Joulukuun valot

Lukuvalot ovat loistaneet tässä kuussa enimmäkseen pimeään. Vihreä ruoho ei jotenkin ilahduta tähän aikaan vuodesta. Onneksi kirjoihin upotessaan voi unohtaa kurjat ulkokelit.

Joulukuussa olen panostanut kotimaisiin, sillä kirin Blogistanian Finlandian vuoksi mahdollisimman monta sellaista uutuutta, jotka halusin erityisesti lukea. Puuttumaan jäivät oikeastaan vain Linturin ja Liksomin tuoreet romaanit, mutta ehkäpä myöhemmin saan nekin käsiini. Kirjojen kokonaismääräksi tuli 25, lisäksi luin neljä hyvää sarjakuvaa. Kirjojen kotimaisuusaste nousi 56 prosenttiin - äärimmäisen sinivalkoista meikäläiselle.

Luettu ja blogattu:

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Art Spiegelman: Maus
Laura Gustafsson: Huorasatu
Arto Salminen: Varasto
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Henri Troyat: Catherine the Great
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Karo Hämäläinen: Erottaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Luettu muttei blogattu:

Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja puuttuva rengas.
Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja elämän eväät.
Jukka Parkkinen (2006). Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.
Kun kerran kuulin, että näitä Suvi Kinos -kirjoja on lisää, pitihän nekin lainata. Nopealukuisia, hauskoja, hyvää välipala-ainesta kaikille sanaleikkien ystäville. Edelleen mietin, mikä mahtaa olla kohderyhmä... mutta minulla ainakin oli ihan hauskaa. Isoisän elämä ei tosin huvittanut yhtä paljon kuin aiemmat, Turakaisen suurperheen vaiheisiin keskittyvät osat.

Faye Kellerman (2010). Hangman.
Olen vuosien mittaan lukenut melkein kaikki Peter Decker / Rina Lazarus -dekkarit, jotka Faye Kellerman on kirjoittanut. Hangman oli mielestäni heikommasta päästä. Sarjan alussa sain näistä ylipäätään enemmän irti, löytäretkenä ortodoksijuutalaisten erikoiseen kulttuuriin ja sen sovelluksiin USA:ssa.

Sara Gruen (2009). Vettä elefanteille.
Tätä suositteli lämpimästi yksi lukupiirikamuni. Ysikymppinen vanhus riutuu laitoksessa hiutaleiksi hajoavan ihmisarvonsa kanssa. Tarinan action on kuitenkin hänen muistoissaan; ankean nykyisyyden asemesta Jacob katsoo menneeseen, suuren laman aikaan, jolloin hän kiersi maata sirkusjunan mukana ja tapasi kauniin Marleenan. Mitähän tästä sanoisi? Hyvä lukuromaani, mielenkiintoinen miljöö, loppuratkaisu aavistuksen ylisöpö. Hyvän mielen kirja, kaiken kaikkiaan. Tästä on kirjoitellut mm. Naakku.

Mike Carey, Peter Gross, Vinc Locke & Al Davison (2011). The Unwritten 4: Leviathan.
Ja tietysti ensin piti lukea uudestaan osat 1 - 3. Leviathanissa harmitti, että Moby Dick on lukematta, siinä määrin vahvasti kirjan mukana eletään. Ehkä pitäisi oikeasti lukea sekin. Mutta monta muutakin klassikkoa löytyy rivien välistä. Juttua löytyy vaikkapa Sallalta.

Hanna Koljonen (2011). Syliinvaellus Intiaan. Tämänkin sarjakuvan olen bongannut Sallalta. Energinen ja värikäs sarjakuva, mutta aivan satasella en innostunut kuitenkaan. Minulta on varmaan jäänyt aikoinaan hengellisen etsinnän vaihe väliin? Tuli kuitenkin sellainen tunne, että Koljosen piirtojälkeä katsoisi pidempäänkin.

Marjane Satrapi (2008, alkuperäinen 2004). Luumukanaa. Löytyikö tämä Hannan vinkistä? Muisti pätkii ja mielipiteenkin suhteen olen kahden vaiheilla. Joko tämä oli kypsempi tai tylsempi kuin Persepolis, mutta pitää varmaan lukea vielä pariin kertaan ennen kuin tiedän mitä ajattelen. Aiheesta puuttuu Persepoliksen dramatiikka, mutta tarina on rakennettu hyvin ja polveilee kiinnostavasti. Visuaalinen tyyli tuttua Satrapia.

Charlaine Harris (2008). From Dead to Worse.
Sookie Stackhouse sekaantuu ihmissusien sisällissotaan, tapaa erikoisen sukulaisen ja vampyyreiden keskuudessa valta vaihtuu. Poikaystäväasiat jälleen solmussa. Tämä kirja tuntui jotenkin epämääräiseltä. Tässä arvio Hreathemukselta.

Charlaine Harris (2010). Dead and Gone.
Sookie menee, noh, sanotaan nyt vaikka naimisiin, paremman sanan puuttuessa. Lisäksi muodonmuuttajat tulevat kaapista, taas tapahtuu murhia, ja yliluonnollisten otusten välienselvittelyssä kärsijöiksi päätyvät (yllätys!) Sookie ja yksi hänen existään. Ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Mutta sarjan sävyt kyllä tummenevat. Hreathemukselta juttua (spoilerivaroituksin).

Charlaine Harris (2010). Dead in the Family.
Huh. Tässä osassa kaikilla on perheongelmia: Sookiella, Ericillä, Billillä... Sookie alkaa vaikuttaa vähän vanhemmalta kuin ensimmäisissä osissa. Ei ihme, kuluttavaa elämää! Juttua Marjiksella täällä.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1997-2001). Maameren tarinat 5-6. Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli.
Maameri murtautui lopulta pintaan. Pidin älyttömästi myös Ursula LeGuinin esipuheesta. Seuraava lainaus kuvastaa täydellisesti omia fiiliksiäni, usein aivan toisenlaisissa yhteyksissä:

Minä olen nauttinut matkasta Maamerelle ja siitä, että se edelleen oli olemassa vanhalla paikallaan, tuttuna ja turvallisena, ja silti muuttuneena ja alati muuttuvana. Se mitä kuvittelin siellä tapahtuvan ei ole sitä mitä todella tapahtuu, ihmiset eivät ole niitä - tai sitä - mitä uskoin heidän olevan ja minä eksyin saarilla, jotka luulin tuntevani kuin omat taskuni. (s. 14)

Yrityksistä huolimatta en ehtinyt kirjoittaa tästä kunnon juttua ja se vähän jurppii. Pidän Le Guinin lohikäärmeajatuksista ja näiden tarinoiden syvästi inhimillisestä pohjavireestä. Kertomukset valottivat Maameren historiassa uusia kulmia, ja sellaisina olivat toki kiinnostavia, mutta jälleen kerran pidin enemmän romaanista kuin novelleista. Toinen tuuli oli oikeastaan huikean hyvä; se ja Tehanu jäävät lemppareikseni näistä Maameren tarinoista. Varsin aikuista fantasiaa eikä silti tippaakaan kyynistä. Blogiarvio löytyi Luetut-blogista täältä.

Risto Isomäki (2011). Con rit.
Niitä harvoja kirjoja, jotka ostin kirjamessuilta ihan vakain tuumin ja harkiten. Isomäen kirjoitustyyli on aika suoraviivainen, mutta pidän arvossa hänen reippaita otteitaan ja sitä, että kirjojen ideat ovat yleensä vimpan päälle mietittyjä. Ihmiskuvauksesta en sano mitään... mutta tätä lukiessani uskoin kyllä merihirviöihin muutaman tunnin. Ilmastomuutokseen uskoin jo ennestään, mutta nielen silti hyväntuulisesti Con ritiin piilotetut pikku saarnat. Peukut kotimaisille (eko)trillereille. Tästä on kirjoittanut Matti Mäkelä Hesarissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (2011). Valoa, valoa, valoa.
Minua Finlandia-juniorin voittanut Valoa ei vetänyt erityisesti puoleensa, mutta Neiti A nappasi tämän lomalla ollessaan kirjastosta ja kommentoi "aaaww - surullinen" Pienellä painostuksella sain lisämääreet "omaperäinen" ja "kiinnostava". Piti sitten lukea minunkin, ja nyt olen tämän kanssa aika sanaton. Kyyninen minä tuumii: okei ja olipas rakenteellisesti jännä ja näin nuoreen intohimoon en oikein osaa enää eläytyä. Se pehmompi minä voisi vaikka pikkuisen itkeä. Kunnollista juttua löytyy kirjasta löytyy vaikkapa Blogisiskolta täältä.

Miika Nousiainen (2011). Metsäjätti.
Sainkin tämän kirjastosta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja pitihän se lukea heti. Hyvä lukukokemus kaikkiaan - puheenvuoroksi luokkakeskusteluun kyllä vähän pliisu, ja tämän ja tämän jälkeen luettuna jotenkin ilmeinen. Mutta pidin sympaattisin vedoin piirretyistä päähenkilöistä ja tehdaspaikkakunnan kuvauksesta. Paikallispolitiikka huvitti, suuryhtiön meininki kiristi leukaperiä, loppu teki tästä 'mukavan' romaanin. Tätä voisi suositella aika monenlaiselle lukijalle. Harmittaa, etten ehtinyt kirjoittaa tästäkään, sillä kirja olisi sen ansainnut, mutta esimerkiksi anni.M on sanonut sanansa.

Yllä mainittujen lisäksi bloggaamatta ovat toistaiseksi jääneet joulukuussa lukemani kolme osaa Kage Bakerin The Company -sarjaa. Aion lukea vielä viimeisetkin palaset ja palata sitten asiaan ensi vuoden puolella. Sarjakoostetta siis tiedossa.

Kesken jääneet:

Siivoan nyt vuoden vaihtumisen kunniaksi hyllystäni takaisin kirjastoon Eeva Kilven Tamaran. Kolmeen tai neljään kertaan olen yrittänyt, mutta en tunnu pääsevän sivua 12 pidemmälle. Jokin Tamaran alkuasetelmassa mättää siinä määrin, etten hienosta kielestä huolimatta onnistu innostumaan. Olkoot.

Kuukauden hakusana:

Hih, hakukoneet ovat hauskoja: joulukuussa täältä on etsitty mm. juristin yhteiskuntaluokkaa ja lujaa käden puristusta. Ja aivan käsittämättömästi jotain sanoilla paavo pesusieni e.k. Hmm. Voisin vaikka vannoa, etten ole kirjoittanut Paavosta mitään - niin ihana kuin Paavo onkin! - joten jokin hakukone sekoilee pahan kerran.

Kuukauden hurjin hakusana on kuitenkin kaiken kattava, maailmoja syleilevä, suorastaan ylenpalttinen

näin juuri

En saa yöllä unta jos alan miettiä mitä tuolla haulla yritettiin löytää... ellei sitten juuri tällaista?

***

Booksy kiittää ja kuittaa tältä vuodelta! Lämpimät kiitokset kaikille teille ihanille blogikamuille, jotka teette kommenteillanne tästäkin blogista elävän. Ja myös teille, hiljaiset lukijat: kiitos jokaiselle täällä viivähtäjälle! Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin jos te sieltä katoaisitte...

Lukuisaa uutta vuotta kirjanystäville!

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 & lukuvuoden yhteenvetoa

Monille tuttu kirjasto. Matkustavainenkin voi levähtää täällä.

Muiden vastauksia Susan haasteeseen on ollut mukava lukea. Pitää siis vastata itsekin, ettei karmavelka kasva! Lisäksi jutun lopussa on muutama sana vuoden 2011 lukemisista. Mutta ensin haaste:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Kaari Utrion Oppinut neiti. Utriot on vaan pakko saada.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Paha kysymys, koska ihmiset ovat erilaisia... Naisihmiselle voisin suositella vaikka Chris Cleaven Little Been tarinaa. Se on helposti lähestyttävä.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja. Yh.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneliä? Enpä taida pahemmin kirjojen kanssa itkeä, koska tämä tuntuu mahdottomalta kysymykseltä! Mutta valitaan yksi vahvaa haikeutta herättänyt kirja: Hilkka Ravilon Kylmät kädet.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? George R. R. Martinin Dance with Dragons'ia odotin kaksin käsin ja kuukausikaupalla.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Olisi ollut hauska nähdä sen saavan vielä enemmän lukijoita myös Blogistaniassa.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Vonda McIntyren Aurinko ja kuu. Ylisuuret odotukset + todella keskinkertainen kirja = selkeä pettymys.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi? Doris Lessingin Shikastan. Siitä varmaan saa aina uutta. Ja autiolla saarella olisi hyvä keskittyä.

9. Mikä kirja herätti sinulle eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Lionel Shriverin Poikani Kevin. Kirjan keskeisistä hahmoista keskustelu tuntui pakolliselta. Pälpätin siitä töissäkin varmaan kyllästymiseen asti.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Antti Leikaksen Melominen. Hyvää ajankuvaa ja sopivasti tänä vuonna ilmestynyt esikoinen. Hmm... myös Nousiaisen Metsäjätti olisi ollut hyvä valinta, mutta siitä en ole ehtinyt kirjoittaa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty? Alastair Reynoldsin Pääteasemasta. Hih, olisi taatusti sellainen actionleffa, että mieskin suostuisi sitä katsomaan. Tykättäisiin varmaan koko perhe.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Arto Salmisen Ei-kuori oli ensimmäinen Salmiseni. Osui, upposi, pysyi pitkään mukana.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Harvoin näen kirjan kanssa yhtä paljon vaivaa, yllätyin kun tajusin lopuksi miten hyvin vaiva tuli palkituksi.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Jean M. Auelin The Land of Painted Caves. Kauheasti ei tarvitse muistaakaan, toistoa oli niin paljon.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Lukekaapa China Miévillen Toiset! Aivoja niksauttavaa kamaa, jos yhtään kestää irrealismia. Urrealismia? Uuskummaa? Noh, toisia todellisuuksia.

***

Olen ollut liian laiska tehdäkseni kunnollisia laskelmia näin pian synttäritilastojen jälkeen. Olen myös vähitellen tullut sellaiseen tulokseen, ettei kirjojen lukumäärän pähkäily ole minulle kovin järkevää; jotkut kirjat ovat suupaloja, jotkut viiden ruokalajin gourmet-aterioita... Luettujen kirjojen määrä ensimmäiseltä täydeltä blogivuodelta vielä kiinnosti, koska en ollut koskaan aikaisemmin pitänyt lukupäiväkirjaa. Katsotaan josko sitten taas synttäriksi jaksaisi ahertaa, nyt tyydyn karkeaan arvioon.

Kirjoja on kalenterivuonna 2011 summittain laskettuna tullut luettua vähän yli 300 ja sarjakuvia noin 25 kappaletta. Olen (vapaaehtois)työvuorossa uudenvuodenaaton, joten tuskin ehdin paljon lisää lukemaan. Marras- ja joulukuussa lukeminen oli muutenkin vähän takkuista, sillä muut vapaa-ajanpuuhat söivät energioita. Edes äänikirjoihin en pystynyt keskittymään - harvinaista!

Vuoden 2011 luetut on nyt päivitetty ajan tasalle, joten tästä voi käydä kurkkimassa kokonaisuutta. Osa linkityksistä puuttuu vielä, lisään ne huomisen joulukuun koosteen jälkeen. Blogistanian Finlandia-listaa laatiessani (Kyllä! Se on nyt tehty ja ajastettu!) ponnistelin kuitenkin sen verran, että merkkasin punaisella vuonna 2011 ilmestyneet kotimaiset kaunokirjalliset teokset.

Olen yllättynyt siitä, että tuli luettua näin paljon tuoreita uutuuksia. Arvostelukappaleiden lukeminen ja kirjablogien vinkit ovat epäilemättä tänä vuonna vieneet ja kovaa. En osaa katua, sillä kirjat ovat olleet hyviä. Ensi vuosi on luultavasti vähän toisenlainen, katsotaan... Ainakaan uutuuksia ei varmasti tule luettua näin paljon. Sen sijaan aion seurata oikkupolkuja entistä enemmän ja toivottavasti olla myös vähän ahkerampi tietokirjallisuuden kanssa. Lisäksi jatkan runojen kanssa painimista.

***

Miten onnekkaita me olemme: asumme maassa, jossa kaikki lapset opetetaan lukemaan ja kirjastot ovat ilmaisia. Vau. Nautitaan.

Otsikkokuvan myötä suosittelen kaikille Helsingin rautatieaseman tienoilla hengaileville kirjasto kymppiä, jossa voi levähtää mukavissa tuoleissa ja lukea vaikka hyvän sarjakuvan junaa odotellessaan.

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Erottaja

Kuva: WSOY

Karo Hämäläisen Erottaja on Sallan jutun jälkeen ollut epämääräisesti 'pitääpä lukea joskus' -listalla; sattumoisin se sitten tuli kirjastossa juuri sopivasti vastaan ja ehti kotimaisten lukuputkeeni joululomalle.

Erottaja on vetävä kuvaus siitä miten rahan henki leijuu asfaltin yllä. Ajankohtainen tarina nyt, ei vain siksi, että 2008 finanssikriisi on tuoreessa muistissa. Uuttahan pukkaa, nyt ja ehkä aina.

Tätä voi lukea ihan vain trillerinäkin. Mahdollisesti kannattaakin. Jos pysähdyn miettimään kirjan henkilöiden arvomaailmoja, tulee paha olo. Toisaalta pidän siitä, että Hämäläisen kirjassa raha ei ole pelkästään rahaa. Sen välineellinen arvo nimenomaan menestyksen mittarina on selvästi esillä. Rahaa ei tavoitella vain rahan itsensä vuoksi; raha on statusta, turvaa, valtaa. Kulutuskulttuurin esineet ovat symboleita; laukkukaan ei ole kantoväline vaan viesti asemasta hierarkiassa. 

Sääli että rahan hankkimisen keinoista ei tarvitse pitää lukua. Finanssicowboyt vain paimentavat pillastuneita valuuttalaumoja kohti äkkijyrkänteitä ja erottelevat itselleen pikavoitot pölypilvestä. Mitään ei tarvitse rakentaa, tehdä, luoda... manipuloinnilla, huijauksella tai varkaudella hankittu raha on vähintään yhtä hyvää kuin rehellisin keinoin tehty; parempaa jos panos-tuotos -suhde on kohdallaan. 

Itseämme saamme syyttää, jos näin kapeasti katsomme elämää. Erottajan jäljiltä värisyttää taas vähän. Nyyhkis, tahdon paremman maailman!

Henkilöt ovat enimmäkseen kiinnostavia. Tyypeissä on monipuolisuutta ja moniulotteisuutta. Tykkäsin naispahiksesta. Tarina ei ole kovin tasapainoinen mutta vetävä kyllä. Ajankuva suorastaan rokkaa. Minua rahamaailman kieli ei häirinnyt lainkaan. Hämäläinen osaa rakentaa tarinaa siten, että merkitys tulee riittävän hyvin ymmärretyksi, vaikkei jokaista termiä tarkkaan tunnekaan. Tekstistä en muuten osaa sanoa paljoakaan, sillä tässä luin lähinnä tapahtumia. Hei - minusta se on hyvä juttu kirjassa! Ei ehkä kaikissa kirjoissa, mutta trillereissä nyt ainakin.

Hämäläisen juttu etenee hyvällä sykkeellä, ihan niin kuin rahan ja arvopapereiden pyörityksessä pitääkin. Pientä kielellistä irrottelua kyllä esiintyy. Lukunäytteeksi poimin piruuttanikin kohdan, josta löytyy nakkipaperin, tuon kirjallisen kulttiesineemme, lähivastine:

[--] Oraspää nostaa kommunikaattorin povitaskustaan mutta ei avaa sitä, sillä silloin hänen eteensä vain vyöryisivät kymmenet tekstiviestit ja soittopyynnöt, menisi tämäkin hetki. 

Hänen pitäisi ajatella Wilénius & Rörstrandilla aamulla kuulemaansa, pohtia strategioita ja työskennellä parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi, mutta hän ei jaksa. Katse hakeutuu ikkunankarmiin, Norrmalmin torin pulut, pää retkahtaa alaspäin, syksyisen väsynyt Kungsträdgården, ja sen nostaminen vaatisi ylimaalliset voimat, lastenvaunujen pyörä katulaatoitusta vasten, tuulen lennättämä falukorv-paperi. (s. 136)

Ärhäkkä ja nopeatempoinen kirja, vahva ja hyvä trilleri. Ei ehkä joululukemista, ei jos haluaa uskoa, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Joulun ja uuden vuoden väliselle ei-kenenkään-maalle tämä ei-kenenkään-rahan tarina sopi mainiosti.

Karo Hämäläinen (2011). Erottaja. WSOY. ISBN 978-951-0-38362-9. 

Arvioita:

Juhana Rossi Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Terhi Hannula Turun Sanomissa

Talouselämä

  

Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!" 

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan

Minä, Katariina & Catherine the Great

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Varasto

Varasto joulutunnelmissa? Nääh.

(Jos on joulukiireitä, tässä lyhyt tiivistelmä. Sairaan hyvä kirja. Hyvää joulua.)

Tajusin äkkiä, että minähän näen suurella todennäköisyydellä ensi viikolla Varaston elokuvana. Pakko siis lakata hautomasta itse kirjaa hyllyssä ja lukea se, vaikka Salmisia tekisi mieli säästellä. Sattumoisin tulevasta ensi-illasta oli juuri tänään juttua Hesarista, nettiversiota en löytänyt.

Varaston kertoja Antero Rousku on varastossa töissä. Palkalla ei elä, ei ainakaan niin että mokkanahkatakkia pääsisi ostamaan, mutta luontaisetuna on sentään mahdollisuus myydä omaan piikkiin firman tavaraa. Rousku taitaa olla Urkin ohella Salmisen inhottavimpia sankareita. Ällöttävyys olisi sietämätöntä, ellei Salminen välillä vilauttaisi sitä kolikon toistakin puolta. Rousku on myös hyvin onneton, onneton ja avuton onnettomuudessaan, vaikka kelpo kapitalistin tavoin pyrkiikin kartuttamaan kassaansa kaikin keinoin. Tunteeton Rousku ei ole, tunteet vain eivät ole niitä mukavimpia.

Varasto on niukkuudessaan mainiota vastapainoa vaikkapa Huorasadun tursuilevalle runsaudelle. Salminen kirjoittaa vähäeleisesti ja yksinkertaisesti. Sanat tipahtelevat kuin maalipisarat puukolla puhkotusta purkista. Mutta tässä remontissa ei maalata trendikkäillä tehosteväreillä tai edes maalarinvalkoisella, tässä suditaan arjen harmaata ja laitetaan sekaan tummia läikkiä toivottomuutta.

Mitenköhän tämä kirja kääntyy komediaelokuvaksi? Ehkä yllättävänkin hyvin, sillä näyttelijät voivat tuoda komiikan esille suoraviivaisemmin. Kirjan huumori on aika, noh, tummaa, sellaista revi siitä -huumoria. Nauraakseen pitää nähdä itsensäkin oravanpyörässä ja nauraa sille. Ehkä se jekku onkin siinä.

Lukiessani kävi mielessä, että tämä on inhorealisimia samassa mielessä kuin kabuki on teatteria: äärimmäisen tyyliteltyä kamaa. Mielihyvän hetket on karsittu, ankeuttajat maleksivat nurkissa. Onko ihminen ihminen ensinkään, jos häntä ei ympäröivä yhteisö kunnolla ihmiseksi laske?

Myyntipuolella työskentelevä Karita onnistuu biologisia aseita ja silkkaa kiristystä käyttäen kaatamaan Rouskun parisuhteeseen. Tulevasta isyydestä maalaillaan Rouskullekin uutta mahdollisuutta, mutta tuleeko siitäkään mitään?

- Se on Jenna. Se on kolme vuotta, minä sanoisin ja hakisin lisää kaljaa. Jouluksi toisin lapselle ison Muumin ja muovailuvahaa. En viipyisi kauan, sillä Karitalla olisi jo uusi mies. Sillä olisi ponihäntä ja paskaiset farkut ja Harrikka-paita ja se kääntyisi sohvalta katsomaan minua kaukosäädin kädessä. 

En minä lopulta tulisi olemaan sen kummempi isä kuin moni muukaan. Karita ja minä ja lapsi olisimme aivan tavallinen tarina. Tässä lähiössä eivät muutkaan ihmiset toisiaan tarkastaneet. Säästärin tarjoukset olivat tärkeämpiä kuin hellyys ja romantiikka. [--] (s. 80)  

Joulun aikaan on mukavampi ajatella, että sitä hellyyttäkin löytyy, jostain piikkikuoren alta. Ja uusi vauva on aina uusi toivo. Salmisen kirjan lopussa toivonsäde näyttää kyllä aika valjulta. Nyyh.

Menee vähän OTT mutta senkin uhalla.... Valoisaa, lämmintä ja hellää joulua!

Arto Salminen (1998). Varasto. WSOY. ISBN 951-0-22926-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Janne Kuusinen blogissaan Salmisen koko tuotannosta

Huorasatu

Kuva: Into

Hihhei, olen vihdoin saanut pään auki loppuvuoden Suomi-urakassani! Vielä aika monta vuoden 2011 kirjaa pitäisi lukea ennen Blogistanian oman Finlandian H-hetkeä. Mutta tästä tämä nyt lähti ja ihan positiivisissa fiiliksissä.

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisromaani, joka humahti suoraan paitsi Hesarin esikoiskisan listalle myös Finlandia-listalle. Tavallaan ymmärrän miksi. Gustafsson nimittäin kirjoittaa rajusti ja rajuista asioista. Sellainenkin kirja pitää löytyä jokaiselta palkintolistalta ja kyllä tämä paikkansa rivissä lunastaa siinä missä moni muukin.

Huorasatu on rakkauden jumalatarten kasvutarina; aikuisuutta etsivät vahingossa Suomeen päätynyt Afrodite sekä huorat Milla  ja Kalla. Pitää vain voittaa itsekeskeisyys, epäitsenäisyys, laumasieluisuus, itsekkyys, syyllisyys, kuolema ja pari muuta ikävää ihmisyydelle ominaista piirrettä. Sitten kun siitä on selvitty, voi lakata olemasta oman elämänsä uhri. Jos hyvä tuuri käy, ei tarvitse olla sankarikaan. Kirjailijatar korjaa kasvun hedelmät.

Mitähän tarinasta voisi sanoa? Aristoteles näyttäytyy ikävässä valossa, Ares osoittautuu aika lapselliseksi (ööö... mitä muuta voisi sodan jumalalta odottaakaan?) eikä viisauden jumalattarella näytä olevan mitään roolia...

Tämä oli minulle siitä harvinainen lukukokemus, että koin kirjan enemmän tekstin kuin tarinan kautta. Tarina onkin, anteeksi vain, koukeroinen ja sekava remix, josta ei järisyttävää iloa ainakaan meikäläiselle irronnut. Jotenkin luulen, että Gustafssonilta olisi lähtenyt ihan soolonakin aika hulppeaa absurdia tekstiä, ilman tätä mytologiatrippiä Afroditen ja muiden ihmisten kuvikseen luomien jumalaisten olentojen sekoittamista asiaan. Sitä paitsi luin muutama vuosi takaperin (brittiläisen?) romaanin, jossa Olympoksen väki asusti nykyajassa, eikä sen kaiku ollut ainakaan minusta mitenkään mieluinen lisä tälle kirjalle.

Mutta. Kerrankin voi sanoa, että ei haittaa vaikka tarina tempoili ja möyri ihan happopöllyissä. Ei se mitään. Huorasatua oli silti mukava lukea (ainakin ensimmäiset 150 sivua), sillä kirjoitustyyli kolahti. Teksti on iloittelevaa ja agressiivista yhtä aikaa, hilpeästi kohtuutonta ja todella sujuvaa. Itse asiassa hämmästyttävän sujuvaa. Paikoin ajattelin, että tämähän on kuin elokuvaa lukisi. Duh. Dramaturgiaahan Gustafsson opiskelee.

Lukunäytettä on vaikea valita, sillä teksti luisuilee tyylilajista toiseen kuin liukastettuna. Otetaanpa tällainen:

Afrodite lupaa tulla pelastamaan tilanteen välittömästi. 

"Voi voi, on se kuollut", hän toteaa saavuttuaan. 

"Se oli kyllä vahinko." 

"No ei sentään kovin kummoinen vahinko." Afrodite mutristaa suutaan: Julian ei ollut mikään komea mies. "En kyllä keksi tähän kuin yhden ratkaisun", hän sanoo ja kaivaa käsilaukustaan luusahan. (s. 54)

Joku saattaa kokea Gustafssonin paikoin teinimäiseksi yltyvän huumorin rasittavan pikkunokkelaksi, mutta minä tykkäsin siitä tässä. Naivistista mutta energistä revittelyä, jota oli hauska lukea; nautiskelin kakaramaisesti Gustafssonin terävistä havainnoista ja intertekstuaalisuudesta. Mm. Sofi Oksanen ja Lostin Kate Austen vilahtavat. Kun nyt vielä keksisin kuka on se Pimp&Pimp-pomo...

Kaksi heikkoutta Huorasadulla minusta on. Yksi, äärimmäisyys. Olen tätä nykyä vähän tympääntynyt äärikaikkeen. Ääri-mihin-tahansa. Kaunokirjallisessa muodossa raivokas maailmanparannusagenda vielä menettelee... juuri ja juuri.

Mutta minusta pikkulasten pitäminen seksiorjina yksinkertaisesti ei kuulu samaan kategoriaan kuin lihan syöminen. Kärttyisä ämmä kun olen, kysyn: oliko ihan pakko agitoida molempia vastaan samassa tekstissä? Mahdollisesti pitää olla feministivegaani eikä pelkästään ihminen voidakseen täysillä samaistua Gustafssonin viestiin. Tai sitten missasin jonkin hienouden ja käsitin viestin väärin.

Toiseksi, Huorasatu on liian pitkä. Tämän tyylilajin kirja (pyörryttävän täynnä hahmoja, liikettä, raivoa, vitsejä, naurua, väkivaltaa) olisi enemmän edukseen hieman lyhyempänä. Loppupuolella on jo aika ylensyönyt olo, ähky suorastaan. Silti en suosittele joulupäivällisen korvaamista Huorasadulla; ei taida olla ihan joulukirja kumminkaan. Ei ainakaan jos joulusi on perinteisempää sorttia!

Noin yleisesti ottaen lukemisen arvoinen kirja. Raikas, tuoksussa verta ja meren vaahtoa.

Laura Gustafsson (2011). Huorasatu. Into. ISBN 978-952-264-063-5.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Noora Vaarala Aamulehdessä
Ja vielä bonuksena blogeista: Mari A.:n ja Erjan jutut.

Maus: Selviytyjän tarina & Ja täällä vaikeudet alkoivat

Kirjapuolella olen kummallisessa lukujumissa; kesken on kuusi tai seitsemän kirjaa, joiden välillä hyppelehdin kuin heinäsirkka, päättömästi sirkuttaen siis. Runojakin olen lukenut mutta kahden runoilijan välillä vaappuen. Täällä kolossa valitsee siis jonkinlainen kroonistunut päättämättömyys.  Höh. (No, erästä scifisarjaa olen kyllä lukenut urakalla, mutta siitä myöhemmin -)

Tasan yhden suomenkielisen opuksen olen lukenut alusta loppuun tämän äärihiljaisen blogiviikon aikana, mutta luinkin sen sitten kahteen kertaan. Art Spiegelmanin Maus on ilmeisesti niitä sarjakuvia, jonka "kaikki muut" ovat tunteneet ja lukeneet jo ammoisina aikoina, kauan ennen kuin meikäläinen edes huomasi sarjakuvien olevan muutakin kuin Aku Ankkaa ja Asterixia. Huhut tästä jo 90-luvulla palkintoja pokanneesta teoksesta ovat sittemmin kantautuneet minunkin korviini, ja kun bongasin kirjamessuilla  tämän hienon WSOY:n julkaiseman kovakantisen kokooma-Mausin - molemmat osat samoissa kansissa - kohtuulliseen kymmenen euron hintaan, piti totta kai tuoda se kotiin.

Maus on todella vaikuttava työ. Aiheena keskitysleirit on vaikea; niiden kauhuun on tavallaan turtunut, koska niistä on lukenut pienen ikänsä. Spiegelmanin Maus onnistui kiinnostamaan, hämmentämään, huvittamaan ja muistuttamaan ihmisen raadollisuudesta.

Kyllä, huvittamaankin. Mausissa tarinaa kerrotaan kahdella tasolla. Keskitysleiriselviytyjän poika muistelee lapsuuttaan, haastattelee isäänsä ja piirtää sarjakuvaa juutalaisvainoista; samalla käsitellään isän ja pojan suhdetta monin paikoin lempeästi ironisoiden. En vaan voinut olla hihittelemättä monin paikoin sekä isä-poika suhteelle että sille miten joitain 30- ja 40 -luvun tapahtumia kuvattiin.

Välillä hirvitti; mikäs pervo se täällä naureskelee keskitysleirissä oleville? Mutta siinä se onkin. Antamalla natsien uhrien olla inhimillisiä ihmisiä Spiegelman oikeastaan korostaa koko joukkotuhon inhottavuutta erittäin tehokkaasti. Tässä on oikeasti tapettu IHMISIÄ eikä mitään erityistä uhriryhmää; ihmisiä pienine tapoineen ja virheineen ja toiveineen, ihmisiä joilla on menneisyys, joilla olisi ollut myös tulevaisuus. Juutalaisista ei tehdä jotain ihmeellisiä marttyyripyhimyksiä. Isä-Spiegelman, selviytyjä ja äärimmäisen hankala ihminen, onnistuu hiirenä herättämään muutakin kuin sentimentaalista kauhistelua.

Spiegelman osui johonkin hermoon kuvatessaan juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Hiiri ja kissa ovat naamioita ja senkin Spiegelman tuo esille hienosti. Kissa voidaan nähdä hiirenä, hiirennaamion voi sitoa kasvoille. Aloin miettiä, miltä holokausti näyttäisi, jos sen sijoittaisi vuoteen 2059 ja kutsuisi sitä dystopiaksi? Tai miltä vaikkapa Palestiinan tapahtumat näyttäisivät, jos ne kuvaisi faabelina. No... ei mennä siihen. Ei ole vastauksia, on vain enemmän tai vähemmän tunnepohjaisia reaktioita, sekä täällä että siellä.

Pidin tästä todella paljon. Mausin hiiret ovat näennäisestä ilmeettömyydestään huolimatta äärimmäisen ilmaisevia. Ruudut ovat pieniä, ahtaita, tiukkoja... ne välittävät tunnelmia väkevästi. Esteettistä kuvaa tämä ei ole, ei varsinaisesti, ei edes Persepoliksen vähän rujoon tyyliin eikä todellakaan sillä tavalla herkästi kuin vaikkapa The Blankets'sissa. Silti tyyli toimii aivan älyttömän hyvin yhteen. On kuin hiiret pitäisi piirtää juuri näin.

Laitetaanpa näyteruutuna tämä kohtaus: pieni Art Spiegelman valittaa isälleen, miten hänen ystävänsä menivät pois eivätkä odottaneet häntä. Isä kertoo miten ystävyyttä todella testataan. En millään saa riittävästi valoa tähän pimeyteen ottaakseni kunnollista koko sivun kuvaa.

Spiegelman, Delisle, Satrapi, Tietäväinen - raskaan sarjan kertojia kaikki. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, painavaa sarjakuvaa on enemmän kuin ummikko olisi uskonut. Sarjakuvien 'löytämisestä' olen kovasti kiitollinen kirjablogeille...

Spiegelmanilta on ilmestynyt myös vuoden 2001 terrori-iskuja ja niiden seurauksia käsittelevä In the Shadow of No Towers, joka alkoi kovasti kiinnostaa. Spiegelman saattaisi löytää niihinkin tapahtumiin jonkin aidosti erilaisen näkökulman.

Art Spiegelman (2003, alkuperäiset 1986, 1991). Maus. I Selviytyjän tarina. II Ja täällä vaikeudet alkoivat. WSOY. ISBN 951-0-27903.

Arvioita:

Salla Lukupäiväkirjassaan

anni.m Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Maria Loikkanen (julkaistu Uudessa naisessa vuonna 2005, pdf, Alas taikavirtaa)

Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

Lakanasiivet

Kuva/päällys: Otava/Piia Aho

Niin vain ne marraskuun kiireet ovat valuneet tänne joulukuunkin puolelle; taas meinaa jäädä kertomatta erinomaisistakin kirjoista. Mutta ei, otan itseäni niskasta kiinni ja raportoin ennen huomista teatterireissua romaanista Lakanasiivet. Tämän ostin kirjamessuilta ja alkuviikosta luin.

Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)

En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.

Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.

Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:

[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi  kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke. 

Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)

Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.

Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.

Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.

Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.

On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.

Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.

Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.

(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)

Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja  Jään ja tulen kevät

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!

Vääränlainen mies

Kuva/kansi: Otava/Emmi Kyytsönen 

Lukupiiri iskee jälleen. Tällä kertaa olemme lukeneet runoja. Tai ei, sanotaan niin kuin kirjan liepeessäkin sanotaan: runomaisia laulutekstejä.

Anna-Leena Härkösen Vääränlainen mies on tosiaan kokoelma laululyriikkaa. Osa on sävelletty, osa ei, mutta käyttötarkoitus on joka tapauksessa vaikuttanut tekstien muotoon ja kieleen. Oma runolukemiseni on vielä sen verran alkutekijöissään, ettei tee mieli kovin vankkoja lausuntoja muodollisista seikoista laukoa.

Silti sanon kaiken uhallakin, että nämä Härkösen tekstit ovat aika leimallisesti nimenomaan lauluja. Kun näitä lukee runoina, tekee mieli yrittää laulaa. Tuskallinen tuntemus sekä minulle että lähipiirille. Hmm. No, meillä on lukupiirissä joitain runoutta enemmän lukeneita ja kirjoittaneitakin, kuuntelen illalla kunnoituksella heidän kommenttinsa.

Ajattelin osittain Vääränlaista miestä kun luin Jennin blogista pohdiskelua runouden "vaikeudesta". Sielläkin tulivat laulujen sanoituksen esille. Nämä Härkösen tekstit on minusta juuri sellaista aika helposti lähestyttävää käyttörunoutta. Löydän monesta tekstistä jonkin kauniin ja puhuttelevan kohdan. Lukemiseen ei tuskastu, paitsi mitä nyt vähän ärsyynnyn kertosäkeistä välillä.

Olen lukenut tätä muutaman viikon vähän kerrassaan. Eilen itsenäisyyspäivänä luin loppuun ja selailin alkua uudestaan. Lukupiirivetäjämme antoi vaikean tehtävän, pitäisi valita mielestään paras runo kokoelmasta.

Auts. Olen tosi huono rankkaamaan mitään luettavaa paremmuusjärjestykseen, kun se paremmuus on niin kovin häilyvää. Kirjojen kanssa ainakin käy usein niin, että lukuhetken tunnelmat vaikuttavat kovastikin siihen miten kirjan kokee. Parhaan kirjan valitseminen, se on kuin yrittäisin päivänsäteitä haavilla koriin pyydystää ja sitten riviin järjestellä. En osaa - ja jos hetken kuvittelen osanneeni, saan ahdistusta siitä, että pakotan jotain kirkasta omaan mielivaltaiseen listaani. Okei, joskus tulee ilmestys. Joskus jokin kirja (tai miksei runokin) saa maailman järisemään. Jos antaisin pisteitä, ne olisivat sitten niitä viiden tähden tekstejä.

Tuo OTT-poikkeama syntyi, kun mietin, että on hyvin vaikea valita näistä runoista parasta, siksikin, ettei mikään niistä saanut aikaan suurempaa sydämentykytystä. Tykkäsin monessa runossa jostain kohdasta, mutta mikään ei saanut aikaan sellaista kolausta, jonka yhdistän Oikein Hyvään runokokemukseen. Hemmetti että runous on vaikea laji, lukea ja varmaan kirjoittaakin.

Härkösen tekstit ovat sujuvia ja teräviä ja osuvia ja hauskojakin, mutta hengitin silti ihan tasaisesti koko ajan.

Lopulta poimin kirjanmerkkilappujen pohjalta "parhaiden" nelikoksi seuraavat: Toivomus, Älä kysy mitään,  Mä päätin sua rakastaa ja nimitekstin Vääränlainen mies. Näistä ensimmäisessä ja viimeisessä on minusta kivaa kiukkuista energiaa ja ironinen silaus...

Mutta valitsen nyt sitten lukupiirin kyselyyn tuon Älä kysy mitään -runon, ihan siksi että se on kokoelman runomaisimpia ja pidän räjähtävästä lintuparvesta. Seuraavassa runo viimeistä säkeistöä lukuunottamatta:

Älä kysy mitään 

Älä kysy
älä kysy mitään
tulin takaisin, ja pysynkin,
niin luulisin 

Näet silmistäni sen
mitä sinun pitääkin
älä pyydä yhtään sanaa
tyydy siihen 

Älä kysy
älä kysy mitään
oon täällä taas,
ja tyhjää täynnä eilinen
ja kun katson taakseni
en pysty mitään näkemään
enkä puhumaankaan,
en, vaikka tahtoisin 

Joskus ehkä kerron kuinka itkin
kun lintuparven lentoon räjähtävän näin
ja kuinka häntä kaksin käsin puristin
ahtaan huoneen hämärässä jälkeenpäin
ja joskus ehkä kerron kuinka
huusin
huusin ääneen
hänet hyvästeltyäin 

(s. 28-29)

Helposti lähestyttävä kokoelma. Ei vetänyt jalkoja alta, mutta puhutteli kumminkin jollain tasolla.

Anna-Leena Härkönen (2010). Vääränlainen mies: Lauluja. Otava. ISBN 978-951-1-24189-8.

Arvioita:
Eija Komu Keskisuomalaisessa
Kirjavinkit
Susa Susan kirjastossa

EDIT: Lyhennetty runoa luvattoman julkaisemisen välttämiseksi. Tekijänoikeudellisesti runo on teos, jota ei saisi siteerata kokonaan. Ups.

Jonnekin pois

Kuva: Avain

Lionel Shriverin Jonnekin pois sujahti automaattisesti lukulistalle kun siitä kuulin. Poikani Kevin oli järisyttävä lukukokemus ja Syntymäpäivän jälkeen oli sekin hyvä. Jonnekin pois osuu näiden kahden välimaille. Siitä puuttuu Kevinin intensiteetti - näin jälkeenpäin ajatellen kertojaratkaisu selittää osan Kevinin vääntövoimasta - mutta Jonnekin onnistui kyllä naulitsemaan minut tarinaan hyvin.

Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.

Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.

Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.

Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.

Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.

Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.

Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.

Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:

[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla. 

Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)

Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.

Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...

Our Tragic Universe

Kuva: Canongate.

Törmäsin tähän kirjaan Sivukirjastossa jo kesäkuussa. Liina oli löytänyt omansa kirjastosta, mutta minä tein taas osani globaalitalouden eteen; tilasin netistä. Ja sitten hautasin hyllyyn muutaman muun joukkoon odottamaan inspiraatiota.

Our Tragic Universe nimittäin on lähestulkoon tarinaton tarina ja Liinan jutusta tiesin sen etukäteen. Lukijana vähän arastelen tarinattomia tarinoita; yleisesti ottaen pidän siitä, että juoni kannattelee minua lihaksikkain käsivarsin... Jos joudun omin voimin raahautumaan sivulta toiselle, menetän helposti mielenkiintoni.

Olen onnellisen tietämätön kirjallisuusteknisestä terminologiasta, mutta yksi Universen teemoista on ehdottomasti narratiivien voiman kyseenalaistaminen. Onneksi Universe on rakennettu sen verran ovelasti, että sitä huomaa jo sitoutuneensa henkilöihin ja tunnelmaan siinä vaiheessa kun Universen oma pseudotarinattomuus alkaa käydä ilmeiseksi. Päähenkilö Meg onkin äärimmäisen sympaattinen hahmo. Hän on jo-ties-kuinka-monetta-vuotta lupaava nuori kirjailija, jonka Vakava Romaani ei edisty, mutta päivät menevät muissa töissä. Romaaniluonnokseensa Meg kirjoittaa elämäänsä uudestaan loputtomin variaatioin edistymättä lainkaan; paperin tuolla puolen hän on jumissa ankeassa suhteessa ja haaveilee vanhemmasta miehestä.

Juoni - no, siitä ei ilmeisistä syistä voi sanoa juuri mitään, mutta kirjassa mietitään todellisuuden luonnetta, pohditaan ihmisen ajattelumalleja ja niiden seurauksia arkielämälle. Samalla tapahtuu asioita ja ne liittyvät toisiinsa ja muodostavat kuvion, mutta kuvio ei ainakaan yhdellä lukemalla ole viiva tai paraabeli tai edes spriaali. Tämä pitsihimmeli alkaa näyttää symmetriseltä vasta kaukaa katsottuna.

Universen utuinen ja ovela filosofinen piirre todella puraisi; kirja toimi kuin syvyyspommi. Vaikka pidin siitä lukiessani kohtalaisesti (Meg haahuilee tyylikkäästi), varsinainen teho tuli jälkikäteen. Huomasin nimittäin palaavani Universeen yhä uudestaan päiväkausia sen jälkeen kun olin jo luullut lyöneeni kannet kiinni. Hidas sytytys? Nopealla lukuvauhdilla saattaa olla haittapuolensa. Tajusin vasta jälkikäteen (ehkä) miksi tietty keskustelu käytiin lautalla, mistä kutomisessa oli kysymys ja miksi kirjasto oli niin tärkeä ja mitä yhteistä koiralla ja Pedolla on... ehkä.

Joka tapauksessa kirjan kohtaukset siis palasivat moneen otteeseen mieleeni.   Universe resonoi kumman hyvin omien epänarratiivieni kanssa.

[--] I think what I'm saying is that narrative has to have patterns, otherwise it wouldn't be narrative, and while life doesn't have to have patterns, the minute we express it as a narrative it does have to have patterns; it has to make sense. Therefore we impose patterns on life in order that we can express it as narrative. (s. 163)

Jep. Elämä on kertomus, jonka kerromme itsellemme. Olen pähkäillyt samansukuisten ja osittain samojenkin kysymysten kanssa niin usein, että Universe herätti uinuvia ajatuksia. Tuli oikein ikävä ontologiaa ja jopa semiotiikkaa... Ehkä katson vain Matrixin uudestaan!

Lisään vielä, että kirjassa tapahtuu muutakin kuin narratiivien universaalin penetraation illustrointia. Okei, melko mutkikkaita pohdintoja on paljon, mutta lisäksi kirjassa tavataan (ehkä) muutama myyttinen olento, kirjoitetaan (ehkä) tarinaton tarina, riidellään ja surraan ja rakastetaan ja yritetään ymmärtää. Ja tehdään sukan kutomisesta kohtuuttoman suuri numero.

Pitääkseen Universesta täytyy pitää pitkistä filosofistista keskusteluista ja vähän eksyneistä päähenkilöistä. Minä tykkäsin kyllä. Kokonaisuus toimi niin hyvin, että annan kirjalle anteeksi sen taakseen jättämän pysyvän hämmennyksen; en vieläkään ole varma mitä siinä tapahtui. Pitää varmaan lukea uudestaan parin vuoden päästä.

Siedän jopa sen, että päähenkilö on - huoh - jälleen kerran kirjailija, sillä tällä kertaa kirjoittamisen pähkäilyllä on jokin rooli kirjassa. Hih, eipähän ainakaan tarvitse valittaa, että minä-kertojan havainnointi on epäilyttävän tarkkaa ja itseilmaisu naurettavan kaunista!

Scarlett Thomas (2011). Our Tragic Universe. Canongate. ISBN 978-1-84767-129-5.

Arvioita:
Liina Sivukirjastossa
Alice Fisher Guardianissa
Nicolas Royle Independentissä

Kasvun paikka

Kuva/kansi: Talentum/Sherpa

Tätä kirjaa haluan oikein tahallani hehkuttaa: aivan briljantti joululahjakirja suomalaisesta yritysmaailmasta kiinnostuneelle miehelle!

Äh, pahoittelut sukupuolisidonnaisesta kommentista, joka pohjaa täysin omiin ennakkoluuloihini... Korjaan: ilmeinen joululahjakirja urheilusta edes etäisesti kiinnostuneille bisnesihmisille, briljantti lahjakirja naiselle, jos haluat todistaa, ettet ole kalkkiutuneiden sukupuoliodotusten vanki.

Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikassa näet käytetään tasaisesti urheilusta poimittuja tarinoita bisnesviestin perille viemiseen.  Onneksi Vuori myös kertoo tarinat taustoineen eikä vain viittaa niihin; meikäläisen kaltainen huippu-urheilun täysin ignooraava lukutoukkakin pysyy kyllä kärryillä. Markkinoinnin erikoissanastoa tulee vastaan jonkin verran, mutta ei mielestäni kohtuuttomasti. Kenen tahansa yrityselämästä yhtään kuusalla olevan pitäisi pysyä 98% kärryillä.

Sitten pieni blogihygieeninen varoitus. Jos kuulut koulukuntaan, jonka mukaan kaikenlainen yhteys kirjailijaan/kustantamoon saastuttaa blogijutun, jätä kehuni väliin. Sattumoisin nimittäin tunnen Jukka-Pekka Vuoren jo opiskeluajoilta. Polkumme ovat ajautuneet jokseenkin erilleen erilaisten elämänratkaisujen myötä, mutta pidän tästä kirjailijasta ihan ihmisenäkin. Kunnioitan hänen tinkimättömyyttään ja kykyään henkiseen kasvuun; pidän hänen ajattelutavoistaan, joissa yhdistyy näennäinen suoraviivaisuus ja yllättävä kerroksellisuus. Ja minulla on omistuskirjoituksella varustettu kappale tätä kirjaa. Nih.

Lähdin siis lukemaan Kasvun paikkaa hyvin positiivisin odotuksin. (Ja kieltämättä vähän peloissani; olisi ollut noloa huomata, että se onkin kaamea! Huh helpotusta.)

Kasvun paikka on melko yleistajuinen johtajuuden ja markkinoinnin peruskysymyksiä pohtiva kirja, joka nojaa kolmeen kivijalkaan: markkinoinnin keskeisten käyttöteorioiden tuntemus, vankka kokemus kentällä sekä suomalaisten ja kansainvälisten menestyneiden johtajien haastattelut. Kasvun paikasta kuultaa  huoli suomalaisten yritysten yleisestä keskinkertaisuudesta ja erityisesti suomalaisen markkinointijohtamisen keskinkertaisuudesta. Täällä pohjan perukoilla kun on taipumus tyytyä vähään ja välttää riskejä. Turvallisuuteen ja asemien säilyttämiseen keskittymisen kääntöpuolena ovat pienet visiot ja vaatimattomat tavoitteet. Uskonpuute, höyläily, nysvääminen pikkuasioiden kanssa vaikka suuret linjat murtuvat. Pelkuruus. Vastuunpakoilu.

Bisneksessä vaatimattomat tavoitteet ovat pahasta. Niistä puuttuu voima viedä ihmiset seuraavalle tasolle. Ja ihmisethän sen tuloksen tekevät, ihmiset jotka osaavat ja tahtovat. Vastaus ei ole tehdä enemmän ja enemmän vaan paremmin ja paremmin.

Vuoren kirjassa kasvuyrityksen markkinoinnissa on kyse juuri tästä: ymmärretään mistä yrityksen arvo tulee (asiakkaista), valitaan oikeat asiakkaat ja tehdään omasta tuotteesta aidosti parasta ratkaisua heille. Tämän mantran oppii ulkoa helposti, mutta sen vieminen käytäntöön vaatii raakaa osaamista, valtavasti työtä ja vankkumattoman tahdon. Vaikka pikavoittoja voi bisneksessä syntyä monellakin tavalla, esimerkiksi olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai vähentämällä väkeä, pitkän linjan kasvu syntyy strategisesta markkinoinnista: siitä että katsotaan eteenpäin ja ulospäin ja ponnistetaan oikeaan suuntaan.

En ole mikään yleisen kasvuideologian fani; vierastan ajatusta siitä, että ihmisen aina pitää saada enemmän sitä ja tätä. Ahneuden, itsekkyyden ja röyhkeyden nostaminen arvokeskiöön hermostuttaa minua. Saan vilunväristyksiä siitä, miten julkisorganisaatioiden perustehtävät hukkuvat niiden jatkuvaan uudistus- ja säästämisrumbaan, enkä totta totisesti usko kasvuun hinnalla millä hyvänsä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvulle on löydyttävä rajat. Silti globaalilla taloudella on lisäarvoa yhteiskunnille ja yksilöille, jos se johtaa kilpailun kautta siihen, että asioita tehdään paremmin ja paremmin.

Kasvun paikka ei onneksi ole kirja siitä, miten tienataan mahdollisimman iso tili ja vetäydytään sitten Bahamalla, eikä siitä kuinka tyrkytetään turhakkeita lammasmaisille kuluttajille. Tässä kirjassa on kyse siitä, miten ja miksi pitäisi pyrkiä autenttiseen kasvuun. Sillä kasvulla on paikkansa: yritystoiminnassa kilpailluilla markkinoilla yrityksen on pakko pyrkiä olemaan parempi. Pyrkimys paremmuuteen ja pyrkimys autenttiseen kasvuun kulkevat käsi kädessä. Ne ovat yhtä ja samaa.

Paremmat suomalaiset yritykset tekevät parempaa tiliä myös Suomelle, joten vaikkei hyväksyisikään osinkotuloilla elämistä tai kasvavia tuloeroja, yritysten pärjäämisellä globaalissa kilpailussa on väliä. Yritykset tekevät tilin, jolla hyvinvointivaltiota voi (yrittää) pyörittää.

Ja tässä suhteessa me suomalaiset totta vie olemme kansakuntana pulassa, sillä meidän saavutetut etumme hiipuvat tätä menoa kyvyttömyyteen kehittyä. Suomalaisten yritysten kasvuhalut ovat heikkoja, markkinoinnilla ymmärretään edelleen mainostamista, epäonnistumista ja siten riskejäkin siedetään säälittävän huonosti.

Pystyisimme parempaankin, mutta ensin pitää lakata etsimästä selityksiä ja alkaa etsiä ratkaisuja; ei ratkaisuja oman selustan turvaamiseen vaan ratkaisuja asiakkaan parhaaksi. Vuori muistuttaa osuvasti suomalaisten kehupelosta. Kun Newsweek rankkeeraasi Suomen maailman parhaaksi maaksi, reagoimme kitkerästi ja aloimme etsiä laskuvirheitä lehden kaavoista.

Mikä meitä oikein siinä ärsyttää, kun muut kehuvat meitä? Onko mahdollista että meitä ärsyttää se, että meiltä viedään viimeinen tekosyy olla menestymättä? Meillä on nimittäin paha tapa vetäytyä tekosyiden taakse, kun emme ole valmiita laittamaan itseämme likoon menestyksen eteen. [--] Uskon vahvasti, että jos me haluamme jatkossa menestyä, meidän on ajateltava toisin [--] (s. 228)

Samaa viestiä on kuultu monesta suusta jo parikymmentä vuotta. Silti Kasvun paikka on minusta kirja, jolle on tilausta. Vaikka se ei sisällä sinänsä uusia asioita markkinoinnista tai johtamisesta tai kasvun teorioista, se on poikkeuksellisen vahva ja uskottava puheenvuoro kipeästä aiheesta, suoraan suomalaisen markkinoinnin huipulta. Tämä on kirja, jossa tekijä on laittanut itsensä ja osaamisensa likoon sanoakseen mielestään tärkeän asian. Sen vilpittömyys kantaa, vaikka saattaa toki ärsyttääkin. Vuori tietää mistä puhuu ja puhuu suoraan.

Suora henkilökohtaisuus on Kasvun paikan vahvuus ja samalla sen heikkous: tämä on vahvasti oman kontekstinsa kirja. Ellei tunne oloaan kotoisaksi yritysten välisen kilpailun temmellyskentillä, ei varmaan tykkää tästäkään. Toisaalta, jos itse elää kilpailun maailmassa, tämä antaa paljon ajattelemisen aihetta. Henkilökohtaisesti hyödyllisin juttu minulle tässä kirjassa oli selkeä esitys siitä, miten markkinointiajattelua voi myydä organisaation sisällä. Teoriassa tiesin että omistaja-arvon kautta pitää mennä, mutta tässä nyt tuli se puuttunut viimeinen askel.

 Ai niin, palaanpa vielä blogihygieniaan ja joululahjateemaan. Kun nyt mainostin tuntevani kirjailijan, on varmaan syytä myös erikseen sanoa, että ostin oman kappaleeni kirjaa ihan omilla rahoillani kirjamessuilta. Kirjailija ei nimittäin itse tällä opuksella tienaa; tuotot menevät neurologisista häiriöistä kärsivien lasten auttamiseen. Hinta on valitettavasti ammattikirjallisuuden luokassa. Juttua mahdollisesti lukeville joulutontuille tiedoksi, Booky.fi myy tätä osapuilleen samalla hinnalla kuin messuilla myytiin, Talentumin verkkokaupassa on jokin Talentum-lisä.

Jukka-Pekka Vuori (2011). Kasvun paikka. Talentum. ISBN 978-952-14-1619-4.

Arvioita:
Hanna Rajalahti Talouselämässä
Marge Mentaalimuuvi-blogissa
Paavo Järvensivu Degrowth.fi -sivun blogissa