Joulukuun kootut

Juhlistan tällä kertaa uutta vuotta yllä olevalla kuvalla, joka saa selittää miksen ehtinyt tehdä minkäänlaisia tilastoja menneestä vuodesta... Kolmannes joulukuusta meni laiskan lämpimissä merkeissä, eikä kyllä harmita yhtään.

Ehkä tilastojen puute ei ole kuolemaksi kumminkaan. Olen muutenkin ajatellut jatkossa vähän rikkoa blogirutiinejani. Aikaa on bloggaamiseen käytössä ensi vuonna vielä vähemmän kuin menneenä. Käytän sen mitä on mieluummin muuhun kuin tarkkoihin listauksiin vuosilukuineen ja linkkeineen; koitan keskittyä enemmän sellaiseen, mikä itsestäni tuntuu mielekkäältä: sykähdyttävien lukuelämysten käsittelyyn, raivostuttaviin kirjoihin, tarinoihin joista en pääse eroon paitsi kertomalla niistä eteenpäin.

Menneiden muistoksi vielä viimeinen kuukauden kooste siis! Kuukauden yllättäjä oli Stephanie Barronin Jane Austen Mysteries -sarja, johon jäin huomaamattani loukkuun. Jonkinlainen kirjallinen perunalastuefekti siinä tapahtui. Yhden luettuani huomasin haluavani lukea vielä seuraavankin, vaikka ravintoarvo on nolla ja nälkä jää...

Parasta elämystä ei silti tarvitse arvuutella - se on ilman muuta Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät.  Jos et ole vielä lukenut, harkitse ainakin.

Luettu ja blogattu:

Mary Shelley: Frankenstein
Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Luettu muttei blogattu:*

Erik Axl Sund. 2014. Unissakulkija. Kirjastosta. Trilogian väliosa, Varistytön jälkeen ja ennen Varjojen huonetta, jota jonotan kirjastosta. Ruumiita piisaa ja lasten hyväksikäytön kuvaus saa aikaan lievän kuvotuksen tunteen. Pakko lukea kolmaskin osa, siinä määrin kuvioon on jo ehtinyt uppoutua.

Thomas Erikson. 2014. Pelonkylväjät. Ekirja, elisalta. Tiheätunnelmainen kirja, kiinnostavia kääntietä. Konsultti Alex King auttaa setvimään murhien sarjaa ja freelancejournalistin katoamista. Mukana on yksi vuorenkokoinen yhteensattuma, mutta sen verran hyvin kyydissä viihtyy että menkööt. Käyttäytymistieteiden soveltaminen taitaa olla helpompaa kirjassa kuin käytännössä, mutta tykkäsin silti. Kirjavinkeissä tämän luki Juha.

Faye Kellerman. 2014. Murder 101. Itse ostin. Tässä Decker & Lazarus -osassa Peter Decker on jo eläkkeellä LAPD:ltä ja on muuttanut Rinan kanssa pikkukaupunkiin kevyempiin poliisitöihin. Mielenkarvautta hänelle tuottaa etuoikeutettu ja nenäkäs rikas poikarukka, joka isäänsä kiusatakseen on värväytynyt poliisivoimiin. Decker ja Rina opettavat hänelle ihmistapoja samalla kun ratkotaan taidevarkauksia ja niistä seuranneita murhia. Kelpasi lomalukemiseksi mutta ei sarjan parhaasta päästä...  Tässä linkki positiivisempaan selostukseen.

Tatiana de Rosnay. 2014. Nimeni on Sarah. Saatu kamulta. Toisen maailmansodan juutalaisvainoja ja aviokriiseiä vuosituhannen alun Pariisissa. Aavistuksen laskelmoidun oloinen romaani onnistuu kumminkin viidyttämään ja pikkuisen, ehkä, melkein itkettämäänkin. Tai sitten merituuli sai vaan silmät vuotamaan lopussa. Kirjabrunssilla loppu todettiin nössöksi.

Lyndsay Faye. 2013. Seven for a Secret. Itse ostin. 1840-luvun New Yorkiin sijoittuva dekkari kertoo kaupungin vastaperustettuihin poliisivoimiin hommiin päässeestä entisestä baarimikosta (Timothy) ja hänen demokraattisessa puolueessa puuhavasta veljestään (Valentine). Tim, teräväpäinen ja tarkka havainnoija, toimii poliisijohdon erikoisapulaisena. Poliisivoimien erikoinen alkutaival on kirjalle kiehtova tausta, mutta varsinainen mysteeri kytkeytyy orjakaupan lieveilmiöihin. Vaikka pohjoisvaltioissa ei orjuutta tunneta, ei pohjoisvaltioissakaan vapaana syntynyt voi elellä turvallisin mielin jos syntyperä on väärä. Niin kuin 12 Years a Slave -elokuvassa kuvataan, siepataan vapaita kansalaisia jatkuvasti orjuuteen. Kirja oli oikein mainio lukuunottamatta pientä ylisentimentaalisuutta. Faye on kirjoittanut ainakin yhden aiemmin kirjan saman henkilön seikkailuista; ehkä sekin pitää hommata. Seven kelpasi myös popmatters-blogissa.

Stephanie Barron. Jane Austen mysteries. Osat 1-8.  

The Unpleasantness at Scargrave Manor.

The Man of Cloth.

The Wandering Eye.

The Genius of the Place.

The Stillroom Maid.

The Prisoner of Wool House.

The Ghosts of Netley.

His Lordship's Legacy.

E-kirjoja, itse ostin. Nämä Barronin romaanit kuvaavat (usko-tai-älä) Jane Austenia harrastajaetsivänä. Törmäsin konseptiin Norkun luukussa kirjabloggaajien joulukalenterissa ja jäin pikkuisen kiinni. Itse mysteerit ovat aika keskinkertaisia, mutta ajankuva ja viittaukset Janen elämän todellisiin tapahtumiin ovat jaksaneet kannatella kiinnostusta. Austen on sikäli helppo kohde tällaiselle kierrätykselle, sillä hänen arjestaan tiedetään varsin vähän. Helppoa luettavaa, sopivan höttöä. Näitä ei tosin kehtaa suositella kuin Austenin (ja dekkareiden) rennoille umpifaneille, sellaisille jotka eivät ota asioita liian vakavasti. Olen aika varma, että todellisessa elämässä Austen ei olisi toiminut ihan näiden romaanien tyyliin.

Jack McDevitt. 2007. Cauldron. Tarina matkasta Linnunradan keskustaan kertoo avaruusinnon hiipumisesta ja uudelleen käynnistelystä. Kirja on väläyksittäin hyvä mutta hidas alkupuolisko hyydyttää. Myös Bookwyrm pettyi.

James Rollins. 2014. The Sixth Extinction. Epäuskottava mutta kieltämättä toiminnantäytteinen tarina sisältää vaihtoehtoisia ekosysteemejä, geenimanipulointikauhua, überrikkaan ekoterroristin, lukemattomia tulitaisteluja, romansseja ja uskollisen koiran... B-leffan käsikirjoitus romaanimuodossa? Glen Seeber on eri mieltä, on kuulema page-turner ja all-nighter.
 

Tiina Raevaara. 2014. Laukaisu. Kirjastosta. Aiheensa tähden kohua herättänyt pieni romaani oli tiheätunnelmainen mutta ei varsinaisesti riipaissut. Tämän on lukenut moni, mm. Jori.

Toni Morrison. 2014. Koti. Äänikirja, kirjastosta. Armottoman hyvä pienoisromaani kuvaa sotaveteraanin sopeutumattomuuskokemuksia mutta kertoo enemmästä. Kirsikin tykkäsi. 

Kesken jäi:

Bruce Holsinger. 2014. A Burnable book. Salapoliisihommia 1380-luvun Lontoossa. Kiinnsotuin tästä kamalasti ajankohdan takia - henkilögalleriaan kuuluvat mm. John of Gaunt ja hänen huonomaineinen rakastajattarensa Kathrine Swynford. Mutta ei... Tämä kirja ei jotenkin napannut yhtään. Kieli tuntui hankalalta ja päähenkilö väkinäiseltä ja juonen rakennus lähti junnaten liikkeelle. Ei kiinnostanut edes sen vertaa, että olisin jaksanut kantaa kotiin. Toivottavasti löytää paremman lukijan hotellin hyllyllä. NYTimesin arvio ei sekään kuulosta villin innostuneelta.

Lisäksi tuli luettua John Scalzin Lock In, josta yritän kirjoittaa vielä lähipäivinä, olkoonkin että vuosi pääsi ensin vaihtumaan.
 

Antoisaa ja onnellista uutta vuotta itse kullekin!

*Listaa piti päivittää jälkikäteen, sillä lomalla tuli luettua enemmän kirjoja kuin muistinkaan. Hyvä näin!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.