Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Kuva: Gummerus

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa on ollut ostettuna jo lokakuusta asti, hankin näet sen kirjamessuilla käydessäni. Joskus, jossain, olen bongannut kirjasta näytepalasen - olisikohan ollut kustantamon järjestämän nimikilpailun yhteydessä? - ja romaani vastasikin varsin hyvin katkelman synnyttämiä ennakkokäsityksiä.

Kuolema sijoittuu Italiaan ja sen sankaritar on contessa Arianna de Bellis, nuori leski, joka täyttää tyhjäksi jäänyttä elämäänsä pyörittämällä pikkuserkkunsa kanssa etsivätoimistoa. Yleensä yksityisetsivien toimeksiannot koskevat aviorikoksia, mutta nyt komea Luciano palkkaa Ariannan selvittämään kevytkenkäisen kälynsä kuolemaa pienessä Tolfan kylässä. Arianna, jolla on miehensä peruina kovan luokan suhteita, käykin tarmolla toimeen.

Kunnon dekkarin malliin tarjolla on ripakopallinen osapuilleen uskottavia epäiltyjä. Mutkikkaat perhesuhteet ja kylän tiivis ihmisverkko saavat ainakin lukijan pään ajoittain pyörälle, vaikka Arianna näyttääkin pysyvän kartalla. Ehkä se onkin Ariannalle helpompaa; meikäläistä sekoittaa himpun verran Ariannan oman salaperäisen menneisyyden ilmiintyminen tarinan mittaan, mutta sehän ei Ariannalle tietenkään ole ongelma.

Murhamysteerinä Kuolema on asiallinen kokonaisuus muttei päätähuimaavan jännittävä tai erikoinen kumminkaan. Sen varsinainen vahvuus on minusta paikallisväri. Italia suorastaan rehottaa kirjassa.

Kahvin juotuaan Arianna suuntasi ostoksille. Italialaiset rakastivat pikkuputiikkeja. Tavaratalot olivat harvassa isoissakin kaupungeissa, ihmiset arvostivat henkilökohtaista suhdetta kauppiaaseen. Ostoksilla käynti oli sosiaalinen tapahtuma. Tarkoitus ei ollut ainoastaan hankkia ruokatarpeita, vaan myös kuulla uusimmat juorut ja vaalia ystävyyssuhteita. [--] (s. 28-29)

Jos rakastaa Italiaa, nauttii luultavasti Kuoleman basilikalta ja tomaatilta tuoksuvasta piazza-tunnelmasta. Moni saattaa sen sijaan pitää heikkoutena henkilöhahmojen yksioikoisuutta. Naiset ovat kauniita ja miehillä on kuoppa leuassaan ja niin pois päin; mikä rasittavampaa, luonteetkin ovat aika mustavalkoisia. Esimerkiksi Angelo on kovin tutunoloinen tyyppinä... eikä kaunis contessa valkoisissa capreissaan kävisi laatuun missään muussa yhteydessä kuin tässä.

On nimittäin niin, että Kuolemassa tietty henkilöiden kliseisyys oikeastaan toimi aika hyvin. Kokonaisuus on väkevästi makea kuin rasiallinen tummaa suklaata, kaikkine detaljeineen koristeellinen kuin riikinkukon pyrstö. Kuolemassa on christiemäistä tyylittelyn henkeä. Italian auringon heittämissä vahvoissa varjoissa kai ihmisetkin ovat vähän mustavalkoisia. Tämän jälkeen tuntuu entistä vahvemmin, että pitäisi tosiaan kokeilla Donna Leoniakin.

Hyvää viihdettä. Kunhan ei odota dekkariltaan mitään pohjoismaisen koulukunnan yhteiskuntakriittistä realismia, eikä kärsi romanttisista sivujuonteista. Minulle maistui mukavasti. Suosittelen, hyvän juuston ja kuivan punaviinin kanssa. Testattu yhdistelmä!

Vera Vala (2012). Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 978-951-20-9036-5.

Arvioita:
Jukka Koskelainen Hesarissa
Leena Lumi blogissaan
Kirsi Kirjanurkassaan
Norkku Nenä kirjassa -blogissa

The Saturday Big Tent Wedding Party

Tämä oli se kirja, jonka lupasin itselleni lomanaloituskirjaksi: sopivan hyväntuulista. The Saturday Big Tent Wedding Partyn päähenkilö Mma Ramotsve on perinteisellä ruumiinrakenteella siunattu yksityisetsivä, joka ratkoo ihmisten vakavia ja vähän vakavampia pulmia suurella sydämellä ja herkällä oikeudentajulla. Tukenaan Mma Ramotsvella on tiukkaotteinen apulaisetsivä Mma Makutsi ja Clovis Andersenin erinomainen opas The Principles of Private Detection - kas siinä kirja, jonka haluaisin lukea!

The Saturday Big Tent Wedding Party on hyvin samanlainen kuin muutkin sarjan kirjat: jos on pitänyt yhdestä, pitää todennäköisesti muistakin. McCall Smith on säilyttänyt Nro. 1 Ladies Detective Agencyn tunnelman hyvin osasta toiseen. Rooibos-teetä siemaillaan, orpofarmin koneita korjaillaan - ja jopa pieni valkoinen auto, jonka jo luulimme jättäneen meidät iäksi, ilmaantuu jälleen näkyviin. Tämän aaveauton kohtaaminen askarruttaakin Mma Ramotsvea läpi kirjan; lisäksi on ratkottavana asiakkaan karjaa tuhonneen vihulaisen arvoitus ja oppipoika Charlien jälkikasvun visainen tilanne. Ja pian avioliiton satamaan purjehtivaa Mma Makutsia mietityttää hääkenkien valinta - tietenkin.

Ongelmat kietoutuvat osittain toisiinsa, kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä, mutta ne ratkeavat kuuntelemisella ja ajattelemisella ja roimalla annoksella myötätuntoa... kuten ongelmilla on elämässäkin tapana tehdä. Pidän näiden kirjojen avarakatseisuudesta - ne puhuvat toleranssin, kohteliaisuuden ja ystävällisyyden puolesta pienissä ja suurissa asioissa, lempeästi.

'Tell me, then, Mma Ramotsve, what is shopping for? It seems that I have misunderstood the whole thing.'

She smiled. There was much that men simply did not understand, but she had never been much concerned about this lack of understanding. Indeed, in her view it was one of the things that made men so appealing. There were men's things and then there were women's things. The list of which was not written in stone, and it was quite possible for a woman to enter the world of men - and the other way around - but she saw no point in denying that women liked to do certain things and men liked to do other things. Nor did she doubt that these preferences were one of the reasons why women liked men and men like women. So it was perfectly possible that there were men who liked shopping, and who understood exactly what it was all about, but Mma Ramotsve had yet to meet such a man. Maybe they existed elsewhere - in France, perhaps - but they did not seem to be much in evidence in Botswana. (s. 31)

Jep, Suomella ja Botswanalla on ainakin jotain yhteistä. Voi kun osaisi itsekin suhtautua Mma Ramotsven realistisella positiivisuudella ihmisiin!

Oli mukava Little Been jälkeen katsoa Afrikkaa ihan toisenlaisten lasien läpi. Päässäni piirtyvä Afrikan kartta alkaa olla aika laikukas: Botswanassa paistaa aurinko perinteisellä ruumiinrakennetulla varustetun ja kohteliaan karjankasvattajakansan ylle, Norsunluurannikolla ratkotaan värikkäitä ihmissuhdeongelmia terävällä kielellä,  mutta Nigeria ja Kongo pelottavat. Lähiaikoina pitäisi vielä käydä Sambiassa...

(Mutta seuraavaksi Moskovaan.)

Alexander McCall Smith (2011). The Saturday Big Tent Wedding Party. London: Little, Brown.

Arvioita:
Examiner
The Washington Times (pahoja spoilereita :-) )
ja suomeksi Norkku
EDIT: lisätty kuva Leenan vinkeillä :D