Tammikuun tuiskuja

Huomaatteko? Valo tulee kynttilälyhdyn ulkopuolelta. Edistystä.

Huh mikä kuukausi. Mutta onneksi valoa alkaa jo olla enemmän. Ja lunta. Lukemaankin olen ehtinyt, vaikka blogissa on ollut hiljaista; innostuin uusintakierrokselle Game of Thronesin kanssa ja luin sitten (krhöm) vahingossa uudestaan suurimman osan lopuistakin... kaikki on HBOn syytä.

Ei George R. R. Martin koko kuukautta vienyt. Oli pari muutakin vanhaa tuttua. Yllättävän paljon näytän lukeneen kirjoja toiseen tai kolmanteen kertaan. Ehkä tuttujen kanssa on levollisempi olo.

Luettu ja blogattu:

Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Kage Baker: Not Less Than Gods
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
Vincent Cronin: Ludwig IV: ihminen ja kuningas, jonka kanssa samassa jutussa vilahtelivat myös Nancy Mitfordin Aurinkokuningas ja Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas.
Juri Nummerlin (toim.): Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita
Doris Lessing: Avioliitot vyöhykkeiden välillä
Katja Kettu: Kätilö
Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen: Edessä oma elämä
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Luettu muttei blogattu:

Jane Austen (1817) Persuasion. Joulun jälkeen oli epookkifiilis, sillä Neidit ja minä tunnelmoimme pukudraamojen kanssa oikein olan takaa. Katsoimme tästä Viisastelevan sydämen nimellä suomennetusta Austenista myös filmiversion, vaikka pidän kyllä kirjasta paljon enemmän. Persuasion on tosin vähemmän hilpeä ja kujeellinen kuin useimmat muut Austenin romaani; päähenkilön, Annen, sukulaiset kuvataan hupaisasti mutta muilta osin Persuasion on enemmän sentimentaalinen kuin hauska.

Henri Troyat (1981). Pähkinälinnan vanki.  Minä, Katariinan ja Catherine the Greatin vanavedessä tuli mieleeni, että omassa kirjahyllyssä on tällainenkin kirja. Olen Vangin lukenut joskus kauan sitten, mutta se ei tehnyt erityisempää vaikutusta. Ei tehnyt uusintakierroksellakaan. Historiallisesti mielenkiintoinen kirja sinänsä; Vanki kertoo tarinan siitä miten Iivana IV, vankilan kuuluisa Vanki Nro 1 kohtaa loppunsa. Salaliittoa rakentavan Vasilin tyylitellyn slaavilainen mystisyys, melankolisuus ja tunteellinen piehtarointi syyllisyydessä ja uhrauksissa rasittavat kuitenkin siinä määrin, että kirjasta jää vähän tympeä maku. Noh, aikakauden ja ajattelutavan kuvauksena sinänsä kiinnostava.

Lucy M. Montgomery (1915). Anne of the Island. Neidit ovat piirustuslakossa ja sen verran on ollut muuta puuhaa, että tämä kirja jäi bloggaamatta, vaikka alkujaan ajattelin kirjoittaa kaikista Anna-sarjan kirjoista. Anne of the Island tuli luettua loppiaisena. Tässä osassa kuvataan Annan opiskeluvuosia yliopistossa. Suuressa roolissa ovat kämppäkaverit ja myös kypsyminen; niin Anna kuin kaveritkin oppivat tuntemaan sydäntään ja erottamaan todellisuuden teinihaaveista. Ja lopussa Anna päätyy vihdoin kihloihin. Näissä Annan nuoruusvuosissa ei ole ensimmäisen kirjan herttaisuutta, mutta Montgomeryn katse, samalla kertaa lempeä ja tarkka, antaa näille kirjoille voimaa.

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Piti sitten lukea tämä (taas), kun jossain blogissa oli juttua Fredrika Runebergista (jonka elämänkerran haluaisin joskus lukea), ja jäin miettimään oliko se tässä kirjassa kun Runebergit olivat sivuhenkilöinä... Kyllä vain. Nyt tiedätte, eikä teidän tarvitse vähän selailla tätä. Siinä on riskinsä. Ainakaan minä en näemmä saa vain pikkuisen lehteiltyä Utrion kirjoja; jos avaan kannen niin luen sitten saman tien koko jutun. Nih. Mitäs sanoisin Sisarpuolista? Sujuvaa säätyepookkia, pientä pilkettä silmäkulmassa, Turku palaa, Akatemia muuttaa Helsinkiin. Ai niin, ja naisten urat selvästikin jonkinlaisena teemana tässä. Jos tykkäät 1800-lukua käsittelevistä Utrion kirjoista, tykkäät luultavasti tästäkin.

Kaaron Warren (2011). Walking the Tree. Tämän bongasin Taikakirjaimista; Raija arveli Treen istuvan Sheri S. Tepperin fanille (minä! minä!). Tematiikassa on kieltämättä jotain teppermäistä: hitunen Porttia naisten maahan ja kourallinen Family Treetä. Tepperin tasolle ei Warren silti minusta yllä, sillä hänen päähenkilönsä jää etäiseksi, jopa epämiellyttäväksi, eikä ihmiskuvaus muutenkaan vakuuta. Lisäksi kirjan rytmitys ontui. Mutta Warrenin luoma Botanican maailma oli ehdottomasti vierailun väärtti. Kirjassa riitti visiota. Ei täysin uskottavaa... mutta sellainen iso hyppäys suuntaan X, joita on kiinnostava tutkiskella. Walking the Tree on myös merkkipaalu e-kirjakokeilujeni historiassa: ensimmäinen muualta kuin Amazonista ostettu kirja. Uskaltauduin kokeilemaan Angry Robotsia ja hyvin pelasi, joskaan ei yhtä ihanan automaattisesti kuin Kindle Storessa.

John Boyne (2009). Poika raidallisessa pyjamassa. Kirjaston lukupiiri valitsi tämän tammikuun kirjaksi. Minulle tämä oli uusintakierros, olen lukenut Pojan muutama vuosi sitten, ilmeisesti aika pian pokkariversion ilmestyttyä. Poika on tunteileva ja yksinkertainen mutta yksinkertaisuudessaan erittäin tehokas. Bruno-pojan näkökulmasta kuvattuna keskitysleirien tragedia purkautuu pienimpiin yhteisiin nimittäjiin tavalla, johon ainakaan minä en ole muualla törmännyt. Pidin kirjasta melko tavalla ensimmäisellä lukukerralla, mutta toisella se toimi huonommin; kiinnitin nyt enemmän huomiota esimerkiksi kielen tylsyyteen ja sellaisiin tehokeinoihin, jotka ensimmäisellä kierroksella nielin purematta. Silti tämä on kirja, jota voi minusta suositella aikuislukijalle ihan hyvin... itse asiassa aivan varhaisnuorelle tämä voisi olla aika rankka kirja. Parental guidance adviced jne.

P.S. Yllätyin Boynea seuraavan kerran lukiessani siitä, miten erilaiselta tyyli vaikutti. Pojan perusteella ei kannata arvioida Boynea yleensä, ei hyvässä eikä pahassa.

Jonathan Franzen (2011). Vapaus. Öh. Odotin kovasti, että pitäisin tästä, mutta en erityisesti hullaantunut. Periaatteessa keski-ikäisen naisen sopeutumattomuus ja epäonnistumiset ja niiden syiden seulominen ja äiti-lapsi -suhteet ja avioliittokriisit ovat ehkä kiinnostavia... mutta taidan tarvita jotain ekstraa, jotta niistä kertova romaani oikein sävähdyttäisi: miljöön tai erityisen purevan hahmon tai rankan juonen. Jotain.  Franzen kirjoittaa hyvin ja taidokkaasti ja uskottavasti ja paikoin ironisestikin, mutta lukukokemuksena Vapaus jäi silti tasolle "ok".

En kutsuisi tätä särmättömäksi ihmissuhderomaaniksi... mutta ylensyöneeksi ihmissuhderomaaniksi ehkä. Vapaus pullistelee yksityiskohtia ja taustoja. Stephen Kingkin selittelee lavealti taustoja ja houkuttelee tutustumaan hahmoihinsa - ja sitten jokin tulee ja syö heidät. Franzenin romaanissa heille käy niin kuin ihmisille elämässä tavallisestikin. He selviytyvät ja kuluvat. En tahdo jaksaa analysoida edes omia ongelmiani kolmanteen polveen - Patty Berlundin ja hänen puolisonsa persoonallisuuksille 634 sivua oli liikaa. Franzenin kertojanlahjoista kyllä todistaa hyvää, että kirja ei jäänyt kesken, vaikka olin viimeiset 400 sivua epämääräisesti tylsistynyt.

Kesken jääneitä:

Katja Kaukonen (2011). Odelma. Tämän kirjan kanssa olen mennyt yhtä aaltoliikettä - ensin teki blogijuttujen takia mieli lukea, sitten alkoi epäilyttää, sitten se pääsi Blogistanian Finlandia -listalle ja teki uudestaan mieli, sitten aloitin... Aloitettuani kirjan aalto muuttui kuopaksi ja lopulta syvänteeksi. En pysty esittämään kunnollisia perusteluja tälle, mutta näin vain kävi: tämä kirja ei vienyt minua ollenkaan. Pääsin pienissä annoksissa sivulle 70 asti, melkein puoleen väliin siis, mutta totesin lopulta, että pakolla on typerää lukea vain siksi, että olen väittänyt tämän lukevani. En onnistunut kiinnostumaan henkilö(i)stä, tarinaakaan en löytänyt, ja koko asetelma tuntui usvaiselta osoittelevalla tavalla. Ei silti, kieli on hienoa. Muutamat vahvasti toimivat kielikuvat olivat kirjan parasta antia. En kuitenkaan päässyt tunnelmaan.

Kuukauden hakusana:

Hakusanarintamalla on ollut vilkasta. En kyllä käsitä millä hakukoneilla tänne päädytään. Toivottavasti niiden huoltosopimukset ovat voimassa. Esimerkiksi akkojen juttua facebookissa kannattaa etsiä, duh, Facebookista. Eikä poliisikoulu äidinkielen koe aukea sekään tulevalle nuoremmalle konstaapelille kirjablogista. Ja miten ihmeessä jokin onneton hakukone on lähettänyt tänne ihmisparan, joka hakee vahvistusta valinnoilleen sanoin asser on pätevä silmälääkäri?

Kuukauden harhaisimmasta hakusanasta olen kuitenkin erityisen ylpeä. Vain ja ainoastaan tähän blogiin pääsee - täysin turhaan! - hakusanalla

persoonallisuusprinsiippi

Tunnen nyt itseni hyvin erikoiseksi. Tätäkö ne tarkoittavat blogimarkkinoinnin blogeissa ainutkertaisella sisällöllä?

Vieras kartanossa

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela

Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:

[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi". 

Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää." 

Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)

Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

Edessä oma elämä (ja lyhyt GoT-prologi)

Prologia...

Hah, luulitte ehkä, että olen Kätilön jysäyttämänä jäänyt lukujumiin - niin hiljaista on viime päivinä ollut. Mutta siitä ei onneksi ole kysymys, syypää on vähimmäkseen kiire ja enimmäkseen HBO:n Game of Thrones -sarjan aikaansaama pikanostalgia... oli vaan pakko lukea kirjat uudestaan. Ensimmäiset kolme kirjaa luin kokonaan, nyt englanninkielisinä myös ensimmäisen (alkuperäiset jutut täällä, täällä ja täällä), jälkimmäisistä otin uusintaan lähinnä kiinnostavimmat henkilöt.

Vieläkin / taas kiinnostaa, vaikka edellisistä lukukerroista ei ole edes kauaa! Ilokseni myös huomaan, että löydän nyt kirjoista uusia juttuja. Johtuu varmaan siitä, että enää ei tarvitse laukata kiireesti  juonenkäänteiden perässä vaan voi nautiskella rivien väliin piilotetuista pienistä asioista. Esimerkisi Renly Baratheon - kun ensimmäisen kerran kuulin miten häntä on HBO-versiossa tulkittu, pidin sitä melkoisena ylilyöntinä, mutta niinpäs vain on alkuperäisessäkin ihan selkeät perustelut... kun lukee kunnolla. Saapas nähdä, joko tämän illan jaksossa jo tavataan tuo kuninkaallinen veli!

Esipuheiden jälkeen asiaan...

Kuva napattu anniM:ltä.

Runoprojektini on edennyt hitaanlaisesti, kaksi-kokoelmaa-kesken -vaiheessa on nyt vierähtänyt hyvä tovi. Mutta lukujärjestyksessä edelle kiilasi anni M:n blogista bongattu Edessä oma elämä, jossa äiti ja tytär keskusteluvat runojen kautta itsenäistymisestä ja kotoa lähtemisestä. Miten äiti päästää irti ja miltä se tuntuu - miten tytär etsii omaa tilaa ja tuntee siitä syyllisyyttäkin. Aihe on kovasti ajankohtainen minullakin (huoh) ja ilman muuta Edessä piti lukea heti.

Kauniiden mutta vähän pliisujen valokuvien täyttämä ohukainen runokirja tuli luettua kahteen kertaan. Siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Kylmä totuus: tekstit olivat minusta kevyehköä käyttörunoutta, joka ylsi vain paikoin sellaiseen oivaltavaan terään, jota runoista joskus löytää jopa meikäläisen kaltainen kärttyisä hupilukija. Ja sitten se kuuma totuus: itkin kummallakin lukukerralla. Enkä itke helpolla.

On varmaan joskus ennenkin tullut sanottua, että lukukokemus on henkilökohtainen juttu. Tämä runokirja todistaa sen. Tuskin suosittelisin tätä ns. yleisin perustein... mutta äiti-tytär -suhteesta irtautumista käsitteleville ihmisille Edessä saattaa olla kovaa kamaa.

Otan näytteeksi tämän äidin runon, joka saa minulta silmät sumenemaan:

Osaanko kertoa
miten tärkeä sinä minulle olet,
miten sydämeni sykähtää ilosta,
kun astut taas oversta,
heität takkisi tuolin selustalle,
pyykkipussin olohuoneen lattialle
ja vaellat jääkaapille?
Mikään ei ole muuttunut
ja kuitenkin kaikki.
(s. 15, Anna-Mari Kaskinen)

Yhyy... Ihan totta. Älkääs naureskelko siellä. Tämä on vakava paikka. Konteksti on kingi.

Lisään vielä muistiin ajatuksen, joka kirjaa lukiessa tuli mieleeni. Panin merkille, että tyttären runoissa ote on enemmän tulevaan suuntautuva, äidin runoissa painottuu menneestä luopuminen ja tuleva suhde tyttäreen. Niistä puuttuu (ainakin minun lukemanani) yksi ulottuvuus, joka itseäni on mietityttänyt jossain määrin: äidin tulevaisuus. Olen kai hullunrohkea optimisti, kun en sanottavasti pelkää tytärteni pärjäämisen puolesta, ja kun uskon sokeasti, että välillemme varmaan muodostuu siedettävä suhde sittenkin kun kotoa muuttaminen on pysyvää; sen sijaan en oikein tiedä mitä tekisin itseni kanssa kun minuutta ja elämäntilannetta määrittänyt äidin rooli pitää jättää.

Sitä joskus mietin - mitä minusta isona tulee? Kukahan mahdan olla kun en enää olekaan äiti? Joo, tiedetään, äitiys ei lopu, mutta äiteily kyllä loppuu, ja äitiminuus kutistuu kuulkaas aika olemattomiin aika nopeasti. Neitien henkisille raja-aidoille on jo ilmaantunut aika monta Asiaton oleskelu kielletty -kylttiä.

Anna-Mari Kaskinen selvästikin on vakaampi tai selkeämpi persoona kuin minä; hänen runoissaan ei kulahtanut identiteetti retkota sohvalla verkkareissa ja lohtuahmi fantasiaromaaneja tai historiallisia romansseja. (Ehkä se on vahvan uskon sivuvaikutusta. Kaskisten runoissa näkyy vilpitön vakaumus, sanottakoon tämä varoitukseksi uskontoallergioista kärsiville.)

Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen (2006). Edessä oma elämä. Kirjapaja. Kuvat Sami Repo.  ISBN 951-607-194-5.

Kätilö

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa.  (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta.  Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

 Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Avioliitot vyöhykkeiden välillä

Luin viime elokuussa Doris Lessingin Shikastan, joka oli lisätty 101 spefin helmen listalle puhtaasti maineen perusteella. Sen jälkeen päätin, että Argossa-sarjaa on luettava lisää. Shikasta oli hämmentävä ja rikas lukukokemus ja sai pään vähän pyörälleen, ja vaikka anuh vakuutti, ettei Avioliitot vyöhykkeiden välillä ole yhtä haastava, olen sitä kuitenkin vähän lykkäillyt.

Mutta jokin raja kai lainojen uusimisellakin; kirjastopinoni on taas alkanut kasvaa sellaista tahtia, että pohjimmaisiin on käytävä käsiksi. Joten otin Avioliitot esille.

Avioliitot on erikoislaatuinen rakkauskertomus. Kaitsijat määräävät Kolmannen vyöhykkeen herkän kuningattaren, Al Ithin, naimaan Neljännen vyöhykkeen velvollisuuksiinsa vyöttäytyvän soturikuninkaan Ben Atan. Seuraa kulttuurien ja henkien yhteentörmäys, joka vääntää molempien puolisoiden sielut sijoiltaan. Hallitsijoiden vavistus järisyttää heidän valtakuntiaankin. Vauraan Kolmannen vyöhykkeen sopusointuinen seisova vesi alkaa pyörteillä ja patriarkaalisen Neljännen vyöhykkeen sotilaallinen marssi seota tahdista.

Kaikkein viimeiseksi Ben Ata oli huutanut sotajoukkojensa päällikölle: - Käy hakemassa se... ja tuo hänet tänne. Minä olen mennyttä miestä jollen... Sillä samaan aikaan kun Al Ith oli itkenyt ja kapinoinut asunnossaan, Ben Ata oli kierrellyt kiroillen ja raivoten armeijansa leirejä. Ei ollut ainoatakaan sotilasta joka ei ollut kuullut, mitä hänen kuninkaansa ajatteli tästä avioliitosta johon hänet oli pakotettu, ja leireissä oltiin osanottavaisia, juotiin, naurettiin ja esitettiin rivoja maljoja joita toisteltiin pitkin Neljättä vyöhykettä. 

Myös tämä kohtaus on tarinankertojiemme ja taiteilijoittemme suosikkeja. Al Ith väsyneellä hevosellaan raakojen nauravien miesten piirittämänä. [--] (s. 15)

Tämä kirja oli Shikastaan verrattuna helppoa ja miellyttävää luettavaa, soljuva tarina jonka jälkeen on virkistynyt olo. Ei sillä, että tämä mikään miellyttävä romanssi olisi, mutta Lessing on osannut rakentaa kertomuksen niin, että repivätkin palaset tuntuvat väistämättömiltä ja tarpeellisilta osilta kuviota. Henkilöihin ei varsinaisesti eläydy - niin selvästi tämä on vertauskuvallista kerrontaa, ikään kuin opettavaista satua - mutta silti heidän edesottamuksiaan seuraa myötätunnolla. Lempeää muttei hempeää.

Opettavaisen sadun tuntuma syntyy tietysti siitä, että tarinaa kertovat Kolmannen vyöhykkeen arvostaan ja arvoistaan tietoiset kronikoitsijat. Kun kronikoitsijat mielessään jälkikäteen purkaa yhtälöstä, paljastuu Avioliittojen opetuksen tulkinnallisuus ja kuva kirjasta muuttuu uudestaan. Jos tarinan viesti pitäisi yhteen lauseeseen tiivistää, se on kai viimeisiltä sivuilta löytyvä tyytyväisyys ei ole korkein hyvä.

Mutta mikä on? Ehkä pyrkimys parempaan? Siihen vihjaa ainakin Vyöhykkeiden hierarkkisuus. Toisaalta, jos tätä lukisi poliittis-kulttuurisena vertauskuvana, ehkä Lessing sanookin, että vieraat kulttuurit voivat rikastuttaa toisiaan ja elää rinnakkain vain kanssakäymisen ja sekoittumisen kautta, vaikka keskinäinen ymmärtämättömyys vuorovaikutusta hiertääkin. Eritys ei palvele minkään osapuolen tarpeita pitkällä aikavälillä, sillä ymmärrystä ei synny ilman kanssakäymistä.

Olen jostain jäänyt sellaiseen käsitykseen, että Avioliittoja pidetään feministisenä kirjana. Ehkä se on, mutta täytyy sanoa, etten erityisesti kokenut tätä sellaisena. On toki huomionarvoista, että Neljännellä vyöhykkeellä nimenomaan naiset ovat korkeampien pyrkimysten vartijoita ja ylläpitäjiä... mutta kaikkiaan tämä tuntui ainakin minusta enemmän yleisinhimilliseltä kuin korostuneen feministiseltä tekstiltä. Mutta näinhän se menee, kertomus kuten kauneuskin on katsojasta kiinni.

Avioliitot jätti kaikin puolin hyvän maun suuhun. En usko, että unohdan tätä kirjaa ihan pian; se jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Nyt kun asiaa ajattelen, kaikki tähän mennessä lukemani Lessingit ovat aika mieleenpainuvia. Kovaa lääkettä siis! Kannattaakin varmaan vähän säännöstellä näitä eikä ahmia. Mutta ehdottomasti luen lisääkin. Sellaiselle, joka ei ole Lessingin scifi-tuotantoa lukenut, voisin melkeinpä suositella tästä aloittamista - siinä missä Shikastan rakenne haastaa ja vaatii, Avioliitot johdattelee pehmeämmällä polulla.

Doris Lessing (1983). Canopus Argossa: Arkisto. Avioliitot vyöhykkeiden välillä (Kolmannen vyöhykkeen kronikoitsijoiden kertomana). Otava. Suomentanut Eva Siikarla. ISBN 951-1-07289-7.

Arvioita:
Kirjavinkit
(Eikö muita suomeksi? Jos löydät, vinkkaa!)

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Sanottakoon alkuun, että en ole erityinen vampyyrien ystävä. Sookie Stackhouse on tietenkin asia erikseen, mutta noin yleisesti ottaen vampyyribuumi on ohittanut minut. Pitsiverhoni eivät lepata yössä enkä tunne saaliseläimen vaistomaista pelkoa varjoihin katsahtaessani... edes Marjiksen asiantunteva juttu ei siis riittänyt innoittamaan minua Verenhimoon, mutta sitten: Jori ensin kehui tätä - ja nosti vielä BF-listalleen!

Jälkimmäinen on minun kirjanpidossani jo todella veret seisauttava puoltoääni kokoelmalle vampyyriaiheisia novelleja. Joten kun se tuli kirjastossa vastaan, korjasin pois kuleksimasta ja luin hämärässä.

Kuten edellä sanotusta voi päätellä, en odottanut Verenhimoakaan huulia lipon tai kulmahampaita viilaillen. Yllätyin positiivisesti. Vanhemmat novellit olivat sisällöllisesti vähän, noh, kuivettuneita, mutta uudet suorastaan tihkuivat oivalluksia. Oli mahtavaa löytää toimistovampyyreja ja keinotekoisia vampyyreja ja yksinhuoltajavampyyreja. Ei puuttunut kuin ortoreksiasta kärsivä vampyyri. Tai no, olihan siellä... ei, lukekaa itse!

Pidän novelleista, joissa on jujuna muutakin kuin tunnelmaa ja hienonhienoa sanojen käyttöä. Kauhunovelleissa pidän siitä, että kirjailija taluttaa minut pimeälle kujalle, kuiskailee pahaenteisiä... ja huutaa lopuksi böö kuin Paavo Lipponen konsanaan. Paitsi lujempaa ehkä. Böön voi korvata heurekalla, jonka hihkaisen kyllä avuliaasti itse, jos saan novellista oivaltamisen iloa.

Moni Verenhimon novelleista saavutti vähintään kuja-ja-kuiskailu -asteen ja joukkoon mahtui muutama hieno böö ja heureka. En sen kummemmin rupea selostamaan kokoelman sisältöä; riittäköön että novelleja on 22, ja kaupan päälle on tarjolla Juri Nummelinilta minikatsaus vampyyriviihteen historiaan. Kirjoittajalistaa voi lurkkia täällä. Kaikki tarinat eivät toki häikäisseet, mutta keskimäärin Verenhimo oli mainio viihdepläjäys.

Omat lempparini taisivat olla Johanna Sinisalon osuva Peili, Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan ja Rene Kitan Vampyyrin lauantai, joissa kaikissa oli minun makuuni istuvaa terävää vääntöä. Erityismaininnat pitää antaa myös Jari Tammen novellille Pojan rippijuhlat, joka oli mukavasti järjetön, ja Heikki Nevala novellille Juotikkaat, joka sai minut iloiseksi siitä, että en asu yksin. Yök. En muuten ikinä vuokraa erämaamökkiä. Lisäksi Christine Thorelin Uhanalaisissa oli jännä todellisuuden tuntu mitä tulee väestön suhtautumiseen vampyyreihin.

Otetaan kuitenkin lukunäyte Juha-Pekka Koskisen novellista Yövuoro:

- Se myy sen, Ritva suhahti. 

- Myy? Verenkö? Ei kai? 

- Niin, veren. HYKS ostaa verta. Kirurginen pitää mainettaan yllä. Kesällä luovuttajia on niin vähän, ettei veripalvelun kanssa pelaamisesta tulisi mitään. Leikkurissa tarvitaan paljon verta. Ne osaa sitä vaivihkaa. ei siitä kylillä huudella, jos sitä luulit. (s. 152)

Tämä vampyyrikokoelma kestää hyvin päivänvalon. Kiva ettei genre ota itseään liian vakavasti.

Juri Nummelin, toim. (2011). Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita. Teos. ISBN 978-951-851-369-1.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Viimeinen toivomus (Noituri 1: The Witcher)

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Jaa-a... mistähän tämä on alkujaan tullut luettavien listalle? Muistilistan jäljet ainakin vievät Morren maailmaan, vaikka Kirjamielen Marjiksella ja Raijan Taikakirjaimissakin on tästä ollut juttua - laitetaanpa kiitokset kaikkiin suuntiin. Sapkowski on vähän joutunut odottelemaan, sillä myönnän tunteneeni blogikollegojen kehuista huolimatta lievää epäluuloa. The Witcher on näet pelinä kuuluisampi kuin kirjana.

Pelinä? Meikäläisen vakaa ja harkittu mielipide on, että peliteknologia saavutti huippunsa Tetriksessä ja Crash Bandicoot on melkein jo liikaa. Voiko pelinä suosittu kirja olla mistään kotoisin?

Mutta jokin synergistinen luonnonvoima heitti kirjaston palautettujen hyllyyn Noiturin kaksi ensimmäistä osaa kerralla, joten tietysti ne oli sitten pakko lainata, kun kolmaskin osa on kesällä ilmestymässä. Vasta kesällä! Se hyvä puoli odottelussa on, että ehdin mainostaa sarjaa muillekin näin ennakkoon, oli nimittäin vimpan päälle positiivinen lukukokemus. Epäilin ihan turhaan peliyhteyden takia; olisi pitänyt paremminkin muistaa, että Stanislaw Lem on Puolasta.

Viimeinen toivomus kertoo hirviöterminaattorien eli noiturien jaloon ja harvalukuiseen ammattikuntaan kuuluvasta Geraltista, joka kiertää maita ja mantuja tuhoten vaarallisia maagisia otuksia. Kuulostaa räiskintäpeliltä, mutta Sapkowski onkin kirjoittanut hienovireisen ja aikuisen tarinan ihmisyydestä ja sen rajoista, naamioista ja todellisista kasvoista, ammatti-identiteetistä ja etiikasta. Rakastin myös kirjan lähes brittiläisen salakavalaa huumoria; ilmeisten vitsien lisäksi tässä on runsaasti rivienvälistä kutkuttavaa. Hauskoja olivat myös muunnokset vanhoista saduista, joita noiturin seikkailuihin sisältyi. Olen aina pitänyt Lumikkia vähän epäilyttävänä...

Sankari Geralt on sopivasti sympaattinen, sillä terävä kieli tuo särmää vähän puhdasotsaiseen asenteeseen. Sivuhahmoissakin on arkkityyppisistä piirteistä huolimatta (onko kaikki muusikkojen aina pakko olla juoppoja?) mielenkiintoa. Suomennoskin on minun silmiini ihan kelpo kamaa. Sana "noituri" on minusta hyvä valinta, herätti heti mielenkiintoa.

[--] Hänen majesteettinsa kuninkaantytär, tuo kirottu kuninkaallinen äpärä, on neljä kyynärää pitkä ja muistuttaa oluttynnyriä; sillä on suu korvasta korvaan, täynnä veitsenteräviä hampaita, kirkkaanpunaiset silmät ja ruosteenvärinen tukankuontalo! Sen käpälät ovat täynnä kynsiä kuin villikissalla ja riippuvat maahan asti! Kas kun emme ole vielä alkaneet lähettää naapurivaltakuntiin hänen muotokuviaan! Prinsessa - rutto hänet vieköön - on jo neljäntoista, hänet pitää kohta naittaa jollekin prinssille!" (s. 23)

Muistelen jonkun jossain moitiskelleen Viimeisen toivomuksen rakennetta vähän hankalaksi. Kirja koostuu useammasta irrallisesta tarinasta, joiden välillä poiketaan perustarinaan. Oli hyvä, että olin kuullut ennakkoon kirjan novellimaisuudesta, sillä muuten olisin saattanut ärsyyntyä siitä lukiessani. Varoitettuna en vaivaantunut. Sisällysluettelo olisi kyllä ollut kiva lisä; sellainen orientoisi tähän rakenteeseen.

Vielä loppuun oma kotikutoinen mielleyhtymäni tästä kirjasta... Voisiko olla, että Sapkowski tässä käsittelee jotenkin sosialistisessa yhteiskunnassa asumisen kokemusta?  Kirjailija on syntynyt 1948, joten ainakaan ajallisesti ajatus ei ole mahdoton. Päähenkilö Geralt kohtaa usein noiturina sellaisia hirviöitä, jotka eivät oikeastaan ole pahoja ensinkään, ovatpahan vain kovasti hirviön näköisiä. Samaten hän kohtaa kauniita ja houkuttelevia olentoja, jotka ovatkin sisältä vähemmän miellyttäviä. Loitsun voimasta ihminen voi päätyä tekemään aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä. Geralt joutuu miettimään jokaisesta kohtaamastaan henkilöstä, onko tämä sitä miltä näyttää. Moni asuu naamion takana, monella on salattu agenda. Silti useimmat ihmiset ovat inhimillisiä - ja hyvää yrittäessään voi saada pahaa aikaan. Jotenkin tämä pinnanalainen naamioleikki tuo mieleeni neuvostoajat itänaapurissa.

En väitä, että teema on todellinen - kukapa kirjailijoiden "todellisia" tarkoituksia voi tietää? - enkä oikeastaan välitäkään. Minusta tämä oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa ihan tulkinnoista piittaamatta. Mutta kannattaa vilkaista myös muiden kommentteja, Jasca Monttu-blogissa ja Tessa Aamuvirkussa yksisarvisessa eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Olen iloinen, että fantasian puolelta on löytynyt niin paljon herkkuja, nyt olen viime vuoden mittaan saanut jalan tukevasti (raskaan riimuin koristellun tammi)oven rakoon!

Andrzej Sapkowski (2010, alkuperäinen 1993). Viimeinen toivomus. The Witcher - Noituri 1. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36569-4.

(Lisää) arvioita:
Baknabel-arkistossa
Eeva Pohjonen Risingshadow'ssa (osat 1 ja 2)
Kisun kirjablogissa

EDIT: Voi muistapalikka - vasta nyt jälkikäteen huomaan, että tämä oli myös 101 spefin helmen listallani! Bling, taas yksi osa perusoppimäärää kuitattu.

Virva Seljan yksityisasia

Kuva on WSOY:n uuden painoksen kansi - minulla on vanha painos ilman mitään kuvia...

Olen kirjablogin aloitettuani huomannut miten jumalattoman huonosti oikeastaan tunnen kirjailijoita. Kirjailijoita on vaan liikaa - tai sitten olen vaan poikkeuksellisen hyvä unohtamaan. (Uudenvuodenlupaukseni oli, että kitisen vähemmän. Niinpä en sano, että minulla on huono muisti. Minulla on loistava muisti, joka valikoi huolella säilytettävät asiat.)

Mutta oikeastaan piti puhua Rauha S. Virtasesta. Blogistanian keskusteluista olen päätellyt, että Virtanen nyt ainakin olisi pitänyt tuntea ja hänen tuotantonsa lukea jo ajat sitten. Esimerkiksi Sara tituleeraa Virtasta suomalaisen tyttökirjallisuuden äidiksi. Ups. Minun ihkaensimmäiseni oli kuitenkin nettilukupiirin valintana vasta viime heinäkuussa luettu Ruusunen, ja nyt luin viikonloppuna 101 naisten kirjan listaltani löytyvän Virva Seljan yksityisasian.

Valikoiva muistini oli editoinut pois tiedon, että Virva Seljan yksityisasia kuuluu osana Seljan tytöistä kertovaan sarjaan, mutta uuskeksin tämän faktan kirjaa lukiessani. Vaikka romaani oli ymmärrettävä itsenäisenäkin teoksena ja rakenne on ihan toimiva, aistii lukija alusta lähtien, että kyseessä on osatarina, ei kokonaisuus. Yksityisasia kertoo Seljan uusperheen elämästä vaiheessa, jossa Virva on 16-vuotias. Neljä tytärtä, isän uusi vaimo, tuoreet kaksospojat... teini-iän ihanuutta ja kamaluutta seepiansävyissä. Virvan yksityisasia on ystävyys polion rampauttaman pojan kanssa. Virvan ja nuoren Jussin ihastumiset ovat 2000-luvun perspektiivistä katsottuna ihastuttavan viattomia; viattomia ovat myös kirjassa kuvatut avioliitto-ongelmat ja uusperhekipuilut.

Suurin ilo tämän kirjan kohdalla oli juuri nostalgisuudessa. Yksityisasiassa kokoonnutaan vieraisille katsomaan televisiota ja kuunnellaan maaotteluita radiovastaanottimesta ja kerätään kasveja kasvioon - hunajaista! Myös esineenä oma kirjayksilöni on erinomaisen nostalginen. Ostin sen taannoin antikka.netin kautta. Omistuskirjoituksessa toivotetaan Pirjolle hyvää joulua 1969 (!!!) ja lehtien välistä löytyi ihka-aito äidinkielen koe, ilmiasusta päätellen samalta vuodelta. Näytin sitä Neideille todisteena verbien taivutuksen massiivisesta jatkuvuudesta. Varmaan jo muinaiset kreikkalaiset...  OTT. Nostalgiahengessä valitsenkin seuraavan lukunäytteen:

"Minä olen koko kesän hoitanut vauvoja Rean kanssa ja meillä on ollut niin hauskaa. Minusta on ollut paljon hyötyä, Virvahan on vain juossut koko ajan missä lie. Rea olisi ollut pulassa ilman minua. Ja nyt kun Margarita on tullut, en minä muka kelpaa enää mihinkään." Ja Dodo nielaisi pari kertaa kurkkuun pyrkiviä kyyneliä ja kumosi likaämpäriin juuri silppuamansa persiljan, joka oli aiottu kalakeiton pinnalle. 

"Voi pemputti", pääsi häneltä katkerasti. [--] (s. 44)

Muistatteko vielä, kun keittiössä oli likaämpäri eikä biojäteastia?

Mutta kirjaan palatakseni: nostalgia tässä eittämättä rokkasi. Muilta osin Yksityisasia oli stand-alone -teoksena aika peruskiltti perhekeskeinen perusnuortenkirja sen kummempaa kommervenkkiä, ja perhekin käy nykypäivänä perusperheestä. Melkein. Ruususessa oli enemmän särmää (ehkä siksi että se keskittyi pienempään joukkoon). Virvan yksityisyyden ja oman alueen kaipuu oli mielenkiintoisesti tuotu esiin, ja Virtanen muutenkin osoittaa erittäin terävää psykologista silmää perheenjäsenten välejä käsitellessään. Pidin myös siitä, että tämä ei ollut sellainen joka suuntaan räjähtelevä juoni-ihme, jollaisia nuorten(kin) kirjat usein ovat; tämä on elämänkokoista tarinaa.

Silti kokonaisuus oli minun silmiini suhteellisen haaleaa teinidraamaa. Toki Virtanen on kirjoittanut tämän tietyn aikakauden perspektiivistä ja sen ajan arvoja heijastellen, joten tiettyä moralisointia voi odottaakin. Mutta kovin, kovin lutherilaista meininki on.

Eipä silti, viimeisin lukemani nuortenkirja taisi olla Huotarisen noin 200 astetta rankempi Valoa Valoa Valoa... ehkä en ollut sopivassa vireessä Yksityisasialle. Ja varmaan se olisi toiminut paremmin, jos olisin aloittanut sarjan alusta, vuonna 1955 ilmestyneestä Seljan tytöt -romaanista, aloittaen. Useimmissa sarjoissa kirjat saavat huiman lisäarvon sarjan tuottamassa tuttuuden tunteesta.

Tuli juuri mieleeni ajatus: jos Yksityisasia sanoo vuonna 2012 minulla jotain vuoden 1960 maailmasta, mitä sanoo Valoa tästä maailmastamme lukijoille vuonna 2062?

Rauha S. Virtanen (1966, alkuperäinen 1960). Virva Seljan yksityisasia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan
Johanna Just a little bit -blogissa

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Wives and Daughters

Kirjablogi kehuu tällä kertaa myös vanhaa minisarjaa....

Ihan ei viime vuodelle ehtinyt hieno romaani Wives and Daughters. Arvostukseni tätä Dickensin aikalaista kohtaan nousee romaani romaanilta.

Wives kertoo maalaiskaupungin lääkäristä, joka on leskenä kasvattanut yksin tytärtään Mollya. Neidon ehdittyä nyt herkkään ikään tuntee tohtori Gibson tarvitsevansa naisen apua ja kas, läheisestä kartanosta löytyy kiitollinen ex-kotiopettajatar, leski hänkin. Tohtorille vaimo, Mollylle sisar - ja millainen sisar! Viehätysvoimaa joka huokosesta uhkuva Cynthia lehahtaa uuteen kotiinsa hurmaavana ja vähän mystisenäkin. Syntyy sisarellinen ystävyys.

Sitä ennen raikas ja suora Molly on jo ehtinyt tutustua tilanomistaja Hamleyn perheeseen. Pelkän lääkärin tytär ei kelpaisi rouvaksi konservatiivisen Hamleyn sukuun, mutta Mollysta pidetään perheessä ja hän viihtyy itsekin, ja antaa nuoremman pojan lohduttaa itseään veljellisesti. Enempää en ehkä viitsi sanoa, siltä varalta, että joku haluaa jännittää loppuratkaisua. Hah.

Tai hetkinen - jos kirjaa ei ole lukenut, niin kyllä siinä vähän jännittämistä onkin. Edes sarjan näkeminen ei täysin käy spoilerista, sillä Gaskellin kirjassa loppu on vähän toista kuin BBC dramatisoinnissa. Nautiskelin nimittäin sarjan DVD:ltä Neiti A:n kanssa välipäivinä ennen kuin luin kirjan loppuun. Ehtaa BBC-epookkia, täydet pisteet... mutta sarjan jäljiltä alkuperäisteoksen gaskellimpi lopetus vähän hymyilytti.

Toisaalta, voihan olla, että Gaskell vain lopetti vähän ajateltua äkillisemmin, kun oikea määrä osia tuli täyteen. Tämä ja moni muu Dickensin aikalaiskirjailija kirjoitti suuret romaaninsa eräänlaisina jatkokertomuksina aikakausilehtiin. Epäilemättä joku viisas tieteilijä jossain on formaatin vaikutuksia analysoinut.

Wives and Daughters on vähemmän yhteiskunnallinen romaani kuin North and South, mutta sen psykologinen oivaltavuus on huikea. Sanon pokkana: Gaskell on Austenin luokassa mitä terävään ihmisilmään tulee, vaikka Austenin sulavaan sanankäyttöön hän ei yllä. (Okei. Minusta kukaan ei yllä. Enkä enää voi tatskan jälkeen muuttaa mieltänikään!)

Mutta ei Gaskell mikään kömpelys ole hänkään:

[--] he had got into that kind of exaggerated susceptibility with regard to his wife's faults, which may be best typified by the state of bodily irruption that is produced by the constant recurrence of any particular noise: those who are brought within hearing of it, are apt to be always on the watch for the repetition, if they are once made to notice it, and are in an irritable state of nerves. (loc. 6314/10062)

Gaskell ei myöskään ole yhtä romanttinen kuin Austen, nyt kun vertailemaan ryhdyn. Ehkä avioelämä antaa erilaisen perspektiivin rakkauteen! Austenin väitetään sanoneen, että hän halusi antaa sankarittarilleen onnellisia loppuja. Ehkä Gaskell, jonka tarkkaa silmää eivät 1800-luvun loppupuolella enää konventiot samalla tavalla pidätelleet, ja joka siksi kuvaa eripuraakin varsin suoraan, kirjoitti vähän erilaisin tavoittein kuin Austen.

Sekä sarjaa että kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille hempeiden helmojen ystäville! Molly Gibson on mainion inhimillinen sankaritar eikä Gibsonien uusperheen kuvioista voi olla nauttimatta. Wives and Daughters oli tähän mennessä minulle paras Gaskell.

Elizabeth Gaskell (1865). Wives and Daughters: An Everyday Story. Project Gutenberg eBook.

Booksyn BF-lista

Blogistanian oman Finlandia-kisan säännöt ovat selvät: bloggaajat osallistuvat valitsemalla kukin omalle listalleen 3 - 6 vuoden aikana ilmestynyttä kotimaista kirjaa. Runot ja sarjakuvat sallittuja. Jutut ajastetaan ilmestymään (bim! nyt!) yhtäaikaa. Salla on luvannut koostaa listat ja laatia demokraattisen joukkoistamisemme tuloksista Blogistanian kuuden kärjen. Isot kiitokset Sallalle jo etukäteen taulukkoraadannasta!

Muuten... on aivan sairaan vaikeaa laatia tällaista listaa! Kunnioitukseni kaikenlaisia kirjapalkintoraateja kohtaan nousee kohisten. Olen lukenut kotimaista vuonna 2011 ilmestynyttä kaunokirjallisuutta yhteensä 29 kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Se on liikaa; sain helposti kasaan kahdentoista huipun listan, mutta kuuteen karsiminen teki kipeää! Rannalle piti jättää Routasisarukset ja Vilpittömästi sinun ja Ristiaallokkoa ja Huorasatu ja Metsäjätti....  nyyhkis.

Mutta kaikkien tuskailujen jälkeen Booksyn ehdokaslista näyttää tältä:

Jari Tervo: Layla. Tervo jakaa tietysti mielipiteitä, mutta näytän tykkäävän hänen kirjoitustyylistään. Layla nousee listalleni kirjan tympeästä lopusta ja omista epäröinneistäni huolimatta  Aihe on vahva ja sen käsittely purevaa - ja tässähän piti valita kirjoja, jotka ovat lukemisen arvoisia, ei täydellisiä.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tämä sarjakuvaromaani ei saanut paikkaa virallisessa kisassa. Hmm... jälkeenpäin ajatellen ehkä parempi näin. Hyvä että keskustellaan sarjakuvan asemasta ja roolista. Ja on sarjakuva ilmaisun muotona kuitenkin joissain suhteissa toisenlainen kuin kirjat. Joka tapauksessa Kädet oli minulle vuoden vakuuttavimpia kokemuksia. Sarjakuvat ovat parhaimmillaan todella kovaa kamaa. Peukut siis Tietäväiselle tästä; hän sorkkii yhtä yhteiskuntamme avohaavaa.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Ei voi mitään, minusta tämä oli hulvattoman hauska, moniulotteinen ja terävä teksti. Lasken tämän kaunokirjallisuudeksi tietynasteisesta dokumentaarisuudesta huolimatta.

Kaari Utrio: Oppinut neiti. Kuulkaas, Hirvisaari ei todennäköisesti päässyt Finlandia-listalle Minä, Katariinan ansioilla. Kyllä siinä jokin elämäntyöpalkintomeininki oli taustalla. Joten minäkin nostan Kaari Utrion uusimman listalle samalla periaatteella. Olen nauttinut Utrion kirjoista vuosikausia, toivottavasti saan nauttia vuosikausia lisää. Hyvä historiallinen viihde on Hyvä Juttu.

Mari Rasi-Koskinen: Katariina. Tämä saa taidokkaan esikoisen paikan listallani. Jälkikäteen mietittynä näen puutteitakin, mutta kerronnalliset ratkaisut ovat kiinnostavia, kokonaisuus toimi ja teksti on kaunista olematta ylityyliteltyä.

Karo Hämäläinen: Erottaja. Tiukan väännön jälkeen Erottaja kampitti Hiltusen Vilpittömästi sinun kisassa BF-listani trillerislotista. Hiltusen kirjan eettiset implikaatiot ovat minulle kiinnostavampia, mutta Erottaja on jännärinä tiukempi.

Kunniamaininta pitää vielä antaa Huotarisen romaanille Valoa valoa valoa. Siinä oli jotain pökerryttävää... ja samalla naiivia. Haastava ja erilainen nuortenkirja.

Nyt ei muuta kuin jännittämään lopputulosta!

EDIT: Lisätään vielä tärkeä tieto... Voittajaksi nousi Katja Ketun Kätilö - kurkkaa koko kuusikko täältä!