Toukokuun tilit

Lenkillä voi nyt nähdä tällaistakin - ihanaa!

Toukokuu oli työläs kuukausi. Huh. Vähän on nääntynyt olo, mutta vielä jaksaa painaa... Loma pilkistää jo horisontissa.

Kuun alussa irroittelin bloggaajaesittelyn kanssa. Monet ystävälliset kommentit lämmittivät sydäntä, olen kippuralla ilosta. Kiitos vielä kerran kaikille teille!

Yhtä ja toista ehdin toukokuussa lukeakin, bloggaaminen tosin jäi vähemmälle. Hyvä joskin kevyt lukukuukausi. Itsestä tuntui kuin olisi mitään lukenutkaan, kun niin heikosti ehti kirjoista kirjoittaa. (Hih, hyvin postmoderni ongelma, tämä!)

Luettu ja blogattu:

Kari Hotakainen: Jumalan sana
China Miéville: Perdido Street Station
Marja Björk: Prole
Ursula Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, Harhakaupunki
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Masha Gessen: Kasvoton mies
Hilary Mantel: Bring Up The Bodies
Jean-Christophe Rufin: Globalia
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tudor-teemalla meni suurin osa toukokuusta, ja huippukohdaksi pitänee siksi nostaa Mantelin Bring up the Bodies. Silti melkein kaikki bloggaamani kirjat tässä kuussa olivat minusta hyvää luettavaa, keskenään kovin erilaisia tosin. Jumalan sana oli upea äänikirja, Perdido vaikea mutta hieno genrehelmi, ja Le Guin on Le Guin! Viides maailmanvalta oli ehdottomasti positiivinen ylläri. Globalia oli sinänsä älykäs dystopia... Heivollin romaanistakin jäi sellainen tunne, että kirjassa ei ole mitään vikaa; lukija vain oli huonosti innostuvalla tuulella.

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010, alkuperäinen 1997). Tappotahti. Vähän ihmettelin kun tämä Jack Reacher -kirja tuntui jotenkin takkuisemmalta kuin muut lukemani, eikä dialogikaan ollut yhtä näpsäkkää kuin ennen. Kansien huolellisemmalla lukemisella selvisi, että tämä olikin Childin ensimmäinen Reacher, joten sitähän se varmaan oli. Kaikkien kovisten oma roolimalli otti tässä vasta haparoivia ensiaskeliaan; siksi Jack puhuu tunteistaan. Tosin lähinnä itselleen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ainakin tempo on kohdallaan kirjassa, jossa ensimmäisellä sivulla vedetään jo esiin kaksi haulikkoa ja kaksi revolveria. Mettekin on lukenut tämän.

Agatha Christie (2011). Neiti Marplen viimeinen juttu. Nuori Gwenda-rouva ostaa talon. Aaveistako johtuvat hänen oudot tuntemuksensa... vai onko ilmassa pahaa tahtoa? Näitä Christie-äänikirjoja on mukava kuunnella. Lars Svedbergin ääni on juuri sopiva, eikä proosa ole liian vaativaa autoiluseuraksi. Viimeinen juttu on myös yksi neiti Marplen parhaita: tässä kirjassa lukijaa jujutetaan todella ovelasti mutta täysin reilusti. Kun tarina on tuttu, kirjaa kuunnellessa huomaa hyvin, miten avoimesti Christie vihjaa oikeaan ratkaisuun. Ja toki moneen muuhunkin ratkaisuun! Tämän on lukenut englanniksi ainakin Luru.

Ketola & Rauhala: Vatikaanin vanki. Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Kaunis ja vaalea professori jatkaa seikkailujaan, tällä kertaa Vatikaanissa. Paavilla on kummia ajatuksia, joita ei ainakaan salaperäinen ja murhanhimoinen ilkiöjärjestö hyväksy. Onneksi Annin serkut seuraavat henkivartiokaartina mukana, munkeiksi naamioituneina. Hmm, en nyt tiedä onko vain harhakuvitelma, kun aiemmat albumit olen jo palauttanut, mutta ihan kuin piirrosjälki olisi vähän vähemmän vaikuttavaa tässä? Voipi olla, että luulen vain; ehkä johtuu siitä, että tässä ei ollut niin montaa tuttua paikkaa tehoja lisäämässä. Lukisi näitä enemmänkin, siitä huolimatta, mutta enempää ei ole tehty.

Janne Löytänä & Katleena Kortesuo (2011). Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Tässä kirjassa puretaan nyt suupalasiksi viimeisintä kirjainyhdistelämävillitystä. CRM on out, CEM on in. Mutta en tarkoita irvailla, sillä Löytänä ja Kortesuo puhuvat enimmäkseen asiallista asiaa ja vaihteeksi sellaisella kielellä, että asian ymmärtää jos malttaa edes 60 sekunttia kerrallaan keskittyä. Käytännöllistä ja toimivaa tavaraa, kunhan muistaa, että bisneskirjojen kanssa vastuu on aina lukijalla... Aihepiiristä enemmän lukeneelle ei juuri tule uutta, mutta asiat on paketoitu mukavasti. Harmittaa melkein, ettei ole tätä omana vaan pitää palauttaa kirjastoon.

Kage Baker (2009). The Empress of Mars. Aivan ihana hyvänmielenkirja minulle! Lähtisin heti Marsiin jos joku järkkäisi lennon... saisi olla vaikka yksisuuntainen... huoh. The Empress kertoo Marsin siirtokunnan vaiheista, mutta meno keskittyy ihmisläheisesti kapakkaan, jota pyörittää Mary Griffith, sitkeä ja älykäs yksinhuoltajaäiti. Politiikan, kaupan ja eksoottisen uudisraivauksen yhdistelmää Kage Bakerin hellällä otteella. Toi mieleen Poul Andersonin Nicholas van Rijn'in, joka on the man who counts... Mary Griffith on samaa luokkaa aikaansaamisessa mutta paljon mukavampi. Perusasetelma ja miljöö ovat toki monista muistakin romaaneista tuttuja, mutta hahmoissa on sopivasti mutkikkuutta ja vanhojen kuvioiden välistä pilkahtelee uusiakin ajatuksia. Uskontoa käsiteltiin tässä kiinnostavasti ja pidin kirjan alakulttuureista.

Elisabeth Gaskell (1848) Mary Barton. Olen takunnut tätä e-kirjaa vähän kerrassaan jo kuukausikaupalla, enkä tiedä olisinko vieläkään saanut loppuun ilman työmatkaa Norjaan. Mutta lentokoneeseen sulkeutuminen on yksi tapa saada vähän pitkäveteisempikin opus loppuun. Myönnän että petyin tähän; oikeastaan ensimmäinen Gaskellin kirja, joka ei innostanut. Mary Bartonin tarina käynnistyy hitaanlaisesti ja opettavaisuus, joka North and Southissa ei kovin vaivannut, oli tässä niin pinnalla, että ajoittainen huumori upposi siihen kuin suohon. Terävä silmähän Gaskellilla on, mitä tulee ihmissieluihin, mutta ehkä hän vasta opetteli käärimään kitkerät pillerit sokerikuoriin? Tämä oli Wikipedian mukaan hänen ensimmäinen romaaninsa.

Niistä Tudoreista oli puhe... Kun on väsynyt ja vetämätön olo, tekee mieli tuttuja ja helppoja kirjoja. Ilmeisesti yksi helppo laji ovat meikäläiselle nämä Tudorien hovitarinat, muodossa kuin muodossa.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2004). Musta tuli. Pidin viime kuussa lukemastani Luostarin varjot -dekkarista, joten Tulikin oli lukulistalla, ja sattumalta osui kirjastossa vastaan. Tässä osassa Cromwell usuttaa kiltin lakimiehen kreikkalaisen tulen jäljille. Mukava ja rentouttava kirja, ja oli hauska katsoa Tudor-ylhäisön meininkiä tästä vähän etäisemmästä näkökulmasta. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Kirsi ja Norkku.

Karen Harper (2010). The Queen's Governess. Harper käyttää minä-kertojana Kat Ashleytä, Elizabeth Tudorin hoitajaa ja uskollista seuralaista. Kirjallisesti Governess on aika tyhjänpäiväinen, eikä Ashleystä synny kovin uskottavaa kuvaa. Faktat ovat kumminkin aika hyvin kohdallaan; sopi tähän hetkeen ja tähän mielialaan. Ei mikään ihmeellinen elämys, mutta olipahan syy hengailla tutun väen parissa. On aidosti kiinnostavaa katsoa, miten erilaisin tavoin samoja historiallisia hahmoja voikin kuvata. Tätä voi suositella intohimoisille tudoristeille, joille riittää, noh, se että siinä on tudoreita.

Philippa Gregory (2011). The Lady of the Rivers. Tämä romaani on prequel Gregoryn The White Queenille, joka käsittelee ensimmäisen York-kuninkaan, Edward IV:n vaimoa Elizabethia. The Lady kuvaa Elizabethin äidin, Luxemburgin Jacquettan, merkillistä elämää. Kunnianhimoinen nainen, joka solmii toisen avioliittonsa rakkaudesta, ja rakentaa sitten itselleen ja miehelleen uraa Englannin hovissa. Jacquetta on myöhemmin tärkeä hahmo myös The White Queenissa. Ei ihme. Melkoinen nainen. Juoni noudattelee ilmeisesti aika hyvin sitä, mitä todella tiedetään tästä rouvasta. Hyvä. Koska jos tällaisen elämäntarinan keksisi, sitä väitettäisiin epäuskottavaksi, hihii... Eipä silti, kyllä tämä ehdottomasti fiktiota on, vaikka faktojen päälle rakennetaankin. Gregory jättää taas ovet auki noituustulkinnoille. Lukija saa itse päättää mitä uskoo. Viihdyin: Ruusujen sota on kiinnostava miljöö. Tätä ovat lukeneet Norkku ja Kata.

Edellä mainittujen lisäksi tulin lukeneeksi uudestaan Alison Weiriltä The Six Wives of Henry VIII:n ja Innocent Traitorin (kertoo Lady Jane Greystä). Lisäksi luin uudestaan pari muutakin Gregorya, nimittäin The White Queenin, The Red Queenin, The Other Boleyn Girlin ja The Boleyn Inheritancen (kertoo Katherine Howardista eli toiseksi viimeisestä vaimosta ja Lady Jane Rochfortista eli Anne Boleynin kälystä).

Mitähän näistä sanoisin? Melkoista saippuaoopperaa, mutta elämähän on. Pitää silti vielä vähän kehaista, taas kerran, Hilary Mantelia, jonka versiot näistä tarinoista ovat omaa luokkaansa: moderneja mutta silti tyyliltään historialliseen miljööseen hienosti sovitettuja. Esimerkiksi Harperin Kat Ashley on pilakuva 1500-luvun naisesta jos vertaa Mantelin älykkääseen Cromwelliin.

Olen lukenut toukokuussa joitain bloggaamattomia sarjakuvia: Eisnerin Moby Dickin ja sarjakuvaromaanin Myrskyn silmään ja pari Fablesia, mutta Fableseista tulee varmaan koostejuttua ensi kuussa, ei siis niistä enempää tällä kertaa. Luin myös Anu Holopaisen Welman tytöt, mutta haaveksin lukevani kesäkuussa vielä pari osaa lisää Syysmaa-sarjasta, joten palaan siihenkin vasta tuonnempana.

(Ja runojuttukin on rästissä - kamalaa velttoilua.)

Kesken jääneitä:

Tässä kuussa en suoranaisesti luovuttanut yhdenkään kirjan suhteen... mutta olen lyönyt hanskat tiskiin iPodin äänikirjana kuuntelussa olleen Humisevan harjun suhteen. Kielen ja murteen ja liikunnan ja hankalan luvuittain kuuntelun yhdistelmä oli minulle liikaa. Aion joko lainata tämän suomennoksena tai lukea omasta hyllystä löytävän englanninkielisen pokkarin; elokuvan tähden tahdon tämän tänä kesänä kyllä lukea.

Myös Schlinkin Viikonloppu on ollut huomattavan kauan kesken tuossa hyllyllä... ja vietnamilainen romaani nimeltä Beyond Illusions. Onneksi tulee loma ja korjaa kaikki keskittymishäiriöt. Korjaahan? Kyllä. Ehdottomasti.

Kuukauden hakusana:

Lemppareitani tältä kuulta: luksusmuijien lukupiiri (jep, täällä!), punkki napsahdus (yök!), lumikenkäkissa (??) sekä viehko utu routa.

Paras oli silti täysin oikeaan osunut, blogin luonnetta suorastaan kiteyttävä

älyttömät oivallukset

Kaunista kesäkuuta!


(EDIT: lisätty unohtunut Myrskyn silmään)

Etten palaisi tuhkaksi

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Gaute Heivoll'n Etten palaisi tuhkaksi on innoittanut bloggaajia suorastaan palavaan ylistykseen ja niin vain piti minunkin lisätä se lukulistalleni. Leena Lumi kirjoitti tästä niin värisyttävästi, että oli pakko saada. Kirja löytyikin nopeasti kirjastosta ja aloitin saman tien - mutta jostain syystä lukeminen tyssähti parinkymmenen sivun hujakoilla. Yleisfiktiokiintiö tältä keväältä täynnä? Taas kirjailijaelämää?!

Mutta ei hätää. Norjasta sain yllykettä norjalaisiin kirjoihin - lisää tulossa lukuun, kunhan ehdin hankkia! - ja otin tämän Heivollin uudestaan käsittelyyn. Toisella kerralla pääsinkin tunnelmaan paremmin ja kirja tuli luettua parissa illassa. Vaikka ei tätä kevyksi viihteeksi voi kutsua.

Kirja kertoo norjalaista kylää 70-luvun lopulla piinanneesta tuhopolttojen aallosta. Kirjailija itse on vasta syntynyt tuolloin: häntä viedään vaunuissa kävelylle ja kastetaan. Tuhopolttaja, kiltti poika, isänsä ja äitinsä silmäterä, on jo nuori mies. Lukijalle jää vähän epäselväksi miksi tuhopolttojen sarja on kertojalle niin tärkeä.... ehkä kyse on tuhopolttajan vanhemmista, kirjailijan isäsuhteesta.... en oikein tiedä vieläkään.

Takakannen mukaan kyse on kahden pojan kasvutarinoiden rinnastamisesta, mutta jotenkin en saanut sellaista tunnetta tekstistä. Siinä missä kertojan elämän muutosvoimat tulevat kirkkaasti läpi näiltä sivuilta, tuhopolttajan ahdistuksen alkujuuria joutuu lukija arvuuttelemaan. Kumpikin kapinoi, kumpikin poikkeaa polulta; ehkä se yhteys on siinä.

Lisäksi kyse voisi olla katoavaisuudesta. Kaikki voi palaa tuhkaksi: nuoren miehen tulevaisuus tai vanhan pariskunnan menneisyys.

Pienen kyläyhteisön hermostuneisuus, vanhemman pelko, ihmiskuvaus yleensä - siinä tämän kirjan valtit, jos minulta kysytään. Etenkin äidin ja pojan suhteessa on Dagin kohdalla tehoa, ja pojan ja isän suhteessa kertoja-Gauten kohdalla.

Alma kuuli pojan vetävän syvään henkeä. Hän nielaisi ja tunsi äkkiä sydämensä jyskyttävän rajusti. Hän kohotti katseensa poikaan, ja nyt tällä oli taas sama jäykkä ilme jonka hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ullakkohuoneessa. Ja samassa hetkessä hän valahti kylmäksi kauhusta. 

- Dag, hän kuiskasi. 

- Äiti, poika sanoi hiljaa, samealla äänellä. (s. 85)

Oli myös kiinnostavaa sukeltaa norjalaiseen kylään 70-luvulla. Kun kertoja tekee tutkimusmatkaansa menneeseen, eläydyn hänen löytämisen tunnelmaansa. Lapsuuteen ja nuoruuteen vuosien jälkeen palaamisen ajatus pelottaa ja kiehtoo. Onko siellä takana loistava tulevaisuus? Eikö kaikilla ole?

Hmm, näemmä Etten palaisi herätti enemmän ajatuksia kuin huomasinkaan. Loppujen lopuksi minulle jäi siitä huolimatta, taas kerran, anteeksi anteeksi, se samaa vähän hukassa oleva fiilis kuin usein tuntuu jäävän ns. yleisfiktion kanssa. Etten palaisi tuhkaksi oli tekstinä minusta erittäin hyvin rakennettu ja alkuun päästyäni se veti kuin valjakko. Taidokas, sulava ja sujuva, silti sopivasti välillä rosoinen.

Mutta maa ei vaan järkkynyt. Hyvä lukukokemus, ei enempää eikä vähempää. Vika saattaa olla vastaanottopäässä.

Gaute Heivoll (2012). Etten palaisi tuhkaksi. WSOY. Suomentanut Päivi Kivelä. ISBN 978-951-0-37950-9.

Arvioita:
Satu Taskinen Kiiltomadossa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Kaisa Kirjavinkeissä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa

Globalia

Kauheaa, olen myöhässä kaukolainatun kirjan kanssa! Nyt tuli kiire lukea ja blogata tämä Jean-Christophe Rufinin dystopia, Globalia.

Globalian päätyminen lukulistalle on vähän hassu juttu. En ollut kirjasta koskaan kuullutkaan - ilmeisesti anglosaksiset scifi-romaanit ovat enemmän minun alaani. Mutta kun kirjabloggaajien blogistania päätti järjestää käännöskirjojen "Finlandian", kisan nimeksi tuli Globalia. (Vuoden 2011 hienoimmaksi käännöskirjaksi valittiin muuten Sarah Watersin Vieras kartanossa, suosittelen lämpimästi!) Googlen kautta hoksasin kisojen aikaan sitten myös Rufinin romaanin, ja päätin heti, että tämä on pakko lukea.

Kyllä sattuma on ihmeellinen juttu.

Rufinin romaani ei ollut mikään maatajärisyttävä lukuelämys, mutta se on kyllä juuri sellainen älykäs, juonellinen, kyyninen ja häijy dystopia jollaisista pidän. Rufinin Globalia on maailmanlaajuinen demokratia, jossa kaikilla on täysi vapaus tehdä mitä vain ja olla mitä mieltä vain - kunhan heidän mielipiteensä ei ole niin sairas, että kyseenalaistaisi vallitsevan tilanteen. Maailma on niin perusteellisesti turvallisen kuluttajademokratian kyllästämä, että äänestysprosentti on vajonnut noin kahteen. Päätöksenteko on jokseenkin tarpeetonta, sillä mikään ei voisi koskaan olla paremmin.

Itsensä rakastaminen, kas siinä Globalian kansalaisen keskeisin tehtävä!

Ja ai että, kyllä siinä voi oppia todella hyväksi. Mutta aina on niitä, jotka eivät tyydy eivätkä sopeudu. Baikal ja Kate, kaksi suhteellisen nuorta ja enimmäkseen sopeutumatonta Globalian kansalaista, yrittää päästä pois ja etsiä vaihtoehtoa. Onko sellaista edes olemassa? Maailmassa, jossa ajanlasku alkaa aina alusta 60 vuoden jälkeen, uusien alkujen etsiminen on yhtä aikaa hämmästyttävän helppoa ja hämmästyttävän vaikeaa.

Yksi ongelma on, että historia on häivytetty. Elektroninen viestintä on Globaliassa katoavaista, eikä kirjoja harrasta kuin pieni salamyhkäinen piiri.

- Aina kun kirjat ovat harvinaisia, ne pitävät hyvin puolensa. Äärimmäistapauksissa, siis jos ne kielletään, niistä tulee sanomattoman kallisarvoisia. Kirjojen kieltäminen tekee niistä haluttavia. Sen ovat kokeneet kaikki diktatuurit. Globaliassa meneteltiin päinvastoin, eli kirjojen annettiin lisääntyä loputtomiin. Ne hukutettiin runsauteensa, kunnes ne menettivät kaiken arvonsa ja niistä tuli täysin mitättömiä.  

Sitten Wise lisäsi huokaisten: 

- Etenkin viimeisinä aikoina... Te ette osaa aavistaakaan millaisia tyhjänpäiväisyyksiä silloin julkaistiin. (s. 289-290)

Globalian ikääntyneiden yksilöiden, ikuisten teinien, hallitsema hysteerisen itsekeskeinen kulttuuri on joissain suhteissa kovin omamme kaltainen. Vaikka Rufinin romaanin kirjallisessa toteutuksessa ei ole pienentäkään leiskuntaa, on sen yhteiskuntakritiikka tarkkaa ja osuvaa.

Pidin tästä kirjasta, mutta en kaunokirjallisena teoksena vaan ajatusleikkinä. Globalia on älykäs ja pelottava ja uskottava, mutta ei kovinkaan vetävä tai tunteita kuohuttava.

Suosittelen silti. Juonelta ja henkilökuvaukselta ei kannata suuria odottaa, mutta tulevaisuudenvisiona Globalia on kirpaisevan tehokas.

(Olen jo pitkään epäillyt, että kodinkoneet suunnitellaan hajoamaan nopeasti. Nyt tiedän, että se on totta...)

Jean- Christophe Rufin (2006, alkuperäinen 2004). Globalia. Tammi. Suomentanut Erkki Kirjalainen. ISBN 951-31-3214-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Markku Soikkeli Turun Sanomissa
Mikko Kirjavinkeissä
Risingshadow
Mikko Iltaluvut-blogissa

Bring Up the Bodies

Kuva/kansi: HarperCollins/Andy Bridge

Olen odotellut Hilary Mantelin Susipalatsin jatko-osaa Bring Up the Bodies innosta täristen. Ei tullut pettymystä.

Bodies on nopeatempoisempi kuin Susipalatsi, varmaan osaksi siksi, että se keskittyy tiiviimpään ajanjaksoon. Nyt ei myöskään pahemmin johdatella vaan mennään suoraan toimintaan. Henkilöt ja tilanne ovat jo tuttuja, eikä Mantel tässä osassa juurikaan taustoita. Luulen silti, että Henrik VIII:n avioliittohistorian edes suurin piirtein tuntevalle lukijalle tarina avautuu riittävän hyvin vaikkei Susipalatsi olisikaan tuttu. Sillä vaikka Bodies on historiallinen romaani, vielä enemmän se on romaani ihmisistä.

Tapahtumat - no, Anne Boleynin tuhosta on kyse, Cromwellin näkökulmasta. Ja Cromwellin näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti kuningattaren kaatamisesta vaan jostain muusta: välillä periaatteista, useimmiten eduista. Cromwell on kuin modernin suuryrityksen johtopaikoille itseään kampeava uraohjus, ja Henrik arvaamaton ja armoton kuin ne kuuluisat markkinavoimat ikään.

Juoni ei luonnollisestikaan pahempia yllätyksiä tarjonnut, mutta Mantelin teoria siitä, miten Annen kanssa tuomitut miehet valikoituvat, eräänlaisena henkilökohtaisena kostona, on oivaltava ja kiehtova. Todenperäisyydestä ei voi puhua, mutta psykologisesti huima ajatus... enkä usko, että tätä ehdotusta olisi ihan helppoa uskottavasti kumota. Juttua jo pohjustettiin Susipalatsissa, mutten siinä tajunnut yhteyttä, vaikka pari nimeä tunnistinkin. Kiinnostava oivallus...

Henkilöistä pitää erikseen mainita Call-Me eli Wriothesley, jonka myöhemmät vaiheet Cromwellin tarinassa saavat hänen ja Cromwellin kohtaamiset tuntumaan erityisen särmikkäiltä. Myös Jane Seymor on tässä kirjassa melkoinen tyyppi, taatusti jotain muuta kuin mihin on yleensä totuttu! Itse asiassa tuli elävästi mieleen Harry Potterin Luna Lovekiva... Nyt näen Susipalatsinkin Janen jotenkin toisin.

Tällä kertaa löysin myös lyhyen esimerkin Mantelin dialogista:

Thurston rolls his eyes. 'Distance don't stop her. If she wants him down from Northumberland she just whistles and whips him down on the wind. Not that she stops at Harry Percy. They say she has all the gentlemen of the king's privy chamber, one after another. She don't like delay so they all stand in a line frigging their members, till she shouts, "Next."' 

'And in they troop,' he says. 'One and then another.' He laughs. Eats the final currant from his palm. 

'Welcome home,' Thurston says. 'London, where we believe anything.' (s. 52)

Tuosta myös näkyy piirre, joka on ehkä Mantelin Cromwell-romaanien suuri hienous: nämä ovat modernia proosaa menneestä, sellaista, joka ei kutista historiallisia hahmoja karikatyyreiksi eikä heidän kohtaloitaan tapahtumaluetteloiksi. Ihmiset ovat juuri niin mutkikkaita kuin mekin nyt.

Virkistävää kamaa verrattuna esimerkiksi Philippa Gregoryyn. Olen nauttinut kovasti hänenkin romaaneistaan, muttta täytyy myöntää että Mantelin rinnalla ne ovat aika standardoitua historiallista draamaa... Heh, tosissani en kehtaa Gregorysta valittaa kun Susipalatsin ja Bodies'n innoittamana tulin juuri lukeneeksi uudelleen aika monta. Mutta niin se vain on. Gregory on mukavaa peruspurtavaa, Mantelissa on enemmän kuitua ja vitamiineja.

Tudor-fanille ehdoton herkku: huippumiljöö, huippukertoja.

Hilary Mantel (2012). Bring Up the Bodies. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-731509-3.

Arvioita:
Margaret Atwood The Guardianissa
Catherine Taylor The Telegraphissa
Swapna Krishna S. Krishna's books -blogissa

11+11+11 =11 (?)

Sadun tunnelmaa Norjan aamussa.

Sekalaiset kiireet ovat äskeisen reissun jälkeen syöneet energiaa; olen surkean huonosti ruokkinut ja ulkoiluttanut blogiani. Onneksi se on helppo lemmikki, joka ei ajoittaisista laiminlyönneistä nyykähdä.

Sitä paitsi lomaan ei ole enää kuukauttakaan! Ja ulkona voi jo lukea!! Ja Hilary Mantelin Bring up the Bodies on tullut - jee!!!

Asiaan. Sain Saralta ja Kaisalta ja vielä Jenniltäkin kysymyshaasteen. Kiitos! Alla ehdottoman rehellisiä mutta äärimmäisen epäluotettavia vastauksia: tämähän on kuin omaelämäkertaa kirjoittaisi.

Ensin Saran kysymykset:

1. Lempikirjastosi? Täällä.

2. Mistä ostat pääasiassa kirjoja? Verkkokaupoista.

3. Sinulle tärkeä nuortenkirja? Kirja nimeltä Hiiri ja hänen lapsensa tulee ensimmäisenä mieleen. Se on jäänyt alitajuntaan - ja on kai ainoa kirja, josta olen ajatellut, että luin sen ns. liian pienenä.

4. Pelottavin kirja, jonka olet lukenut? Auts, todella vaikea kysymys. Ei saa kysyä näin vaikeita! Kauhukirjat harvemmin pelottavat mutta dystopiat usein. Esimerkiksi John Christopherin Nälkäkuolema hermostutti minua aikoinaan kovasti, taisi olla ensimmäinen kokemukseni lajityypistä. Kaikkein pelottavin kirja ikinä oli silti Daniel Nettlen Personality: sen jälkeen tiesin munaskuita myöten, että itseään ei pääse pakoon...

5. Lempirunosi? Tylsää mutta sellaista ei oikeastaan ole. Ei ole näkynyt runoa, johon minun olisi pakko palata uudestaan ja uudestaan. Vielä. Mutta jatkan runoharjoituksia.

6. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan, olet katsonut viimeksi? The Other Boleyn Girl.

7. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"? Hmmm... Tekisi mieli sanoa Tulen ja jään laulu, mutta oikeasti Westerosissa ei olisi kiva asua, ei ainakaan talvella. Mieluummin asuisin ehkä Asimovin Säätiössä, tietenkin Terminuksessa.

8. Mieluisin vuorokauden aika lukea? Ihan kaikki väliltä 06.00 - 01.00 käy meikäläiselle.

9. Kesäkirjasi? Riippuu kesästä! Tänä kesänä tulee varmasti luettua ainakin Kähköstä.

10. Mitä luet juuri nyt? Hilary Mantelin kirjaa Bring up the Bodies, joka on Susipalatsin jatko-osa.

11. Seksikkäin fiktiivinen kirjan henkilö? Perustelut? Mr. Darcy. Sulkeutunut, kokematon, kulturelli ja tykkää älykkäistä naisista. Täydellistä.

Sitten Kaisan kysymykset:

1. Mitä kirjaa luet tällä hetkellä? Itse asiassa tässä välissä ehdin Philippa Gregoryn The Lady of the Riversiin...

2. Mikä on lempipuuhaasi kesällä? Lukemisen ja golfin välillä on kauniilla säällä vaikea valita, joten yhdistelen: huristella kohti golfkenttää hyvä äänikirja autostereoissa pyörien.

3. Kuka tai mikä inspiroi sinua? Kauneus ja kauheus, oikeus ja vääryys, intohimo, rohkeus, sitkeys. Ääripäät.

4. Taito jonka haluaisit oppia? Ihmisten nimien muistaminen.

5. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa voisit kuvitella asuvasi? Missä vain maassa, jossa naiset eivät ole automaattisesti toisen luokan kansalaisia. Ensimmäisenä suuntaisin varmaan englantia puhuviin maihin, mutta toisaalta Etelä-Euroopalla olisi puolensa!

6. Jos ottaisit valokuvan juuri nyt, mitä siinä näkyisi? Sotkuinen työhuone!

7. Kuvaile sydämen maisemaasi. Sisäpiha Helsingin Kalliossa. Asfaltti on lohkeillut ja kasvaa harvakseltaan voikukkaa. Kivitalojen kuiluun paistaa aurinko keltaisissa seinissä. Avoimesta ikkunasta kuuluu vaimeana Pink Floydin The Wall.

8. Mainitse yksi kirja, jonka aiot lukea kesällä. Kivaa, sain toisen tilaisuuden vastata melkein samaan kysymykseen... nyt sanon Hilkka Ravilon Älä itke äitini, olen vähän säästellyt sitä kesälomalle.

9. Jos olisit jonkin Muumien hahmo, mikä luultavasti olisit? Mieluiten olisin Pikku-Myy.

10. Tunnetko paljaiden jalkojesi alla mieluiten hienon rantahiekan, vihreän nurmen vai vilvoittavan veden? Vihreän nurmen, kiitos.

11. Jos saisit matkustaa aikakoneella ajassa taakse tai eteenpäin, minne matkaisit käymään? Vuosi 2212 voisi olla sopivan kaukana. Jeps, sinne. Varmasti avaruusmatkailun pienet ongelmat on jo ratkaistu silloin, ja voin ostaa halvan edestakaisen lipun Marsiin.

Ja Jennin kysymykset:

1. Onko sinulla muita harrastuksia lukemisen lisäksi? Golf, lentis ja vähän yhdistystoimintakin.

2. Miten kuvailisit itseäsi? Hih, tähän olen jo vastannut sietämättömän perinpohjaisesti täällä.

3. Onko sinulla joitain paheita? Juustot ja perunalastut ja oliivit. Vähän viinikin...

4. Mikä on elämässä tärkeintä? Eläminen hyvin. Se että keksii mitä "hyvin" tarkoittaa.

5. Mistä asioista innostut? Sitä on mahdoton (minun) arvata etukäteen... mutta Amazon.co.uk tuntuu arvaavan aika hyvin. ;-)

6. Paras asia, mitä elämässäsi on tapahtunut? Neidit A ja B. Tylsää mutta totta. Kaksoset saa tässä laskea yhdeksi.

7. Kuvitellaan, että joutuisit pakkaamaan reppusi siinä pelossa, että joutuisit äkillisesti lähtemään kodistasi. Mitä tavaroita reppusi sisältäisi? Luottokortin, iPadin, puhelimen, kannettavan. T-paitoja. Alusvaatteita. Vaihtokengät. Passin. Herranjumala, laturin! Kaksi laturia.

8. Mitä asioita et missään nimessä tekisi, vaikka sinulle luvattaisiin siitä / niistä huimia rahasummia? Öh... ei ole vielä kukaan luvannut huimia rahasummia sellaisesta mitä en suostuisi tekemään, joten enpäs tiedä. Heh, ehdotuksia otetaan vastaan. Kokeilemalla tämäkin selviää. :D

9. Entäpä mitä tekisit jos eräänä lauantaina-iltana huomaisit voittaneesi loton pääpotin? Korkkaisin kuoharipullon ja viettäisin aika hienon illan perheen kanssa. Ja pitkän yön nettikirjakaupoissa.

10. Mitkä asiat saavat sinut surulliseksi? Sellaiset joille en mahda mitään.

11. Luetko muita blogeja kuin kirjablogeja? Millaisia? Aika vähän. Luen muutamaa tutun blogia, muutamaa poliittista blogia, muutamaa ammatillisesti kiinnostavaa. Ruokablogeja luen kun törmään niihin reseptejä etsiessäni - säännöllisesti seuraan vain yhtä, nimittäin tätä. Viikonloppuna kokeilen noita jauhelihapihvejä vuohenjuustolla.

Todella moni on blogeissa jo ehtinyt vastaamaan 11 kysymykseen, joten samalla kaavalla en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin. Sen sijaan Booksy proudly presents:

11 scifi-kysymystä

Vastata saavat kaikki halukkaat ja kykenevät. Ei mitään paineita kenellekään, joten en mainitse nimeltä esimerkiksi Raijaa tai Marjista tai Liinaa tai Johnnya... Jos kysymykset tuntuvat mahdottomilta, kannattaa harkita kesäopintoina spefin lyhyttä oppimäärää!

1. Uskottavin dystopia, johon olet sukeltanut?
2. Kummallisin vieras planeetta, jolla olet vieraillut?
3. Seksikkäin tapaamasi alien?
4. Paras aikamatkustustarina ikinä?
5. Hienoin robotti?
6. Mihin vuoteen matkustaisit jos lainaisin aikakonettani?
7. Millä planeetalla haluaisit asua?
8. Missä spefi-yhteiskunnassa et haluaisi edes käväistä?
9. Jos voisit saada minkä vain mutaation, mikä se olisi?
10. Ottaisitko mieluummin trikorderin, huispausluudan vai valomiekan?
11. Kohtaisitko mieluummin vampyyrin, zombien vai ihmissuden?

Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Kuva/kansi: Otava/Alex Merto

Olisikohan tämä ensimmäinen oikein ostamalla ostamani kotimainen e-kirja? Ainakin ensimmäinen Elisalta ostettu. Heti on pakko kitistä käyttöliittymästä: eivät ole Kindle-formaatin kirjat tällä tavalla kaatuilleet iPadilla. Kasvoton nuljahti nurin varmaan kaksitoista kertaa kirjan mittaan. Lisäksi tekstistä puuttuu tasaus ja tavutus. Gutenbergin ilmaiskirjoissa en asetteluista vikise, mutta lähemmäs 18 ekkua kustantaneelta kirjalta odottaa kirjamaista ilmettä.

Ja Otavan vielä! Ei siis minkään pienen tuskailevan kustantamon. Höh. Menee kyllä hetki ennen kuin uudestaan Elisan e-kirjaan investoin.

Sisällöstä... jaa-a. Tärkeä kirja aiheensa puolesta; totta kai Venäjän kehitys ja politiikka kiinnostavat. Ainakin niiden pitäisi, vaikka viime vuosina Venäjän seuraaminen on jäänyt vähemmälle. On niin vaikea tietää mitä uskoisi, eikä nyt ole enää työn puolestakaan juuri ollut yhteyksiä itärajan taakse. Nyt teki mieli lukea tämä, Pelevinin jälkeen.

Gessen kuvailee lyhyenlaisesti Putinin lapsuutta ja nuoruutta. Varsinainen tykitys on varattu hänen poliittisen uransa keinoihin ja tavoitteisiin. Gessen käy läpi osapuilleen kaikki Putinin vuosien skandaalit: vuoden 1999 pommi-iskuista Hodorkovskiin, Politkovskajaan ja Litvinenkoon. Länsimaisia lehtiä lukeville tuttujen juttujen lisäksi esillä on muutama vähemmän puhuttanut tapaus ja tilanne.

Kasvottoman jälkeen on vähän hermostunut ja epävarma olo. Gessen ei anna mitenkään mukavaa tai toiveikasta kuvaa venäläisestä politiikasta. Jos häntä on uskominen, naapurissa asustaa arvaamaton ja pelottava valtio, jonka johto käyttäytyy kuin gangsterijengi. Putin on varasteleva mafiatsaari. Mutta Gessenin tekstiä on rehellisesti sanottuna joiltain osin vaikea niellä purematta; hän kirjoittaa selkeän henkilökohtaisesti eikä yritäkään piilotella omia näkemyksiään. Hän ei epäröi sanoa, mitä Putin ajattelee tai on ajatellut... vaikka sitä tuskin voi kukaan ulkopuolinen tietää.

Useimpien oman sukupolvensa neuvostokansalaisten tavoin Putin ei ollut koskaan poliittinen idealisti. Ei ole tietoa, uskoivatko hänen vanhempansa koko maailman kommunistiseen tulevaisuuteen, proletariaatin oikeudenmukaiseen voittoon tai mihinkään muuhun ideologiseen hokemaan, jotka Putinin nuoruusvuosina olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei koskaan edes harkinnut suhdettaan näihin ihanteisiin. Lapsena häntä ei päästetty nuoriin pioneereihin, ja hänen kommunistisen puolueen jäsenyytensä lakkasi samaan aikaan kuin koko puolue. [--] (s. 111/273)

Siitä että kirjoittaja sijoittaa itsensä selkeästi kontekstiin raportoinnissaan voi olla kahta mieltä. Toisaalta voi olla hyvä, ettei teeskennellä objektiivisuutta; koko käsitteen järki ja merkitys on kieltämättä vähän kyseenalainen ihmistieteissä. Toisaalta kirjassa, jota lukee tietoa saadakseen, olisi mukava saada edes objektiivisuuden illuusio. Minulle elämäkerta on uskottavampi, jos se pyrkii tarkastelemaan kohdettaan useammasta näkökulmasta.

Huomaan ärsyyntyväni siitä, että Gessen, joka paheksuu median alistamista yksipuoliseen viestintään, käyttää itse estoitta tilaisuutta hyväkseen ja kirjoittaa hyvin yksipuolisen kirjan. Okei, onhan se vähän eri asia: yksi on valtakoneisto ja toinen toimittaja... Ongelma kai on siinä, että kuvittelin ostavani elämäkerran, mutta sain paremminkin katastrofipamfletin. Odotin jotain vähän vähemmän skandaalimaista ja vähän enemmän politiikkaa valottavaa. Jotain vähän tasapainoisempaa.

Tai ehkä tämä oli se tasapainoinen esitys ja Venäjän politiikka on tällaista Kummisetä-meininkiä.

Hui. Siis HUI!

Minulle tästä kirjasta tuli sellainen olo, että pitää lukea jotain muutakin. Gessenin raportoimat poliittisen järjestelmän muutokset ovat faktoja ja aika pelottavia sellaisia. Jotenkin olen nämä jutut missanut lehdissä. Eivätkä hänen Putin-tulkintansakaan ole itsessään epäuskottavia... mutta en haluaisi jäädä pelkästään niiden varaan.

Vaan mahtaako "puolueetonta" tekstiä nyky-Venäjästä ollakaan? Ehkä pitää vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että nykyhetkeä tarkastelevat tekstit ovat väkisinkin myös osa aikaansa. Ehkä poliitikoista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta poliittisesti.

Masha Gessen (2012). Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi. Otava. E-kirja. Suomentanut Matti Kinnunen. ISBN 978-951-1-26733.

Arvioita:
Matti Posio Aamulehdessä
Jussi Kämäräinen Lapin Kansassa
Juhana Lepoluoto Savon Sanomissa

Kirjan kansa

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Kirjan kansaa voisi luonnehtia kirjan tarinaksi, sillä Brooks kertoo kirjaimellisesti erään kirjan historiasta ja vaiheista. Kirja on Sarajevon legendaarinen haggada, 1300-luvulla Espanjassa tehty kuvitettu kirja. Haggada on juutalaisen uskon seder-juhlan perinteisiin liittyvä rituaalikirja, mutta mutkikkaiden vaiheidensa aikana Sarajevon haggadasta tulee jotain enemmän: symboli.

Kirjan nimessäkin on symboliikkaa, joka ei aivan täysin käänny suomeksi. Alkuperäinen People of the Book voisi viitata "kirjan kansoihin" eli Koraanissa mainittuihin kristittyihin ja juutalaisiin, mutta myös "kirjan ihmisiin", ihmisiin, joiden kohtaloihin kirja on kietoutunut.

Brooks kehrää haggadan ympärille kiehtovan tarinan. Nykyhetkessä seuraamme Hannan, australialaisen konservoijan, elämää kasvukipuineen ja epäilyksineen. Menneessä kuljemme haggadan mukana kirjan vaiheita seuraillen sotaan, syrjintään, vainoon, myllerrykseen, aina kirjan syntyhetkiin ja tekijöihin asti. Juutalaisten kirja osoittautuu jokaisen kirjaksi - ainakin kaikkien niiden, joiden sydäntä liikuttaa ihmisen historia. Kirjan kansaa ovat kaikki; juutalaiset, kristityt, muslimit kaikki tyynni, kunhan vain huomaavat sen itse. Hyvyys ei ole jakautunut etnisten tai uskonnollisten rajojen mukaan. Brooks tarjoilee tämän viestinsä vähän turhankin valmiiksi paloiteltuna... mutta ei se mitään. Ei kai jokaisen kirjan mikään rubikin kuutio tarvitse olla.

Romaani perustuu monin osin Sarajevon todellisen haggadahin vaiheisiin, mutta Brooks on toki käyttäynyt kirjailijan vapauksiaan reippain ottein. Silti ehkä juuri todelliset elementit tekivät tästä hyvän lukukokemuksen. Hannan romanssi ja hänen dramaattiset vaiheensa olisivat paljaaltaan tuntuneet vähän pahvisilta minusta.

[--] En suhtaudu seksiin välinpitämättömästi, kaukana siitä. Olen itse asiassa hyvinkin kranttu. Valitsen mieluiten muutaman harvan hyvännäköisen kuin ketä tahansa keskinkertaisuuksia. Mutta en ole kovin innostunut vääntämään muiden märkiä nenäliinoja kuiviksi, ja jos haluaisin kumppanin, perustaisin firman. (s. 52)

Tuossa puhuu itsetietoinen maailmannainen ja raudanluja ammattilainen... Mutta myöhemmät tapahtumat kertovat ihan muuta. No joo. Eipä siinä mitään. Haggadan tarinaan yhdistettynä kokonaisuus on kumminkin ihan toimiva. Brooks hallitsee kertomisen jalon taidon, ja Kirjan kansa kuljettaa kiehtoviin aikoihin ja paikkoihin. Sitä paitsi, haggadaan liittyy siinä määrin aitoa draamaa, että pieni tekodramatiikka siinä rinnalla uppoaa ilman kummoistakaan kakistelua. 

Kirjan kansaa voi tosiaan vilpittömin mielin suositella kirjoja rakastaville ihmisille, kuten Kirjavinkeissäkin sanottiin. Mukaansatempaava eikä liian raskas sukellus historian vuorovesiin. Viihdyin vaikken ihan villiintynyt.

P.S. Yritin löytää netistä jonkun järkevän ja puolueettoman tuntuisen lähteen haggadan vaiheista, mutta eipäs ainakaan pienellä hakemisella löytynyt sellaista tekstiä, joka ei a) myy jotain b) korosta jotain kansallisuutta/uskontoa. Wikipedia näytti fiksuimmalta lähteeltä! Alaosasta löytyy myös linkki Brooksin tutkimustensa perusteella kirjoittamaan New Yorker -lehden artikkeliin. 

Geraldine Brooks (2009). Kirjan kansa. Tammi. Suomentanut Arto Schroderus. ISBN 978-951-31-4471-5.

Arvioita:
Leena Lumi blogissaan
Katja Lumiomena-blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Prole

Kuva: Like

Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.

Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)

Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Hautausmaan poika

Kuva: Otava

Myönnetään, olin vastahankainen tämän kirjan kanssa. Neil Gaimanin ylistetty Coraline ei minua aikanaan erityisemmin innostanut ja Hautausmaan pojan olin jo kertaalleen päättänyt olla lukematta. Syy oli vähän sama kuin Neiti A:lla, joka pari vuotta sitten hylkäsi kirjan kuvituksen ja suuren fontin tähden. Poika näyttää lastenkirjalta ja näin ollen teinin (tai täti-ihmisen) arvokkuudelle sopimattomalta. Sivukirjasto ja Taikakirjaimet puolsivat tätä kuitenkin vankasti 101 spefin helmen listalle, joten lukulistalle se sittenkin sujahti.

Hyvä näin! Myönnän olleeni väärässä. Hautausmaan poika on niitä kirjoja, joita voi lukea melkein minkä ikäinen vain. Saduista ja fantasiasta ja nuorista täytyy toki pitää, mutta mitenkään erityisen lapsellinen Poika ei ole, vaikka päähenkilö onkin lapsi ja myöhemmin nuori. En silti ihmettele, että kuvitus vähän vieraannuttaa pikkuisen vanhempaa lukijaa.

Hautausmaan poika kertoo kirjaimellisesti hautausmaalla kasvavasta pojasta. Hän päätyy vauvana aaveiden hoivaan menetettyään oudolle murhaajalle perheensä. Eikku, Ei-kukaan, joutuu pysyttelemään hautausmaan aitojen sisäpuolella, sillä elävien maailmassa häntä vaanii vuosia myöhemminkin ikiaikainen liitto, jolle hän on uhka. Eikun kasvua ja seikkailuja on mukava seurata. Hän on suloinen muttei mikään ällöttävä hellantelttu. Hautuumaan väki on monipuolista sakkia eri aikakausilta, hämmästyttävän miellyttävää vain. Ehkä kuolema pukee joitakin ihmisiä?

Tarina on yhtä aikaa yksinkertainen ja tenhoava. Ehkä pidin osittain siksi, että minun oli helppo nähdä tapahtumapaikka mielessäni. Kirjan hautausmaa on kovin erilainen kuin suomalaiset kalmistot, mutta vierailimme taannoin Lontoossa eräällä hautausmaalla, jonka kaltaiseksi kuvittelin alusta lähtien myös Eikun kodin. Ja kas kummaa, lopun kiitoksissa Gaiman mainitseekin samaisen paikan, muratinpeittämän ihmeen, joka tunnetaan nimellä Highgate Cemetery West.

Hautausmaan poika on hyväntuulinen kirja ja yllättävän osuva kasvutarina. Halutessaan siinä voi nähdä myös metaforisen ulottuvuuden; kasvaminen on ympäristön asettamien rajojen yli astumista. Ennemmin tai myöhemmin itse kukin joutuu lähtemään suojatulta alueelta... Harvalla vain on niin hyviä eväitä siihen kuin nuorella Eikuilla. Minulle jäi hyvä mieli, vaikkei tämä mikään pehmosatu ollutkaan; jotkin kohtaukset olivat aika riipiviä.

Gaimainin tyyli on melko yksinkertaista, mistään kikkailusta ei voi puhua. Teksti on niukanlaista ja sen hienoudet ovat enemmän rivien välissä, siinä mitä välillä jätetään sanomatta. Samalla kieli on ilmeikästä ja sanavalinnoista päätellen suomentaja on onnistunut hienosti. Otanpa vaihteeksi vähän pidemmän pätkän näytteeksi, kohtauksesta jossa Eikku on vasta tullut hautuumaalle:

[--] "Teidän velvollisuutenne, rouva, koskee hautuumaata ja tätä maallisen tomumajansa jättäneiden henkien, rauhattomain sieluin ja sekä vastaavanlaisten inehmojen yhteisöä, ja siten velvollisuutenne on palauttaa tuo olento mahdollisimman pian sen luonnolliseen elinympäristöön - joka ei ole täällä." 

"Hänen mammansa antoi pojan minulle", rouva Owens sanoi, ikään kuin sen enempää ei olisi tarvinnut sanoakaan. 

"Rouva hyvä..." 

"Minä en ole teidän rouvahyvänne", rouva Owens sanoi ja nousi seisomaan. "Jos totta puhutaan, en käsitä, miksi ylipäätään olen täällä puhumassa teille löyhäjärkisille vanhoille pölkkypäille, sillä tämä pikkumies herää pian nälkäisenä kuin susi - ja mistä minä hänelle ruokaa täältä hautuumaalta löydän, kysynpä vain?" 

"Siitähän", Gaius Pompeius lausui jäykästi, "tässä juuri kiikastaakin. Millä sinä ruokit häntä? Miten sinä muka voit huolehtia hänestä?" (s. 26-27)

En kerro. Arvoituksen ratkaistaksenne joudutte lukemaan kirjan.

Neil Gaiman (2009). Hautausmaan poika. Otava. Suomentanut Inka Parpola, kuvittanut Dave McKean. ISBN 978-951-1-23720-4.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Raija Taikakirjaimissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Mikko Kirjavinkeissä

Lasimaalaus

Luin huhtikuun aikana Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus. Oma kappaleeni on kolmatta painosta vuodelta 1947. Se on päätynyt minulle äitivainajan perintönä ja mahdollisesti hänen hyllyynsä lahjana omalta äidiltä; meillä ei juurikaan käyty divareissa, kun olin pieni, eikä äitini sentään niin vanha ollut... Isoäiti oli harrastajanäyttelijä, osasi kyllä lausua. Vai olisiko tämä voinut kuulua isomummolleni? Iän puolesta kyllä.

Huoh, epäilen, ettei Lasimaalaus enää Neidille siirry. He kiipeävät kallioitaan kovin ketterin jaloin ja valitsevat kantamuksensa taiten, tuskin raahaavat tällaista sukupolvien laahusta perässään. Onnellista ja surullista yhtä aikaa, se että saa maalata oman taustansa haaleiden ääriviivojen sisään.

Nämä ajatukset kirvoitti osittain Lasimaalauksen takalehdiltä löytynyt haikea todistus runokirjan epävarmasta elämästä lapsiperheessä. Salaperäinen lyijykynäpiirros - auto? juna? jotain pyörillä kulkevaa kuitenkin? - on luultavasti veljeni käsialaa. Tai sitten ei. Ehkä pieni Booksy on siinä hahmotellut ambulanssia tai jotain muuta mukavan dramaattista. Tajusin sen taas: ei ole ketään, jolta tuollaista voisi edes teoriassa kysyä. Ei onnellista ensinkään.

Lasimaalauksen kierto sukumme naisten käsissä taisi lopahtaa minuun ihan kirjallisistakin syistä. On vaikea uskoa Meriluodon esikoiskokoelman lumoavan näitä 2000-luvulla kasvaneita nuoria naisia. Toivottavasti olen väärässä. Vaikka jotkin runoista tuntuvat yhtä osuvilta ja tuoreilta, loppusointuisuus usein kahlitsee niissä virtaavaa voimaa. Vuosikymmenten tomu lepää näiden runojen päällä paljon raskaampana kuin Edith Södergranin säkeiden...

Ilmeikkyyttä kyllä on, kurinalaisesta mitasta huolimatta. Mutta aika moni näistä runoista ei silti tavoittanut. Estetiikalle on tapahtunut tässä välissä jotain. Tai, krhm, en vaan osaa lukea näitä oikein. Eipä silti, runosta voin mielestäni reilusti sanoa, että jos se jokin ei tavoita pelkästään lukemalla, ilman mitään ekstraselityksiä, sitten se ei vain tavoita.

Muutamasta runosta pidin kyllä kovastikin. Kokoelma on jaettu seitsemään osaan, ja niistä ensimmäinen, Soittaja pimeässä, tehosi minuun parhaiten. Sieltä löytyy myös lempparini, runo, jota sittemmin huomasin Wikipediassa kehuttavan erityisen kuuluisaksi, Kivinen jumala. Yhdistin runon selkeästi mielessäni sotaan, ja sain siitä jotain irti sekä järjellä että tunteella. Mikä parasta, tämä on sellainen runo, joka tekisi mieli lukea ääneen. Suuressa tilassa eikä edes mitenkään hiljaisella äänellä. Loppusointu ei tunnu ilmaisun kahleelta vaan antaa sille lisäpotkua.

Jumala, taon ja taon ja taon,
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyy
sortuissa seinäin ja vaipuissa katon.
(1. säkeistö, s. 15)

Kivinen jumala oli hieno, samaten Rauniourut ja Kakskymmentä suvea, joka tuli mieleeni kun luin Kirjainten virrassa -blogin kommenteissa Liisan huomautuksen, että runossa lukija usein olettaa kirjailijan kertojaksi; juuri tämän runon kohdalla ensin tein niin ja sitten muutin mieleni. Piti aloittaa alusta.

Runo Tyhjät kädet oli sekin hieno, suorastaan raivokas.

Kokoelman viimeistä, nimirunosta, pidin myös. Siinä oli sellainen hieno fantasiakertomuksen sävy kauniilla rytmillä... mutta viimeinen rivi jotenkin tökkäsi ja sotki koko jutun mitä minuun tulee.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
(viimeinen säkeistö, s. 114)

Tätä tarkoitan vuosikymmenten tomulla: jonkinlaista naamioivaa patinoitumista. Missä "alku-unessani"? Silloin kun olin kohdussa vai? Mielikuva sekoitti tunnelman täysin, tuli äkillinen siirtymä synnytyssaliin kun olisi pitänyt (minusta) olla ihan muissa sfääreissä. Vai tarkoitetaanko tällä jotain nuoruuden hetkeä, ensimmäisiä tahrattomia unelmia, jotka vielä paistavat kirkkaissa väreissä? Onko ilmauksella ollut 40-luvulla jokin erityinen merkitys? Joko minussa ei ole alku-unia tai sitten tässä ajassa ei ole.

***

Eli siis. Löysin näistä kansista monta hyvää runoa, mutta useimmissa oli minusta sellaista, noh... tylsyyttä. Tai ei tylsyyttä varsinaisesti, mutta sievyyttä tai sievää älykkyyttä. Kuin tärkättyä pitsiä. Ihan jees paikallaan, mutta ei minun kaulukseeni kiitos. Vaikutelma varmaan johtuu riimittelystä.

Otetaan esimerkiksi loppusäkeistö runosta Jälkeenpäin. Tämä oli kokoelman helpommasta päästä, mutta ei aiheuttanut värinää.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
(viimeinen säkeistö, s. 46)

Liian söpöä.

Lasimaalauksen jäljiltä tuli fiilis, että haluaisin kyllä nähdä minkälaisia runoja Meriluoto on vanhempana kirjoittanut. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan hänen myöhempi lyriikkansa on muodoltaan erilaista. Jos voima on sama ja ote vähän vapaampi, sieltä voisi löytyä meikäläisellekin sopivaa.

Hassua kyllä, nyt Lasimaalauksen jälkeen olen edistynyt paremmin Södergranin kanssa. Huomaan, että hänen hillitön ja riimitön lyriikkaansa on noin ylipäätään ehkä enemmän minun makuuni, vaikken puoliakaan hänen runoistaan "ymmärrä". Mutta juuri nyt en niin tuskaisesti yritäkään. Jos runolla on minulle jotain sanottavaa, se sanoo sen... ja jos ei ole, ei meidän molemminpuolista mykkäkoulua tarvitse pitää.

Eivät runot suutu vaikka lukisin niitä väärin.

Aila Meriluoto (1947, alkuperäinen 1946). Lasimaalaus. Runoja. 3. painos. WSOY.

Arvioita:
Anna Lukemisen kartastossa
anni M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa