Näytetään tekstit, joissa on tunniste En kuollaksenikaan muista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste En kuollaksenikaan muista. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. joulukuuta 2013

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju
En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.
Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)
En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

torstai 10. marraskuuta 2011

Pääteasema

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio
Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa.  Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!
[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä. 
Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä. 
Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)
Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.


maanantai 17. lokakuuta 2011

Säädyllinen murhenäytelmä


Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.
Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 
Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)
Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa

perjantai 7. lokakuuta 2011

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä
Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:
Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 
Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)
Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Keepsakes ja kännykindle


Kuva: 40kBooks
Elokuun koostepostauksessa oli maininta 40kBooks e-kustantamosta, jonka tarjouksesta sain Vandermeerin Secret lives -kokoelman. 40kBooks näyttää erikoistuneen nimenomaan lyhyempiin teksteihin. Kiinnostavaa! He ovat hoksanneet, että pätkän, jota ei perinteisenä kirjana voisi julkaista, voi kumminkin pukata yksittäisenä teoksena markkinoille e-muodossa. Kaupan on esseitä, scifiä, steampunkkia ja niin edelleen.

40k:lta sain tai ostin - en enää muista oliko ilmaislahja vai sellainen 99 sentin tarjous - joitain viikkoja sitten Mike Resnickin novellin Keepsakes. Keski-ikäinen ex-sotilas Gabe on jo neljännesvuosisadan jahdannut kummallisia avaruusvaeltajia, jotka tekevät pahaa jälkeä pitkin galaksia. Tarinan alussa Gabe saa uuden apulaisen. Yllättäen myös toivottomalta näyttänyt pahisjahti alkaa edistyä... Tunnelmia kuva parhaiten lukunäyte ihan alusta: 
They came like a plague, blown on the galactic winds.
No one knew where they came from, no one knew where they were going, no one even knew for sure if they were human. One day they would appear and offer their services, and sometime later they would leave, their coffers filled to overflowing with broken dreams and shattered hopes. Oh, they were paid in currency, lots of it - but what they really traded in was misery. (loc. 18/1017)
Kuvio on kiinnostava. Onnistuin rakentelemaan aivan erilaisen selityksen avaruusvaeltajien puuhille kuin Resnick.  Totuuden selvittyä olin ensin ainakin kymmenen minuuttia tyytymätön (minun selitykseni oli paljon hienompi!), mutta kun Resnick käänsi omansa lopussa ihan tyylikkääksi filosofiseksi viestiksi, muutin mieleni ja annoin anteeksi, että hänen ajatuksensa oli erilainen kuin minun.

Perushyvä perinteinen scifi-novelli: yksi iso idea, siihen liittyvät yleisinhimilliset/yhteiskunnalliset kysymykset, melko yksioikoisia ihmisiä, ammattimaista peruskieltä ilman suuria kommervenkkejä, intensiivisesti etenevä tarina. Pidän yhä tästä scifin juurilta kumpuilevasta tarinamuodosta, jossa sankari kamppailee kummallisen dilemman kanssa vaihtelevalla menestyksellä; Keepsakes on sukua monelle vanhalle lempparille. Nivenin Wu-tarinat, Laumerin Retief... voi, ja Poul Andersonin The Man who Counts!

Krhöm, nostalgiasta takaisin asiaan: 

Tästä e-kirjasta piti ehdottomasti tehdä juttu, koska se oli myös lukuhistoriallinen merkkipaalu: ensimmäinen kännykästä luettu kirja. Sattumoisin (liian pitkä tarina) olin jumissa elokuvateatterin konehuoneessa kokonaisen lastenleffan ajan eikä mukana kirjan kirjaa! Kauhistus! Mutta sitten muistin känny-kindlen ja siihen ladatun Resnickin ja ilta pelastui.

Pähkäilin tässä juuri, miten voisi saada tähän kuvan kirjasta kännykässäni, kun kännykkäni on samalla kamerani... mutta onneksi mies tuli kotiin ja hänen mukanaan se toinen kamera. Kas tältä näytti kännykkäkirjani:


Kovin innoissani en tästä lukumuodosta ole, mutta menihän se paremman puutteessa. Suht' pienen ruudun tuijottelu ei silmiä lepuuta, ja pidemmän tarinan kanssa luultavasti ärsyyntyisin.

KännyKindlen käyttöliittymä on yhtä helppo kuin iPadissäkin; tekstinpätkiä voi alleviivata ja kirjamerkkejä lisätä. Halutessaan voi vaikkapa lähettää merkityn tekstinpätkän Twitteriin tai Naamakirjaan, jos on niin aktiivisesti sosiaalinen.

Huonompi juttu on, että iPadillä toimiva sanakirja ei kännykässä pelitä. En muutenkaan tajua, mistä ja miten se sanakirja sinne iPadiin on tullut, mutta olen huomannut, että pitämällä sormea (englanninkielisellä) sanalla, saa sanasta selityksen esille. Voi kun saisi saman toiminnon ruotsinkielisiin teksteihin jotenkin! Olisi mahtavaa päästä pitkästä aikaa lukemaan myös ruotsiksi, mutta ilman jonkinlaista kyberapua homma tuntuu liian vaikealta. (EDIT: englanninkielinen sanakirja toimii nyt, anni.m:n neuvonnan jälkeen. Vika ei ollut kännykässä vaan käyttäjässä.)

Novelliin, jonka luki alle tunnissa, puhelin riitti ihan hyvin. Kovatasoisen esseen lukeminen kännykältä kuulostaa vähän pelottavammalta. Luulenkin, että meikäläiselle 40kBooks (tai vastaava suomalainen, jonain päivänä?) toimisi juuri novellikauppana. On hyvä olla novelli kännykässä samalla tavalla kuin on hyvä olla rakkolaastaria käsilaukussa ja nenäliina taskussa. Varmuuden vuoksi.

Hinnoittelusta muuten: olen pannut merkille, että e-kirjojen puolella on paljon myynnissä suhteellisen lyhyitä tekstejä. Verkossa e-kirjoja shoppaillessa ei aina huomaakaan, että nyt ostaa itse asiassa kolmasosakirjaa, ihastelee vain edullista hintaa. Paperikirjan koon hahmottaa automaattisesti, e-kirjan kanssa pitääkin osata arvioida pituutta sanamäärän mukaan.

Keepsakes oli noin 19 000 sanaa englantia. Se riitti vähän alle tunniksi. Siis 20 000 sanaa helppoa tekstiä englanniksi = noin tunti lukemista kännykästä minun lukunopeudellani = X €. Mitä X:n paikalle? 0,99€ on hyvä; maksaisin kyllä 3€ (jos olisin yksinäni jumissa elokuvateatterin kopissa 3D-piirrosautojen mellastaessa ulkopuolella); viitonen kuulostaa jo kalliinpuoleiselta. Toisaalta maksan usein euron kahvikupillisesta ja sen nauttii kyllä viidessä minuutissa.

Hmm. Vaikeaa. Tästäkin näkee, miksi e-kirja on haastava juttu kustantamoille. E-kirjaakaan ei tehdä ilmaiseksi, mutta kun siinä myydään kirjaimellisesti vain lukukokemus, ei esinettä, ihminen arvioi hintaa eri logiikalla. Millä logiikalla? Sitä tässä lähivuosina varmaan mietitään monenkin pöydän ääressä.

Mike Resnick (2011). Keepsakes. 40kBooks. ASIN B004S81XH4.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Huonosti käy maan

Kuva: Like
Tony Judt on brittiläis-amerikkalainen historioitsija ja poliitikan tarkkailija, joka kuoli viime vuonna. Huonosti käy maan (alkukielellä Ill Fares the Land) on hänen jonkinlainen testamenttinsa; väkevä ja analyyttinen kirja arvojen haaksirikosta politiikassa ja poliittisen keskustelun ajautumisesta nykyiseen länsimaiseen umpikujaansa.

Judt on sosiaalidemokraatti eikä Huonosti käy peittele sitä. Siitä huolimatta kirja on muutakin kuin yhden poliittisen suunnan pamfletti. Ainakin minulle Judtin analyysi aatesuuntien kehityksestä ja ennen kaikkea taloustieteellisen ja poliittisen ajattelun rinnakkaisevoluutiosta maailmanhistorian kontekstissa oli valaiseva ja vahvasti uskottava teksti. Judt ei näet häpeile myöntää omankaan aatteensa ylilyöntejä tai epäonnistumisia; hän toteaa suoraan, että sosiaalidemokratia on eksyksissä.

Judtin ote on ylipäätään kunnioitettavan pragmaattinen. Pitää miettiä mitä halutaan - ja minkälaisia keinoja voi sietää halutun päämäärän saavuttamiseksi. Nykyisin vallalla oleva yhden vaihtoehdon, yhden totuuden, poliittinen diskurssi antaa ymmärtää, ettei arvovalintoja ole kuin yksittäistapauksissa ja ettei keinojakaan ole kuin yksi. Sattumoisin vähän samaa asiaa puhuttiin Hesarin mielipidepalstalla tänään. Mahdollisimman vapaata markkinataloutta myydään ainoana ratkaisuna, vaikka historia osoittaa ettei villi markkinavoimien mellastus johda mukaviin lopputuloksiin. Heh, niitä todellisia markkinatalouden tulemia ei taida mikään puolue myöntää haluavansa...

Kirjan keskeiseksi viestiksi minulle nousevat Judtin huomiot nimenomaan poliittisen sanaston ja käsitteistön muutoksesta viimeisinä vuosikymmeninä. Tässä The Unwritten, josta eilen kirjoitin, tulee väistämättä mieleen, sillä sekin käsittelee olemassaolevan todellisuuden muokkaantumista voimakkaiden tarinoiden kautta. Hihii - sarjakuva kohtaa poliittishistoriallisen analyysin! Judt nostaa esiin sellaiset nykyään luonnonlakisuureiden asemaan asetetut sanat kuin tehokkuus, tuottavuus ja hyödyllisyys. Sallituilla, yleisesti hyväksytyillä sanoilla on suuri painoarvo. Ne luovat todellisuutta. Ne pyyhkivät poliittiselta kartalta vaihtoehtonsa. Saako enää sanoa, ettei tehokkuus ole itseisarvo? Että tuottavuutta pitäisi miettiä myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta? Että hyödyllisyyttä on muutakin kuin taloudellista?

Oikeasti, voisitko pyrkiä eduskuntaan julistuksella tehottomuutta peliin? Etpä tietenkään. Taloudellinen ajattelu on kaapannut yhteiskunnallisen keskustelun käyttäen globalisaatiota suojakilpenään. Judt muistelee aikaa, jolloin yhteinen hyvä oli korkea ja arvostettu päämäärä; nyt lähdemme liikkeelle individualismin oletuksesta ja tyydymme hyväksymään suorastaan rivoja tuloeroja ikuiseen kasvuun tähdäten, näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvon takana piilotellen.

Huonosti käy maan kolahti kovastikin. Vuosien mittaan olen pähkäillyt miksi ajatellaan että rahan valta tuottaisi yhteistä hyvää. Älkää käsittäkö väärin: yritykset ovat talouden selkäranka ja välttämättömyys. Yrityksiä motivoiva voitontahto tuottavat koko yhteiskunnan dynaamisen käyttövoiman. Mutta yrittäjyyttä harjoitetaan mitä erilaisimpien poliittisten järjestelmien alla. Vaarassa on enemmänkin poliittisten järjestelmiemme ja yhteiskuntiemme legitimiteetti - vilkaiskaa äänestystilastoja ja viime vaalien tuloksia.

Yritykset ovat tehokkaita siinä mitä ne tekevät, eikä niiltä voi vaatia muuta. Yhteiskunnallisten tehtävien työntäminen yritysten niskoille on yhtä valheellista puuhaa kuin yritystaloudellisten tavoitteiden työntäminen julkisyhteisöjen niskoille. Kuinka tulostavoitteellinen pitää olla museon? Tai korkeakoulun? Tai rautatien? Ja miksi ihmeessä?
Julkisen liikenteen paradoksi on varsin yksinkertaisesti se, että mitä paremmin se tehtävänsä hoitaa, sen tehottomampi se saattaa olla. Niinpä yksityinen linja-autoyhtiö tekee enemmän rahaa omistajilleen, kun se tarjoaa pikavuoroja maksukykyisille ja kiertää kaukaa syrjäkylät, joista kyytiin nousisi satunnainen eläkeläinen. Tässä mielessä se on tehokas. Mutta jonkin tahon, valtion tai kunnan, on edelleen tarjottava kannattamattomia, tehottomia paikallisliikennepalveluja noille eläkeläisille. (s. 208)
Judt jättää sanomatta sen kolmannen vaihtoehdon: jätetään mummot mätänemään syrjäkylille. Epäilen, että juuri siihen vaihtoehtoon moni suomalainen kokee politiikan päätyneen 90-luvun laman jälkeen. Kevään protestihenkisissä vaaleissa kanavoitiin lisääntyvää turvattomuutta kaikenlaisten sijaiskärsijöiden (esimerkiksi maahanmuuttajien) niskaan, mutta kyse taitaa olla laajemmasta ilmiöstä. Mahdollisesti olemme tosiaan hukanneet yhteisen ajatuksen hyvästä ja hajaantuneet etupiireiksi. On puhdasta shaissea väittää, että kaikki voivat saada kaikkea hyvää kunhan vaan talouskasvu jatkuu. Selvästikin eri ryhmillä on erilaiset edut, sen näkee sokea kepilläkin.

The Spirit Level -kirjan (suomennettu nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi) luettuani olen monesti surulla ajatellut, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kulkee väärään suuntaan. Vaikka kirjoittajien johtopäätösten tieteellisessä pätevyydessä on kyseenalaistamista, heidän aineistonsa on faktaa - ja kasvavien tuloerojen vaikutukseen luottamukselle ja henkiselle hyvinvoinnille uskon ilman kuolleisuuskorrelaatioitakin. Me 60- ja 70-luvun kasvatit jätämme lapsillemme perinnöksi turvattomamman ja epäoikeudenmukaisemman maailman kuin itse saimme. Se ei tunnu hyvältä.

Perusliberaalina (sana jota Judtin määrittelyjen jälkeen tosin epäröin käyttää) en haikaile holhousyhteiskuntaa, mutta Judtin tavoin näkisin mielelläni, että poliittinen keskustelu käsittelisi useammin niitä oikeasti isoja kysymyksiä sen sijaan että juututaan yksittäisiin arvokysymyksiin. Homoliitot ja ydinvoima ovat tärkeitä asioita... mutta missä on  suuri poliittinen debatti oikeudenmukaisuudesta, hyvästä elämästä ja yhteiskunnan tavoitteista? Tuntuu kuin sen sanasto olisi kadonnut ja mahdollisuus yleiseen puheeseen hukkunut epämääräisesti muotoiltujen yksityiskohtien alle. Kun katsoo vaikka hallitusohjelmaa  - vautsi - siis hui miten selkeää poliittista tahtoa henkivä teksti!

Tästähän tuli kauheaa paasausta. Ihan kuin olisin kovastikin poliittinen eläin. Mutta menköön. Huonosti käy maan on poliittinen ja arvopuheenvuoro ja tällaisia pähkäilyjä se sai suoltamaan.

En voi sanoa, että olisin Judtin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän onnistui kyllä vääntämään aivoni muutamalle uudelle solmulle ja valaisi joitain aatehistorian hämäräksi jääneitä kolkkia. Ajattelipa Judtin johtopäätöksistä mitä vain, kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Kulttuuriteko Likeltä että suomensivat tämän; ei varmaan mikään myyntimenestys kumminkaan.

Tony Judt (2011). Huonosti käy maan. Like. Suomentanut Petri Stenman. ISBN 978-952-01-0545-7.

Arvioita:
Esko Rantanen Talouselämässä
Kari Salminen Turun Sanomissa

torstai 21. heinäkuuta 2011

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen
Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:
Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).
Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

lauantai 28. toukokuuta 2011

Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle

Kuva: Talentum
Mitähän tähän sanoisi? Kyllä ja ei. Frankelin oppaalla on oikeaakin sanottavaa, mutta jesses sentään, kyllä vaan on ameerikan meininkiä. Oletusasetuksena on halu ja tarve päästä mahdollisimman pitkälle, oli mikä oli. Ja ensimmäisessä luvussa ohjataan lukija tekemään itselleen diagnoosi kyselyn avulla.  Oikeasti: kuka hitto tekee kirjojen testejä?  Käsi ylös? Olen ennenkin urputtanut näistä ota-paperia-ja-listaa -harjoituksista. Kuten eräs legendaarinen suomalainen sanoisi, kyllä minä niin mieleni pahoitan kun kirja käskee ottaa kynän käteen. Räyh.

Mutta. Jos nyt jätetään formaattiin (amerikkalainen guru-kirja) liittyvä urputus sikseen, tämä ei välttämättä ole hullumpi kirja lehteiltäväksi. Jokaisen tietää itse miten pitkälle ja mihin suuntaan haluaa mennä, mutta jos tahtoo haastaviin tehtäviin, kannattaa kuunnella herkällä korvalla asiantuntijan neuvoja. Kuunneltuaan tekee sitten mitä tykkää. Pidän tässä kirjassa siitä, että Frankel odottaa ja olettaa, että naiset vaikuttavat omiin käyttäytymismalleihinsa ja omaan menestymiseensä. Sen sijaan, että vaatisimme maailmaa muuttumaan, voimme itse muuttaa maailmaa ja aloittaa siitä peilissä näkyvästä tyypistä. Filosofisessa mielessä tietysti olisi parempi jos voisimme saada aikaiseksi kaikille reilun pelin. Mutta kun peli on jo keksitty ja pyörii, on ehkä käytännöllisempää pelata niillä säännöillä, jotka ovat voimassa...

Frankel toteaa mielestäni ihan fiksusti, että tytöt oppivat lapsesta asti tiettyjä käyttäytymismalleja. Kiltti käytös, omien vaateiden hautaaminen ja muiden tarpeiden ennakointi palkitaan hyväksynnällä. Tyttömäisen käyttäytymismallin soveltaminen työssä johtaa alisteiseen asemaan. Siksi naisen pitää lakata käyttäytymästä kuin tyttö ja alkaa käyttäytyä kuin asemastaan varma nainen. Aikuisesti. Ei tarvitse ruveta leikkimään miestä, mutta pitää lakata olemasta tyttö.

Jos työhösi ei kuulu keittää kahvia muille, etkä halua keittää kahvia muille, älä keitä. Se on ihan niin yksinkertaista. Ei ole kenenkään muun asia sanoa sinulle, että lopeta se kahvin keittäminen - ihan itse pitää päättää mitä tekee.

Sama pätee paljon isompiinkin asioihin. Tunnistan ainakin itsessäni tuon raivostuttavan tarpeen olla mieliksi milloin kenellekin hoitamalla milloin mikäkin asia. Kirja olikin tässä mielessä hyvää luettavaa; oli mukava huomata, ettei taipumus joustaa itsensä kuoliaaksi ole vain henkilökohtainen valuvika vaan melko yleinen naisten ongelma, ainakin Frankelin mukaan.

Hämmästyttävää miten vaikeaa on rikkoa tuo kyllä-minä-voin -kaava. Mutta se on mahdollista. Ensi kerralla en sanokaan kyllä minä voin hoitaa tämän, sanonkin sinä voit hoitaa tämän näin ja näin. Jesh! Vapauden tuulet puhaltavat! Ja jos täytyy rationalisoida muutosta omalle kiltin tytön minälleen, se käy näin: hoitamalla asiat muiden puolesta estät heitäkin kasvamasta aikuisiksi ja vastuullisiksi miehiksi/naisiksi. Ruikutus pois, asenne kuntoon.

Kaikkiaan Kiltti tyttö kuvaa 101 virhettä, joita naiset usein työelämässä tekevät. Lukunäyte virheestä numero 59:
Oletko koskaan huomannut, etteivät miehet pyydä lupaa? He pyytävät anteeksi. Oletan, että naiset pyytävät lupaa pikemminkin tottumuksen vuoksi kuin siksi, että heillä olisi todellista tarvetta saada lupa. Luvan pyytäminen on muunnelma ideoiden esittämisestä kysymysten muodossa, mutta se voi olla vieä vaarallisempaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten odotetaan pyytävän lupaa, mutta aikuisten ei. Aina kun nainen pyytää lupaa tehdä tai sanoa jotain, hän alentaa itsensä lapsen asemaan. Samalla hän varautuu kuulemaan "Ei". Jos pyydämme lupaa ennen kuin toimimme, meitä ei todennäköisesti syytetä virheen tekemisestä, mutta meitä ei myöskään pidetä itseemme luottavina riskinottajina.
[--] Kerro muille aikeistasi; älä pyydä lupaa. Kun kerrot mitä aiot tehdä, osoitat, että kunnioitat muiden tarvetta saada tietää, mutta sinun toimenpiteesi eivät ole riippuvaisia heidän hyväksynnästään. [--] Oleta, että olette tasaveroisia. (s. 172-173)
Katsotaan kestääkö vaikutus yli maanantain.

Lois P. Frankel (2005). Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle. Helsinki: Talentum. Suomentanut Maarit Tillman.

Arvioita:
Anna-Liisa Lilius Talouselämässä

lauantai 21. toukokuuta 2011

Katkeamispiste

Kuva: LIKE

Muistelin Katkeamispisteen päätyneen lukulistalle Jorin blogin perusteella ja pieni listojen penkominen vahvisti asian. Näytän hommanneen tämän aika pian jutun ilmestymisen jälkeen. Jännäriä on selvästikin tehnyt mieli, mutta sitten ovat muut kirjat kiilanneet edelle. Eilen Bulgakovin loppuun luettuani kaipasin kuitenkin jotain ihan muuta... sanotaan nyt vaikka että erilaista realiteettia.

Hyvä valinta tähän kohtaan. Kyllä pyyhkiytyivät kaikki absurdin satiirin rihmastot päästä. Katkeamispiste on tehokas ja vakuuttava. Osittain tehot tulevat varmasti aiheesta. Kiusaaminen on turhan vaiettu ilmiö; liian moni haluaisi lakaista sen maton alle. Koulumaailma on tietysti oma lukunsa (epäilen voiko yläasteikäisiä täysin pidätellä hakemasta nokkimisjärjestystä ikävinkin keinoin) mutta aikuisten kesken kiusaaminen hyväksyminen on anteeksiantamatonta. Ja yleistä. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen kun on työlästä ja hankalaa hommaa, helpommalla pääsee jos ei tarvitse miettiä miten toinen asiat ymmärtää ja mitä tuntee.

Katkeamispisteessä kiusaaminen purkautuu väkivallaksi äärimmäisimmällä tavalla. Mutta kiusaaminen väkivaltana on oikeastaan kirjassa purettu paremmin ja tarkemmin esille kuin kouluampuminen. Kertojaratkaisu on minusta fiksu ja toimiva. Välillä äänessä on joku tapauksen tutkimusten yhteydessä kuultu todistaja, välillä seurataan kolmannessa persoonassa rikoskomisario Lucia Mayn vaiheita hänen etsiessään ampumisen motiiveja. Naispuolisen poliisin asema omassa työyhteisössään ei ole sekään häävi; sekä koulussa että poliisilaitoksella näyttää vallitsevan kiusaamisen kulttuuri.

Pidin Katkeamispisteestä. Siinä on sellaista vetävää jännitettä, joka saa lukemaan aina vähän pidemmälle. Kirja on myös juuri oikean mittainen. Sen sai melkein kertaistumalta luettua. Intensiteetti kesti. Kielikin on minusta mukavasti värikästä, sillä Lelic käyttää todistajanlausunnoissa kutakin puhujaa kuvaavaa tyyliä. Vaikka moni on ehkä tehnyt tämän vielä paremmin (vaikkapa Jari Tervo täällä) - ei Lelic huonosti onnistunut hänkään. Tässä tyylinäytteenä pätkä liikunnanopettajan poliisille kertomasta:
Ja hänen kädenpuristuksensa. Sanoinko jo siitä? Miehen kädenpuristus kertoo paljon. Ja naisen myös. Niin kuin sinun. Sinulla on kunnon kädenpuristus, luja ote. Mitä se sitten sinusta kertoo? Että olet nainen miesten hommissa eikä sinulla ole varaa ottaa paskaa keneltäkään. Sinulla on kyllä kylmät kädet, tiesitkö sitä? Täällä on paahtavan kuuma, mutta sinulla on kylmät kädet.
Szajkowskin kädenpuristus oli yhtä veltto kuin sen... Tarkoitan, että se oli homo kädenpuristus. Se on muuten ihan vaan sanonta. Ei missään halventavassa mielessä. Tajuat täsmälleen, mitä tarkoitan, eikö? Näin. Ojenna kätesi. Ojenna vaan. Tässä tulee Szajkowskin kädenpuristus.
Saatko käsityksen? (s. 42-43)
OTT - jäin tämän luettuani hetkeksi pohtimaan asiaa, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Katkeamispisteen kirjallisten ansioiden kanssa. Kun tämä kerran on lukupäiväkirja, laitanpa näkyviin tämänkin pohdinnan: mietin nimittäin että Katkeamispisteellä vahvistetaan taas osaltaan kiusaamisen ja kouluampumisten välistä, melkein väistämättömäksi katsottua yhteyttä. Kuitenkaan kouluampumisissa ei aina ole kysymys kiusaamisesta... ja kiusaamisen torjuvan kulttuurin kehittämiseen on jopa painavampia syitä kuin siunatun harvinaiset väkivallanteot. Yksinkertaiset selitykset ovat niin houkuttelevia!

Suurin heikkous kirjassa on minusta lopun suhteellinen löyhyys. Olisin kaivannut vähän enemmän latinkia ja huipennusta loppuun, sillä tarinan mittaan kasautuu paineita katharsikseen. Toisaalta lopetus oli temaattisesti sovelias, todentuntuinen. Ehkä se on niin että hyvältä kirjalta haluaa vaatia vielä enemmän.

Varmaan luen seuraavankin Lelicin kirjan. Alkukielellä on jo ilmestynyt yksi lisää ja kolmas tulossa. Onkohan Likellä suunnitelmia tuoda Suomeen? Pitääpä kysyä. 

Simon Lelic (2011). Katkeamispiste. Helsinki: LIKE. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Arvioita:
Juri Nummelin Hesarissa
Bill Greenwell on arvioinut alkukielistä versiota The Independentissä

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen
Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.
- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.
Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.
- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.
Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)
Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa