Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie Chimamanda Ngozi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Adichie Chimamanda Ngozi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. joulukuuta 2010

Purppuranpunainen hibiskus

Luin marraskuussa Chimamanda Ngozi Adichielta hänen menestysromaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa, ja laitoin samantien varauksen sisään myös esikoisromaanista Purppuranpunainen hibiskus. Nyt se vihdoin tuli. Ihan Puolikkaan veroinen lukukokemus tämä ei ollut, mutta hyvä ja mukaansa tempaava kirja, jota kannatti odottaa.

Purppuranpunainen hibiskus on kuitenkin hyvin erilainen kirja kuin Puolikas. Sota on olennainen teema Puolikkaassa, mutta Hibiskuksessa Nigerian levottomat olot ovat enemmän taustatekijä, vaikka niilläkin on merkityksensä. Keskeiseksi teemaksi nousee kuitenkin ihmisen ristiriitaisuus. Adichie asettaa vastakkain sielun ja materian rikkautta, omistavaa ja vapauttavaa rakkautta, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, ja osoittaa miten suureen epäjohdonmukaisuuteen ihminen kykenee.

Kertojaminä, teini-ikäinen Kambili, elää kotoisen terrorin alla, jonkinlaisen Tukholman syndrooman vallassa. Kodin ulkopuolella väkivaltainen isä on kuitenkin antelias hyväntekijä, uskonmies ja vapauden esitaistelija. Kamibili pelkää isäänsä kuollakseen, mutta samalla kaipaa kipeästi tämän hyväksyntää ja rakkautta. Tätinsä luona Kambili pääsee näkemään myös toisenlaisen perhetilanteen, ja hänen aikuisempi minuutensa alkaa itää.

Rakenteeltaan Hibiskus on melko yksinkertainen; Kambili on äänessä koko kirjan, ja tapahtumat esitetään melkein täysin kronologisesti.

Adichie tuo lukijalle tapahtumia hyvin toteavasti. Jotenkin se sopii kertojaan ja tekee osaltaan Kambilin arasta persoonasta todemman. Plussaa myös siitä miten afrikkalaiset elementit on ujutettu mukaan ilman että ne vieraannuttavat, luontevasti. Vaikka kirja on vahvasti afrikkalainen, se puhuu yleisinhimillisistä asioista.
Avasin oveni juuri kun Jaja tuli ulos omasta huoneestaan. Me seurasimme tasanteelta isän menoa alas portaita. Äiti roikkui isän olalla kuin riisillä täytetty juuttisäkki, joita isän tehdastyöläiset ostivat tukuittain Seme Borderista Isä avasi ruokasalin oven. Sitten ulko-ovi avattiin ja isä sanoi jotain meidän portinvartijallemme Adamulle. 
"Lattialla on verta", Jaja sanoi. "Haen harjan kylpyhuoneesta."
Aloimme pestä pois verivanaa, joka jatkui alas eteiseen asti, aivan kuin joku olisi vienyt alakertaan vuotavan vesiväriastian. Jaja kuurasi ja minä kuivasin. (s. 41)
Mietin lukiessani, että tyyli on jotenkin erimakuista kuin Puolikkaassa, ja arvelin että se johtuu kertojaratkaisusta, tai ehkä kirjailijan kypsymisestä. Nyt huomaan, että suomentaja on eri - silläkin saattaa olla jotain vaikutusta.

Chimamanda Ngozi Adichie (2010). Purppuranpunainen hibiskus. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Muistelinkin että joku tämän oli lukenut, ja se oli Marjis - hänkin piti kirjasta. Toinen kommentti löytyy Silloin et ole koskaan yksin -blogista. Virallisemmin kirjaa on arvioitu Oliviassa Kirjasieppo-blogissa ja Turun Sanomissa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa osui sattumalta silmiin kirjaston palautettujen hyllyssä, ja muistin jonkun kehuneen sitä blogissaan.  Olisiko ollut Susan kirjaston postaus, jonka muistin? Luuultavammin Morren tämä kommentti.
Loppu ei ollut ihan niin selkeä kuin tykkäisin - olen niin vanhanaikainen, että haluaisin aina tietää miten tarina 'päättyy' - mutta pidin kirjasta kovasti. Solmimatta jääneistä langanpätkistä huolimatta Puolikas on ehyt kudelma. Sen henkilöt eivät ole mustavalkoisia, eikä tarinakaan ole yksiulotteisesti kertomus mistään tietystä teemasta. Adichie kertoo yhtä aikaa sodasta ja rakkaudesta ja siirtomaavallan traumoista ja afrikkalaisuudesta ja koulutuksen luomista luokkaeroista, ihmisyydestä ja ihmisyyden puutteesta. Kirja imee maailmaansa niin kuin hyvät kirjat tekevät.
Erityisesti pidin historiallisten tapahtumien aidonoloisesta roolista tarinassa. Olen usein ajatellut, että historiallisissa romaaneissa suuret tapahtumat saavat joskus kohtuuttoman painoarvon... oman aikansa ihmisille se, mikä on myöhemmin historiaa, on elämän olosuhde. Puolikkaassa Biafran sota on vahvasti läsnä, mutta luontevalla tavalla. Nälkä ja sota eivät jää keltään huomaamatta, mutta Olanna ehtii silti miettiä suhdettaan sisareen ja anoppiin, ja Ugwu ylpeillä englannin ääntämyksellään.
Teksti on eläväistä ja ujuttaa hienosti pohjoismaisenkin lukijan erilaiseen maailmaan.
"Minä kuulin, ettei sinun äitisi imettänyt sinua", isännän äiti sanoi.
Olanna pysähtyi. "Mitä?"
"Kuulemma sinun äitisi ei imettänyt sinua." Isännän äiti kääntyi katsomaan Olannaa. "Ole hyvä ja palaa kertomaan niille, jotka lähettivät sinut, ettet löytänyt minun poikaani. Kerro muille noidille, ettet nähnyt häntä."
Olanna tuijotti vaiti isännän äitiä, joka korotti ääntään aivan kuin Olannan puhumattomuus pakottaisi hänet huutamaan: "Kuulitko sinä? Kerro muille noidille, ettei mikään taika tehoa minun poikaani. Hän ei ota vaimokseen luonnotonta naista - ei ota, ellet sinä sitten tapa minua ensin. Sinusta ei tule hänen vaimoaan niin kauan kuin minussa henki pihisee!" Isännän äiti löi kätensä yhteen, ja sitten hän päästi pitkän huudon ja tapautti samanaikaisesti suutaan kämmenellä niin että ääni kaikui.
"
Mama -" Olanna aloitti.
"Älä mamattele siinä", isännän äiti sanoi
. [s.143-144]
Mma Ramotswen seikkailujen lisäksi en ole juuri lukenut Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Puolikkaan jälkeen tuntuu siltä että ehkä pitäisi.
Chimamanda Ngozi Adichie (2009). Puolikas keltaista aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Sari Karhulahti.
Hesarin Jukka Petäjän myönteinen arvio tässä ja Parnassossa ilmestynyt Arto Virtasen kriittisempi arvio tässä.