Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.

Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:

[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)

Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Lukutaitoa!

Tiesittekös että 8.9. on lukutaidon päivä? Ajattelin juhlia osallistumalla Pakolaisavun #lukutaitohaasteeseen. Pitkin palloa on ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta oppia lukemaan.

Ilman lukutaitoa ei ole edes teoriassa mahdollista hyötyä maailman tietovarannoista. Rakenna siinä sitten hyvää elämää itsellesi tai muille.

Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että olen saanut käydä suomalaisia kouluja ja käyttää suomalaisia kirjastoja. Pakolaislapsilla Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa ei ole kumpaakaan käytössään.

Mutta yhdella eurolla saa yhden aapisen. Ajattelin kilauttaa kassaan euron per kirja. Kuvassa ovat kokelaat - katsotaan montako saan luettua loppuun syyskuun aikana!

Homma menee näin:

1. Lue kirja (tai lehti tai jokin muu teksti)
2. Lahjoita yksi euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohti lähettämällä tekstari 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja julkaise se Instagrammissa, Twitterissa tai Facessa #lukuhaaste.

4. Paitsi jos sinulla (niin kuin minulla) on firman kännykkä: silloin luet pitkin kuukautta ja laitat rahan kertakönttänä Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen viitettä 62405 08816.

Että silleen. Miten olisi - lähdetkö mukaan? Tavataanko risuaidan merkeissä facessa?

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

John Grisham: Sycamore Row

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen pinon John Grishamin kirjoja. Melkein kaikista olen pitänyt, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Sycamore Row kuului niihin enemmän pidettäviin ja aiheutti pienoisen Grisham-putken. Katso kuvat ja kuvittele vielä e-kirja päälle.

Sycamore Row on jatko-osa Grishamin esikoiselle A Time to Kill.* Jack Brigance, kolme vuotta aikaisemmin Carl Haileyn jutussa kuuluisuutta niittänyt lakimies, saa nyt hoitaakseen aivan toisenlaisen tapauksen. Plataanipuuhun hirttäytynyt asiakas pyytää Jackia puolustamaan erikoista testamenttiaan: lapsille ei ropoakaan ja pääpotti mustalle piialle.

Näin kirjoittaa Seth Hubbard haudan takaa:

This one is likely to start some trouble and that's why I want you as the attorney for my estate. I want this will defended at all costs and I know you can do it. I specifically cut out my two adult children, their children, and my two ex-wives. These are not nice people and they will fight, so get ready. My estate is substantial - they have no idea of its size - and when this is made known they will attack. Fight them, Mr. Brigance, to the bitter end. We must prevail. (s. 24)

Sycamore Row ei ole ihan toiminnantäytteisintä Grishamia - esimerkiksi Runaway Jury ja The Rainmaker ovat hurjaa juonikarusellia tähän verrattuna - mutta juoni on ammattitaitoisesti rakennettu ja sisältää jokusen vinkeän yllärin. Ylipäänsä romaani on pätevää työtä; kerran aloitettuaan sen haluaa lukea loppuun. Henkilökuvauksen syvyydellä ei pahemmin herkutella, mutta Grishamin vahvuus ei mielestäni yleensäkään ole psykologisessa otteessa. Nämä ovat nykyajan gladiaattoritaisteluita, joissa (sanan)säilää heiluttavat ottelijat rusikoivat toisiaan oikeustuvan areenoilla ja median pimeillä kujilla. Älykkäiden riitapukareiden matseja on tietty ilo seurata.

Kuten sanottu, Sycamore Row'sta jäi pienoinen putki päälle. Sen jälkeen piti ehdottomasti lukea esimerkiksi A Time to Kill, josta en enää vuosien jälkeen paljoakaan muistanut. Molemmat luettuani tuumin, että Grisham on epäilemättä oppinut paljon kirjoittamisesta vuosien mittaan, ja että osaaminen on (ehkä) osittain korvannut raa'an innostuksen.

Kiinnostavampaa oikeastaan on muutos siinä miltä Clanton ja Fordin piirikunta näyttävät. Kirjojen kronologiassa Jack Brigancen kahden tapauksen välillä on vain kolme vuotta, mutta Sycamore Row'n maailma on minusta erilainen. Sycamore Row on pehmeämpi ja lempeämpi ihmiskuvassaan. A Time to Kill kertoo vain torjuntavoitoista kamppailussa rasismia vastaan; Sycamore Row menee astetta pidemmälle. Se antaa ymmärtää, että yksilö, hyvässä ja pahassa, on oleellisempi kuin ihonsa.

Miksikäs ei. Grisham on kumminkin ehtinyt elää kolmenkymmentä vuotta ja rapiat - ehkä hänestä on vanhemmiten tullut toiveikkaampi. Ja onhan se mahdollista, että maailmakin on tässä hiljalleen hioutunut. Edes hiukkasen.

John Grisham (2014). Sycamore Row. Hodder & Stoughton. 9781444779547.

Arvioita:
Tätä ei ole ilmeisesti vielä suomennettu?
Charlie Rubin The New York Timesissa piti mutta kaipasi enemmän.
John O'Connel The Guardianissa ei arvosta Jackin puhtoisuutta.

*Suomennettu nimellä On aika tappaa