taantuisi faabeliksi. Kangasvuo puntaroi identiteettiä ja äitiyttä. Luin kirjan liepeestä, että kirjailja on biseksuaalisuutta tutkiva kulttuuriantropologi. Se selittää ehkä jotenkin kirjan poikkeuksellista uskottavuutta. Äh, uskottavuus on varmaan väärä sana kun puhutaan ihmissusista... mutta sanotaan vaikka näin: erilaiset tavat nähdä maailma on tässä kuvattu paremmin kuin monissa vieraita olioita esittelevissä scifi-kirjoissa.

Eroa ei ole vain susien ja ihmisten välillä. Myös aika jakaa. Sudenveressä piirtyy esille mm. suomalaisessa vanhemmuudessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Nykyinen hoivaamisen kulttuuri ei todellakaan ole vanhaa perua. Kuten Martta sanoo: Äidillä ei ollut varaa hemmotella minua, niinkuin minulla ei ole ollut varaa hemmotella niitä lapsia, joista olen ollut vastuussa.

Vanhemmuuden muutos on tietenkin kytköksissä yhteiskunnan muuttumiseen yleensä. Sudenveren suuri kysymys taitaakin liittyä juuri yhteiskunnan ja sen normien muutokseen. Kuinka hyvin nykyään siedämme erilaisuutta? Seksuaalista, etnistä, uskonnollista? Paremmin kuin ennen, epäilemättä, mutta mikä on tarpeeksi? Tulevaisuuden Suomi ei sellunkeitolla elä... mutta eipä niitä maailmanluokan innovaatioita, joita nyt kaivataan hiipuvan taloutemme hapeksi, synnytetä kulttuurisessa umpiossa. Eivätkä luovat nuoret viihdy ajatuksellisesti ahtaissa maisemissa.

Samaa teemaa sivusi muuten Heikkinen Terveiset Kutturasta -romaanissa; siinä etelän kakarat eivät enää halunneetkaan uhrautua puolustustaisteluissa, sillä kaupunkikulttuuri ei ole paikkoja vaan asenteita. Siinä missä Heikkinen paiskaisee karrioiden ja suoraan, Kangasvuo kertoo hienovireisemmin samasta. Sudenveren Martan eristynyt ja itseriittoinen metsäpirtti ei riitä nuorelle polvelle, eivätkä riitä valmiiksi ajatellut identiteetitkään. Mutta vanhan tuhoutuminen ei ole välttämättä pahasta.

Huomaan ajautuneeni tässä jutussa melkoisiin sfääreihin. Ehkä on syytä palata maan tasalle ja vakuuttaa, että allegoriat voi halutessaan unohtaa: Sudenveri toimii myös ihmis(susi)suhdetarinana oikein hyvin. Kestää satakunta sivua ennen kuin kirjan maailmaan kunnolla pääsee, mutta sitten ei tarvitsekaan kuin pidellä laidosta kiinni ja mennä mukana. Lauman elämän kuvaus on kiehtova ja Hanna-Vargan ja Marraskuun rakkaustarina uskottava.

Ja kuitenkin minä rakastan häntä. Rakastan häntä niin, että haluaisin puristaa hänet itseäni vasten, huutaa "minun! minun!" ja vaatia häntä avaamaan itsensä minulle, suolia maksaa sydäntä myöten. Mutta minulla ei ole oikeutta siihen. Vaativampia sanoja ei olekaan kuin "rakastan sinua". (s. 54, Marraskuu) 

Kangasvuo kirjoittaa hersyvästi muttei ylenmäärin kaunistellen. Sujuvuutta ei ole uhrattu koukeroille. Ainoa lievä puute on minusta kertojaäänien samankaltaisuus. Kangasvuo on saanut heihin ajatuksellista mutta ei tyylillistä eroa.

On helppo yhtyä Sudenveren ylistystä ulvovien kuoroon. Huikea romaani, jota kannattaa realismin ystävienkin harkita.

Jenny Kangasvuo (2012). Sudenveri. Teos. 978-951-851-444-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Ahmu Vinttikamarissa
Mikko Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa


*Saattoi muuten olla laitimmainen kerta kun ostan kirjan yhtään vertailematta hintoja; adlibriksestä sen olisi saanut noin KOLMETOISTA EUROA halvemmalla. Ei tarvitse ihmetellä jos kirjojen ostaminen siirtyy nettiin! Jonkun verran voi maksaa lisähintaa ylläpitääkseen perinteisiä kirjakauppoja... mutta ei sentään yli 30 %.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Kuva: Gummerus

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa on ollut ostettuna jo lokakuusta asti, hankin näet sen kirjamessuilla käydessäni. Joskus, jossain, olen bongannut kirjasta näytepalasen - olisikohan ollut kustantamon järjestämän nimikilpailun yhteydessä? - ja romaani vastasikin varsin hyvin katkelman synnyttämiä ennakkokäsityksiä.

Kuolema sijoittuu Italiaan ja sen sankaritar on contessa Arianna de Bellis, nuori leski, joka täyttää tyhjäksi jäänyttä elämäänsä pyörittämällä pikkuserkkunsa kanssa etsivätoimistoa. Yleensä yksityisetsivien toimeksiannot koskevat aviorikoksia, mutta nyt komea Luciano palkkaa Ariannan selvittämään kevytkenkäisen kälynsä kuolemaa pienessä Tolfan kylässä. Arianna, jolla on miehensä peruina kovan luokan suhteita, käykin tarmolla toimeen.

Kunnon dekkarin malliin tarjolla on ripakopallinen osapuilleen uskottavia epäiltyjä. Mutkikkaat perhesuhteet ja kylän tiivis ihmisverkko saavat ainakin lukijan pään ajoittain pyörälle, vaikka Arianna näyttääkin pysyvän kartalla. Ehkä se onkin Ariannalle helpompaa; meikäläistä sekoittaa himpun verran Ariannan oman salaperäisen menneisyyden ilmiintyminen tarinan mittaan, mutta sehän ei Ariannalle tietenkään ole ongelma.

Murhamysteerinä Kuolema on asiallinen kokonaisuus muttei päätähuimaavan jännittävä tai erikoinen kumminkaan. Sen varsinainen vahvuus on minusta paikallisväri. Italia suorastaan rehottaa kirjassa.

Kahvin juotuaan Arianna suuntasi ostoksille. Italialaiset rakastivat pikkuputiikkeja. Tavaratalot olivat harvassa isoissakin kaupungeissa, ihmiset arvostivat henkilökohtaista suhdetta kauppiaaseen. Ostoksilla käynti oli sosiaalinen tapahtuma. Tarkoitus ei ollut ainoastaan hankkia ruokatarpeita, vaan myös kuulla uusimmat juorut ja vaalia ystävyyssuhteita. [--] (s. 28-29)

Jos rakastaa Italiaa, nauttii luultavasti Kuoleman basilikalta ja tomaatilta tuoksuvasta piazza-tunnelmasta. Moni saattaa sen sijaan pitää heikkoutena henkilöhahmojen yksioikoisuutta. Naiset ovat kauniita ja miehillä on kuoppa leuassaan ja niin pois päin; mikä rasittavampaa, luonteetkin ovat aika mustavalkoisia. Esimerkiksi Angelo on kovin tutunoloinen tyyppinä... eikä kaunis contessa valkoisissa capreissaan kävisi laatuun missään muussa yhteydessä kuin tässä.

On nimittäin niin, että Kuolemassa tietty henkilöiden kliseisyys oikeastaan toimi aika hyvin. Kokonaisuus on väkevästi makea kuin rasiallinen tummaa suklaata, kaikkine detaljeineen koristeellinen kuin riikinkukon pyrstö. Kuolemassa on christiemäistä tyylittelyn henkeä. Italian auringon heittämissä vahvoissa varjoissa kai ihmisetkin ovat vähän mustavalkoisia. Tämän jälkeen tuntuu entistä vahvemmin, että pitäisi tosiaan kokeilla Donna Leoniakin.

Hyvää viihdettä. Kunhan ei odota dekkariltaan mitään pohjoismaisen koulukunnan yhteiskuntakriittistä realismia, eikä kärsi romanttisista sivujuonteista. Minulle maistui mukavasti. Suosittelen, hyvän juuston ja kuivan punaviinin kanssa. Testattu yhdistelmä!

Vera Vala (2012). Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 978-951-20-9036-5.

Arvioita:
Jukka Koskelainen Hesarissa
Leena Lumi blogissaan
Kirsi Kirjanurkassaan
Norkku Nenä kirjassa -blogissa

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY

Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.

Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 

Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 

Räjähdys tuli suusta. 

Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)

No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.

Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 

Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 

"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 

Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)

Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

Antti Tuuri: Ikitie

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina

Tuuriputki jatkuu. Itsenäisyyspäivään sopii hienosti Suomen historiaan uppoava romaani. Ikitie kertoo 30-luvusta. Suomea uhkasi silloin kahden lajin totalitarismi. Idässä Stalinin Neuvostoliitto jo katsoo länteen sillä silmällä; täällä lakeuksilla taas kasvatetaan ikiomaa kansallista fasismia. Kun demokraattisesti valitut valtaelimet eivät riittävän kovin kourin kurita kommunisteja (eli ilmeisesti ketä vain epäilyttävää tyyppiä), ovat isänmaalliset voimat valmiita avustamaan laillista hallitusta.

Ikitie jatkaa Taivaanraapijasta ja Kylmien kyytimiehestä tutun Jussi Ketolan tarinaa. Jussi, joka on Ameriikoissa kuunnellut Matti Kurikan puheita ja Kauhavalla heilunut työväentalon rakennustalkoissa, saa noutajat peräänsä eräänä elokuun yönä. Talollinen mies viedään vaimonsa ja lasten luota. Lapuan Kosolan kautta ajetaan umpiautolla ikitielle ja itärajalle. Eikä takaisin ole ihan heti tulemista.

Tässä romaanissa Ketola on jo ehkä tullut tutuksi, sillä huomasin hämmästyksekseni löytäväni tekstistä huumorin pilkahduksia. Ketola myös tuntui kokevan jotain tunnemyrskyn tapaista, useaankin otteeseen. Toki ne ovat hyvin tuurimaisia tunnemyrskyjä. Tilanteissa, joissa meikäläinen ulvoisi ääneen ja paiskoisi tavaroita, Tuurin sankari toimii näin:

Kävelin kamiinan luo ja painoin selkäni sen lämmintä kylkeä vasten, vedin henkeä niin syvään kuin sain sisään vedetyksi, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja pidätin hengitystä. Olin aivan tyhjä, eikä ilmaa ollut pisaraakaan sisälläni. Yritin olla vetämättä ilmaa keuhkoihini niin pitkään kuin pystyin; tuntui, että voisin olla hengittämättä vaikka lopun ikääni, ja sitten ilmaa oli pakko saada sisään ja palata tähän maailmaan. (s. 185)

Kas siinä hysteerinen kohtaus tuurilaisessa universumissa, tuossa hillittyjen ja hallittujen miesten lakonisessa maailmassa.

Ja nyt spoilerivaroitus sponsoriltamme! Seuraavassa käsittelen kirjan myöhempien osien tapahtumia. Jos haluat säilyttää tietämättömyytesi sivun 87 jälkeisistä juonenkäänteistä täysin neitseellisenä, käännä katseesi häveliäästi toisaalle.

Ikitien myötä tulin taas kerran tietoiseksi tietämättömyydestäni. Ilmeisesti en tiennyt muilutuksistakaan oikeastaan mitään, vaikka olen näissä Lapuan liikkeen kotimaisemissa jo pitkään asustanut ja mielestäni jonkun verran Suomen historiaankin perehtynyt. Hah. No, eivätpä nuo 30-luvun touhut täällä ihan jokapäiväistä kahvikeskusteluainesta ole ja dramaattiset sota-ajat ovat kai vieneet huomioni 30-luvulta. Tiesin toki, että Lapuan liikkeen kannattajilla oli tapana napsia kyytiin ikäviksi katsottuja ihmisiä, hakata ja pelotella ja siirtää sopiviksi katsomiinsa paikkoihin. Ja olen kuullut (leikkimielisesti?) huhuttavan, että joskus muilutuksilla oli muukin tarkoitus kuin poliittisen puhtauden vaaliminen... että esimerkiksi kilpailijalta tai riitakumppanilta saattoi ottaa luulot pois pienellä kuutamoajelulla, vaikkei toinen niin kauhean kommunistinen ollutkaan.

Mutta käsityksissäni muilutuksista oli valtava aukko. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva - kenties presidentti Ståhlbergin kyydityksen kaikuna? - että muilutettuja vietiin itärajalle, ei suoranaisesti ajettu rajan yli. Niinpä yllätyin tajutessani, että Ikitie kuvaakin paljolti elämää Neuvosto-Karjalassa. Ei muuten ole kivaa, se elämä, ei varsinkaan epäilyttävälle tyypille, joka on luvatta tullut rajan yli. Onneksi Petroskoista löytyy amerikantuttuja, jotka ovat paenneet 30-luvun lamaa Yhdysvalloista ja tulleet sosialismia rakentamaan.

Tuurin kuvaus Karjalan elämästä on vähäeleisyydessä todella tummanpuhuva. Tuli oikeasti surullinen olo. Suo siellä, vetelä täällä. Yhtäällä sortavat kommunistit, toisaalla äärioikeisto.

Ikitie taitaakin puhua rivien välissä siitä toisesta ikuisesta tiestä: kultaisesta keskitiestä. Vaikka kotipolitiikkamme iänkaikkiset laimeudet välillä ärsyttävät, on kompromissihakuisella vatvomisella hyvätkin puolensa. Ja sananvapaudella.

Suomessa vuosimallia 2012 on mukavampi elää kuin 30-luvun Suomessa, ja todella paljon mukavampi kuin 30-luvun Karjalassa. Toivottavasti huomisen Suomi on yhtä hyvä tai vielä parempi.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Antti Tuuri (2011). Ikitie. Otava.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Amma Lukuhetkessään

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.

Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)

Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan