Syyskuun sato

Kirja jonka sain blogisynttärin kunniaksi. Huijausta! Se olikin kännykkäkotelo...

Syyskussa kummastelen, mihin se pesän tyhjentymisestä mukamas lisääntynyt vapaa-aika on sujahtanut. Kuvittelin, että lapsettomat illat toisivat jotenkin 'lisää' aikaa jostain - pöh ja pah. Typerä ajatusvirhe. Tasan 24 tuntia myönnetään edelleen kerran vuorokaudessa, ja jostain siunaantuu näemmä tekemistä joka ainoalle. Vilkas kuukausi!

Lukemaankin olen ehtinyt, tosin ehkä keskimääräistä vähemmän. Lisäksi juhlin blogisynttäreitä pitkän kaavan mukaan, joten kirjajuttujakin on ollut vähän tavallista vähemmän.

Olen lukenut yhteensä 19 kirjaa, joista kaksi oli äänikirjoja. Lisäksi olen lukenut (vain) kaksi sarjakuvaa. Sukupuolittuneen lukemisen rintamalla naiset jyräävät miehet 12/7.

Kesken on tällä hetkellä Suuri Suomalainen Klassikko äänikirjana, kaksi suomalaista romaania ja yksi tietokirja. Viimeksimainitun siirrän pian keskeytyneiden pinoon - on ollut työn alla jo kohta kaksi kuukautta.

Luettu muttei blogattu:

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2002). Living Dead in Dallas. Telkkarisarja TrueBlood ja kirjat eivät oikeastaan ole enää tässä osassa ensinkään samaa tarinaa, niin paljon juoni ja hahmokaarti ovat HBO:n käsittelyssä muovautuneet. Ei haittaa; sarja on fantastinen omalla kummallisella tavallaan ja kirjat hyviä välipalapläjäyksiä. Tykkään Sookie Stackhousen näennäislapsekkaasta tyylistä, jonka välistä aina toisinaan pilkahtaa häijy ironia. Olisikohan näistä kirjoista laajemmaltikin suvaitsevaisuuskasvatuksen avuksi? Ehkä ei - teekutsuliikkeen väki ei varmaankaan vampyyrikirjoja lue. Kunnon arvion Dallasista löytää Peikkoneidon blogista täältä.

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2003). Club Dead. Harris näyttää korvanneen ainakin väliaikaisesti Hilja Valtosen välipalakirjailijana. Muuta yhteistä näillä kahdella ei äkkiseltään kai olekaan... tai no, ehkä tietty kepeys, ja tietysti itsenäisen, vahvan naisen keskeinen rooli. Club Deadin sisällöstä ei voi sanoa juuri mitään spoilaamatta aiempia kirjoja. Sen verran varmaan voi paljastaa, että Sookie on päässyt tottumaan hyvään seksiin, seksikäs Bill on kateissa, ihmissusikin voi olla aika hot, ja Eric on. Seksikäs siis, ei kuuma. Lisää taas Peikkoneidolta.

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2004). Dead to the World. Luen näitä ja viihdyn, mutta vaikutelmiin ei ole juurikaan lisättävää. Tässä osassa sarjaa Bill on Perussa, Sookie on puutteessa, Eric on pulassa ja Jason on hukassa. Noitavainoa tapahtuu käänteisessä mielessä: noidat hoitavat vainoamisen. Heh, onneksi Peikkoneidolla on näistä kaikista tuoretta tarinaa!

Timo Mäkelä (2003). Häjyt. Kokoelma vuosina 1985 - 1997 julkaistuja sarjakuvastrippejä, joissa luodataan härmäläistä sielunelämää. Tyylillisesti Häjy-stripit poikkeavat aika lailla uudemmista Mäkelän töistä, mutta tykkäsin silti. Tällä häjyjen omilla mailla asustelevana haluaisin kuitenkin vakuuttaa kaikille sushirajan sillä puolen eläville, että elämänmeno on täälläkin nykyään huomattavasti rauhallisempaa. Kaksineuvoinenkin tarkoittaa arkipuheessa todennäköisemmin terveydenhuollon kuntayhtymää kuin puukkomallia. Kielestä pitää antaa bonuspisteitä: se on just eikä melkein. Itse en puhu härmää, mutta kuulen sitä riittävän usein tunnistaakseni aidon nuotin.

Luettu ja blogattu:

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (äänikirja)
Mike Resnick: Keepsakes (pienoisromaani, e-kirja)
Vesa Heikkinen & Harri Mantila: Kielemme kohtalo
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Roger Zelazny: Kujanjuoksu
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Suzanne Collins: Matkijanärhi
Timo Mäkelä & Jukka Parkkari: Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri (sarjakuva)
Marja Björk: Puuma
China Miéville: Toiset
John Steinbeck: Cannery Row (äänikirja)
Lucy M. Montgomery: Anne of Avonlea
Leena Krohn: Tainaron
Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
Arto Salminen: Paskateoria
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kesken jääneet:

En saa kuunneltua loppuun Leena Lehtolaisen Henkivartijaa äänikirjana. Olen jo kaksi kuntosalikeikkaa mieluummin kuunnellut television möykkää, pakko siitä on päätellä jotain. Myönnän, että vika on varmaan paljolti ympäristössä. Muutamia äänikirjoja olen onnistunut kuuntelemaan salillakin, mutta ei se ideaalia puuhaa ole, ei kuuntelijan eikä kirjan kannalta. Henkivartija taisi jäädä viimeiseksi... ja sekin kesken.

Kuukauden hakusana:

Lempparini syyskuulta on erittäin osuva ja sovelias haku sanoilla kirjan olennaisia piirteitä. Täällähän ne on kerrottu, kyllä Google tietää! Jokseenkin eksyksissä on sen sijaan ollut sanoilla jäniksen keittäminen tänne päätynyt henkilö, kuten myös hänen etäinen sukulaisensa (haussa juoppo kani).

Kuukauden hakusanaksi valitaan kuitenkin huolestuttavasta elämäntilanteesta vihjaava, mystinen, kieliopin ja komposition kannalta kiinnostava, ehdottomasti väärään paikkaan johdattanut

olet kiltti ja häviä elämästäni

(Seuraavaa epätietoista varten: jos haluat päästä jostakusta oikeasti eroon, älä aloita sanoilla "olet kiltti". Vähän räväkämpää sävyä. "Häivy", "tämä oli nyt tässä", "olen löytänyt toisen ja paremman" tms.)

Kiitos seurastanne tässä kuussa - en lurittele enempää, menen lukemaan!

Kuinka kuolleita käsitellään

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään paukahti luettavaksi tietenkin 101 spefin helmen listalta. Pohjoismaista väriä piti saada mukaan, ja bloggarikollegojen ehdotuksesta nostimme listalle tämän ruotsalaistekijän esikoisen.

Paitsi että pokkarihyllyä taannoin kirjakaupassa tutkiessani tunnistin vain kirjailijan nimen - ja ostin "väärän" kirjan. Se listan kirja oli Ystävät hämärän jälkeen.

Ups.

Kuinka kuolleita käsitellään kertoo oudosta menosta Tukholmassa. Eräänä paahtavan kuumana päivänä koetaan sähkökatkon kummallinen vastakohta, paisuva sähköpulssi, jonka jälkeen huomataan vielä epätavallisempi ilmiö: kuolleet ovat heränneet henkiin. Ruumishuoneilla painitaan vironneiden vainajien kanssa, haudoista kuuluu hermostuttavaa rapinaa... Kuten kuvitella saattaa, edesmenneiden omaiset reagoivat erilaisin tavoin.

Kirjassa seuraillaan erityisesti joidenkin perheiden kokemuksia ilmiön kanssa. Keskipisteeseen nousevat koomikko David, teinityttö Flora ja toimittaja Mahler. Kaikilta on kuollut joku, joku joka nyt palaa. Kaikki kuolleet eivät näet herää henkiin - eikä yksikään palaa entiselleen.

Lukukokemuksena Kuolleita oli kaksijakoinen. Pidin tästä kirjasta - ja toisaalta en. Ehkä voi sanoa, että pidin tästä älyllisesti, mutta emotionaalisesti se pudotti minut kyydistä. Painostava tunnelma on tehty hyvin. Mutta keskushenkilöt olivat minulle ongelmallisia: heidän kokemuksensa toisaalta jättivät kylmäksi, toisaalta herättivät kaameita kaikuja. Jostain syystä ihmiskuvaus ei tässä purrut minuun ihan täysillä. En täysin onnistunut eläytymään tässä kirjassa kenenkään fiiliksiin, vaikka toimittaja David ja hänen pieni poikansa välillä värähdyttivät.

Mutta kirja voi olla hyvä, vaikkei siihen eläytyisikään. (Itse asiassa en ole varma haluaisinko eläytyä täysillä kirjaan, jossa kuolleet heräävät henkiin... Grh! Samaa olen kyllä huomannut kauhukirjojen kanssa yleisemminkin; ne harvemmin viettelevät uskomaan. Silti monesti pidän hyvin tehdystä kauhusta, koska siinä käsitellään ihmisiä äärimmäisissä tilanteissa. Ja juonet ovat usein hyviä.)

Lindqvist onnistuu minusta erinomaisesti kuvaamaan yhteiskunnan reaktion järjettömien ja vaikeasti käsiteltävien tapahtumien osuessa kohdalle.  Perusidea ja sen seuraukset on rakenneltu hyvin. Tapahtuneen perimmäinen selittämättömyys oli sekin tehty tässä minusta taitavasti. Vaikkei lopussa saanut ns. rationaalista selitystä, mysteeriin saatiin ratkeamisen tuntua toisella tasolla. Lindqvist miettii, mitä tarkoittaa olla ihminen - ruumista vai sielua, minää vai minua suhteessa muihin - ja näihin kysymyksiin vastaaminen on toki tärkeämpää kuin jonkin zombiereseptin käsittely.

Parhaiten tämä toimikin minulle yhteiskunnallisen ulottuvuuden puolesta. Synkästä aiheesta huolimatta hörähtelin välillä Lindqvistin piikeille; ministeriöiden, armeijan ja median reaktiot ovat karmeita ja loogisia. Viranomaiset pohtivat poliittisesti korrektia nimitystä manalasta palanneille ja lehdistö uutisoi... Tässä haastatellaan televisioon miestä, joka on juuri nähnyt läheisensä heräävän kuolleista kammottavasti muuttuneena:

David veti suutaan hymyyn, irvistykseen joka näytti kammottavalta kuvissa, ja vastasi:
"Hyvältä tuntuu. Odotan jo semifinaalia." 

"Anteeksi?" 

"Semifinaalia. Brasilialaisia vastaan." 

Toimittaja vilkaisi kuvaajaan ja he viestittivät vaivihkaa toisilleen: uusi otto. Toimittaja vaihtoi äänilajia kuin olisi kysynyt kysymyksensä ensimmäisen kerran. 

"Sinähän olet ainoa henkilö joka on ollut läsnä kun vainaja on herännyt eloon. Mitä oikein tapahtui?" 

"Niin", David sanoi. "Kun olimme saaneet ensimmäisen vapaapotkun, minusta tuntui että nyt onnistuu..." (s. 101)

Ei täyskymppi mutta vastasi odotuksiani omaperäisestä, sujuvasta tarinasta. Lindqvist saa aika kuluneesta zombie-setistä jotain uutta ja kiinnostavaa irti, se on hatunnoston arvoinen temppu.

John Ajvide Lindqvist (2011, alkuperäinen 2005). Kuinka kuolleita käsitellään. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8512-5.

Arvioita:

Kari Salminen Turun Sanomissa
Toni Jerrman Hesarissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Paskateoria

Kuva: WSOY

Jonathan Strange & herra Norrellin jälkeen teki mieli lukea jotain ihan päinvastaista. Onneksi olikin varalla yksi Arto Salmisen romaani (Ei-kuori ja Turvapaikka on jo luettu).

Paskateoriassa ei ole yhtään ylimääräistä koristetta, ei yhtään kiemuraa, ei herrasmiehiä eikä perinteitä, ei elegantteja alaviitteitä muinaiseen tarustoon. Tämä tapahtuu tässä, nyt; kymmenen vuotta ei ole vanhentanut kirjaa tippaakaan. Paskateoriassa on se, mikä on rumaa arjessa. Eniten sattuu kaipuu johonkin kauniimpaan, johonkin mihin ehkä joskus vähän aikaa uskoi.

Kirjan päähenkilö Antti Suurnäkki on iltapäivälehden toimittaja. Yksityiselämässä Antti pitää silmät kiinni ja panee pierevää kaunotarta Kulosaaren kulmilla, pakenee vaimon omakotitalounelmia asuntoon, johon ei mahdu edes suuria suunnitelmia. Töissä ahdistaa lööppipaskan tonkiminen; Antti on haaskalinnun hommissa ja huomaa, ettei enää riitä kuolleen saaliin revittely. Nyt pitää jo kaataa haavoittunut eläin, vetää maahan vaikka syöpälapsi, syödä sen kivulla. Ison ilmoittajan levymyyntiä sen sijaan edistetään tekopyhillä tyhjäsanoilla. Miestä meno huimaa. Huimaus tuntuu tekstissäkin, perspektiivi pettää, kaikki kiitää kohti kuilun reunaa.

Työväenluokka on mennyttä, nyt kurjistuu jo keskiluokka. Sitäkin hakataan kohta katuun kuin narkkaria metrossa, kaikki katsovat vierestä eikä kukaan näe. Yhteiskunta on mennyt semmoiseksi, että kukaan ei saa tietää mitään eikä viihde saa loppua kesken. Viihteen myllyä Anttikin polkee, mutta huonommalla ja huonommalla hapella. Nyt ei myy parempi lehti vaan huonompi.

Juurakko puhui sellaisella äänellä, että se teki sanoista suuria ja asiasta pientä. Kukaan ei voinut katsoa Juurakkoa silmiin kun se puhui, ei varsinkaan silloin kun se oli hiljaa.

- Pureutukaa ihmisiin joita te haastattelette, se sanoi. - Mä en halua tietää onko joku näyttelijä saanut elämänsä roolin tai onko laulaja uusien haasteiden edessä. Mä haluan lukea lehdestä, että näyttelijällä on tippuri ja laulaja on piessyt akkansa huumepäissään. Mä en halua tietää mitä mieltä pääministeri on jostain vitun globalisaatiosta tai segregaatiosta. Mä haluan tietää kuinka se nuoruudessaan luki kellarissa Jallua ja veti käteen. Onko selvä? (s. 92-93)

Salmisen kirjat herättävät suuttumuksen ja tunnistamisen fiiliksiä. Tulee vihainen ja väsynyt ja samalla jotenkin kirkkaampi olo. Kuin näkisin maailman vähän toisin, ymmärtäisin sitä eri tavalla. Vaikken tajua mihin perussuomalaisuus kuvittelee menevänsä, Salmista lukiessa on kuin ymmärtäisin mistä se tulee: toivottomuudesta ja vaihtoehdottomuudesta ja turhautuneesta näköalattomuudesta. 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut kuin yhtä lajia yhteiskunnallista visiota, ja se visio on katutasolla kylmää kertomaa: tulos tai ulos. Kurjaa että ulospuolelle joutuneille tarjoillaan enemmän vihollisen kuin vaihtoehtoisen vision etsintää; ei mietitä mitä muuta kuin tulosta voisi tavoitella... mietitään ketä voi syyttää kun tulosta ei tule.

Salmisen Paskateoriassa ihmiskunnan loputon piereksiminen kerää koko ajan jonnekin tuonne ylös paskamolekyylejä, jotka jonain päivänä romahtavat niskaamme. Ihmiskunnasta en tiedä, mutta viime kevään vaaleissa taisi jokin määrä menneiden vuosikymmenien tyhjiä kaasupäästöjä kiteytyä ja romahtaa. Kapinoita on monenlaisia.

Kyllä Arto Salminen on ihan oma kirjallisuudenlajinsa! Henkilöt eivät ole kovin kokonaisia tai kiinnostavia tai vetoavia, eikä tarinassa oikeastaan tapahdu mitään, eikä alle 150 sivuun ehdi kunnolla edes hukata itseään... ja silti kirjat kolahtavat että kumisee. Jurppii, että Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania. Miten jokin voi olla yhtä aikaa näin kaunista ja näin kamalaa? Sairasta ja sairaan kaunista.

Salmisen kirjat ovat kuin se tuskanhuuto, joka tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen.

Ei kannata lukea tätä jos huuto ahdistaa.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2001). Paskateoria. WSOY. ISBN 978-951-0-33376-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kari Levola Kiiltomadossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Kimppu ruusuja kruunaa perjantain

Sain viikolla tämän sulotuoksuisen tunnustuksen Mari A:lta ja Norkulta - kiitos kamut! Kesken oleva tiiliskivi on, noh, kesken, joten käytän perjantai-illan tunnusteluun.

Lempiruokaani on muiden tekemä ruoka. Tylsä vastaus, mutta vuosikausien perhekokkaamiseen jälkeen se vaan on näin. Ja kaikki missä on juustoa on hyvää.

Jottei tunnustus menisi ihan hukkaan, jaan kanssanne viimeisimmän ihastukseni. Se menee näin: ota kesäkurpitsa, fenkoli ja purjo. Pilko uunivuokaan. Lisää sopivasti suolaa, pippuria ja oliiviöljyä sekä 1-2 dl Kolmen juuston kermaa. Työnnä 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi. Ripottele päälle iso kourallinen parmesan-raastetta. Työnnä takaisin uuniin 10 - 15 minuutiksi. Syö. Mmmm.....

(Tämä syntyi kun sain työkaverilta - vastineeksi omenasoseesta - ison kesäkurpitsan, ison fenkolin ja ison purjon...)

Lempimakeinen on suklaa. Aika harvoin sorrun... mutta kun sorrun, romahdan suklaaseen.

Lempilukemiseni on mikä vain kirja, jota lukiessani unohdan lukevani. Tähän määritelmään osuu kirjoja joka lajityypistä, ja täysosumaa on mahdoton ennustaa etukäteen. Siksi etsiminen on niin hauskka.

Lempipaikkani käsitöille on olohuoneen sohvalla hyvän leffan ääressä. Suurimman osan vuodesta käsityötarpeet tosin ovat rahin sisällä piilossa. Ennen olin ahkera neuloja, mutta kädet eivät kestä. Tämä saattaa osittain selittää, miksi telkkaria ei tule katsottua. Kudon nykyään vain noin kerran vuodessa; sukkia Neideille, joilla on terävät kantapäät.

Lempielokuvaa ei oikeastaan ole. Mutta mainitsen neljä, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (Peter Greenwayn), Kauas pilvet karkaavat, My Fair Lady ja Alien. (Oikeastaan Alien 1-3. Sigourney Weaver rokkaa.) Nämä eivät unohdu koskaan.

Taidan olla tunnustuksineni toivottaman myöhässä; lähes kaikissa blogeissa on saatu jo ruusuja. Nappaa itsellesi, jos olet sivupalkkini listassa, etkä ole vielä saanut! Mutta hetkinen - jokos Morre on saanut ruusuja? Jos et, tässä - you have a lovely blog!

Syntymäpäivää! (Osa 4: Lukuluvut)

Vanhempainnetistä lunttaan, että 1-vuotiaana syntymäpaino on kolminkertaistanut ja ensimmäiset omat merkitsevät sanat ilmaantuvat. Toisella ikävuodella vaivaksi voi tulla rajaton itsevarmuus ja halu valloittaa maailmaa.

Pitääpä varoa! Tänään on tasan vuosi siitä kun aloitin Vuodatuksessa lukupäiväkirjan nimellä Booking it. Kun muutin Bloggeriin, lisäsin perään some more. Alkuperäinen nimi oli näet jo varattu... kirjablogille, jota on päivitetty kai kerran. Dave, sinä rotta! Vapauta nimi kiertoon!

Lukupäiväkirjan pitämiseen liittyviä syitä olen jo purkanut täällä ja täällä. Yksi syistä oli halu saada selville mitä luen. En nimittäin ole koskaan pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa. En niin mitään. Päätin ottaa selville kuinka paljon ja minkälaista oikeasti luen.

Nyt on faktaa.

Vuoden aikana luin 16 kunnon sarjakuvateosta ja 312 kunnon kirjaa. (Pudotin laskuista Keepsakesin kaltaiset lyhytteokset.)

Kirjoista 285 oli kaunokirjallisuutta ja vaivaiset 27 tietokirjallisuutta. Alle kymmenen prosenttia - häh? Olen järkyttynyt. Näppituntumani on, että ennen luin enemmän tietokirjallisuutta. Blogistanian hienot romaanivinkit ovat vietelleet irti amazon.co.uk:n populaaritieteistä. Tai sitten vain luulen niin - ks. kuva Kirjailijan häiriöklinikalla. Ihminen on hyvä pyöristämään havaintojaan mieluisaan suuntaan.

Koko aineiston tarkastelu kertoo, että kotimaista alkuperää on lähes puolet kaikesta luetusta, peräti 151 teosta. Minusta suhdeluku on järisyttävä: uskomatonta, että olen lukenut noin paljon suomalaista kirjallisuutta. Tähän asiaan blogistania on taatusti vaikuttanut.

Mikä vielä hurjempaa, olen lukenut aivan älyttömän paljon suomeksi aiempaan verrattuna: englanniksi on blogivuonna luettu vain 21%. Paha kyllä, vertailu entiseen on väkisinkin mutua. Ensi vuonna sitten.

Jennin avattua taannoin keskustelua sukupuolittuneesta lukemista olen myös pitänyt silmällä kirjojen haaroväliä. Kokonaistulos on itse asiassa 'tasa-arvoisempi' kuin odotin; luulin että 101 naisten kirjan listan vääristävä vaikutus olisi vielä pahempi. Mutta ei hätää. Yhden kirjoittajan kirjoista (302 kpl) miesten kirjoittamia on 113 ja naisten 189. Ero ei ole kohtuuton; en taida vielä tarvita mieskiintiöitä tänne.

Tiedoista voi railakkaasti päätellä, että tyypillisin Booksyn kirja on:

ulkomaalaisen naisen kirjoittama suomennettu romaani.

Hmm. Tuossa täytyy olla jokin harha; luokkaan kuuluvia kirjoja on kyllä luettu 59 kappaletta, mutta ei tuo silti sano mitään, tai tunnu edes todelta. Sitä paitsi ulkomainen, naisen kirjoittama ja suomennettu romaani pätee yhtä hyvin Shriverin Poikani Keviniin (rakastin) kuin Jelinekin Pianonsoittajaankin (inhosin). Ei kovin avulias tieto siis.

Sen sijaan kiinnitän huomionne mielenkiintoiseen tilastoon: kirjoista 87 % oli paperisia kirjoja, 5 % äänikirjoja ja peräti 8 % e-kirjoja. Kahdeksan prosenttia on paljon. Sain iPadin käyttööni joulun tienoilla, enkä ennen sitä lukenut yhtään e-kirjaa.

Sähköisessä muodossa lukeminen on edelleen kakkosvaihtoehto... mutta se on ehdottomasti vaihtoehto.

No - opinko tästä kaikesta mitään? Johtopäätöksiä?

Olen yllättynyt siitä, että luen oikeasti näin paljon. Numeroina laskettuna. En olisi ikinä uskonut. Olen seurannut kirjojen kertymistä listaan silmät teevadin kokoisina ja loppusumma tuntuu suurelta. Huhhuh. Epänormaalia! Sairasta!

Jossain blogissa (selvisi missä: Kirsin kirjanurkassa!) taannoin kommentoija ihmetteli, miten kirjabloggaajat oikein ehtivät lukea niin paljon. En minä vaan tiedä. Kiistän huhun aikakoneesta kellarissa (ei ole kellaria).

Minusta lukutahtini on ihan normaali - tietysti, enhän ole kenenkään toisen tahdilla koskaan lukenut - mutta ehkä se onkin vähän kummallinen, enkä vain aiemmin tajunnut sitä. Teen kyllä melkein kaiken kirja kädessä. Enkä käytä juurikaan aikaa moniin yleisesti arvostettuihin puuhiin kuten pihanhoitoon (Sorry naapurit! Mutta ajatelkaa sitä näin: meidän pihamme saa teidän pihamme näyttämään vielä paremmalta) tai autonpesuun (=likainen auto) tai hiusten kampaamiseen (=lyhyt tukka). En katso telkkaria juuri koskaan. Vaikka muitakin 'harrastuksia' on (lentistä talvella, golfia kesällä, järjestöpuuhaa pitkin vuotta), lukemiseen näyttää jäävän ihan kiitettävästi aikaa.

Ihminen yleensä tekee sitä mitä haluaa. Minä kait sitten haluan lukea.

Uudistuksista - synttärin kunniaksi laitoin näkyville Jorin ehdottaman kävijälaskurin, ja jo toissa viikolla vetäisin pois sivun Briefly in English, jonne ennen täydentelin tietoa kirjoista englanniksi. Turhan vaivalloista, ei anna lisäarvoa. Eiköhän englanninkielisessä maailmassa ole ihan riittävästi kirjablogeja omasta takaa. Korvasin sen Blogilakini-välilehdellä, jossa on vähän apinoitu anglosaksista review policy -ideaa.

Twitter-tilin pidän, siitä on tullut itsessään kiinnostava media minulle. Jossain vaiheessa lähiviikkoina saatan uudistaa luokitteita Morren ja muutaman muunkin esikuvan viitoittamaan yksityiskohtaisempaan suuntaan; siitä voisi olla itsellenikin hupia. Katsotaan nyt.

Palautekyselyssäni ei tullut esiin vakkarilukijoilta suuria uudistumistarpeita. Hyvä näin! Booking it some more ja sen suoma blogistanian kansalaisuus ovat mielekäs paketti tällaisenaan. Yksi vaivainen vuosi - ja jo nyt on vaikea kuvitella elämää ilman blogia ja blogeja.

Iloitsen jokaisesta, joka osallistuu tämän fantastisen kokemuksen luomiseen kommentoimalla taikka vain lukemalla juttujani. Muistan vieläkin elävästi sen hämmästyksensekaisen kauhun, kun vanhaan vuodatusblogiini ensimmäisen kerran oli statistiikan mukaan joku kurkannut. Apua, joku luki sen - joku luki mitä kirjoitin! Iiks! Onneksi olen vähemmän kauhuissani nykyään... mutta olen edelleen hämmästynyt. Ja kiitollinen. Ja hyvin nöyränä koko ilmiön edessä.

Kiitos tästä vuodesta. Ihanaa että olette siellä!

Tainaron

Tainaron tuli luettavaksi osittain 101 naisten kirjan listan tähden, osittain siksi, että aiemmin lukemani Krohnin tarinakokoelma Mitä puut tekevät elokuussa oli vaikuttava.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin Tainaronista. Olisiko tässä sellainen tapaus, jonka pitäisi antaa saota alitajunnassa? Mutta pelkään, että vaikutelmani haihtuisivat, tunnelmaa olisi vielä vaikeampi tavoittaa... ja jos odottaisin tarpeeksi pitkään, en enää osaisi kertoa kirjasta mitään. Se katoaisi kuin uni aamulla, jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain siruja, ehkä osan siipeä, sellaisen missä on kaunis kuvio.

Pahoittelut siis jo ennakkoon: nyt on tulossa adjektiiviketju, analyysista ei voi puhuakaan.

Tainaron on eräänlainen kirjeromaani. Se koostuu kertojan (naisen?) Tainaronin kaupungista yhdelle vastaanottajalle lähettämistä kirjeistä. Tainaronin erikoislaatuiset asukkaat ja käsittämättömät tavat kuvastuvat näistä matkakirjeistä unenomaisen kauniina ja absurdeina. Kirjoittajan vieraus outojen olentojen keskellä korostaa hänen inhimillisyyttään; hän kohtaa omat konventionsa eksyttävässä ja eksoottisessa ympäristössä muttei aivan kuoriudu niistä sentään.

Kirjeiden kertomus on yksisuuntainen; vastauksia ei tule eikä lopulta kai odotetakaan. Kirjeiden saajasta piirtyy vain välähdyksittäin kuva lukijalle, mutta niiden lähettäjän oikukkuus ja hauraus paistavat kirkkaina. Kokonaisuus on kuin Gaudin suunnittelema katedraali; käsittämätön, orgaaninen, mutkikas ja henkeäsalpaavan kaunis.

Mistä Tainaronissa on kyse? Identiteetistä, muutoksesta, perspektiivistä, muistoista... kuolemasta ja elämästä, vieraudesta, harhakuvitelmista, kaipuusta, oletuksista. Hyönteisistä. Metamorfoosista. En ehkä tiedä mistä on kyse, vaikka melkein luin tämän kahteen kertaan. Loppuun päästyäni huomasin selaavani lehtiä taaksepäin ja pysähtyväni uudestaan melkein jokaiseen kirjeeseen.

Lukukokemuksena tämä oli todella erikoislaatuinen. Hyvää harjoitusta runoja varten varmaan - Tainaroniin uppoutuessaan ei oikeastaan lue vaan paremminkin poimii vaikutelmia ja kehrää niistä merkitysseitteä kuin jonkin ajatuksen koteloa kutoakseen. Ajatus ei ole kypsä vielä; ehkä se ei koskaan lennäkään, kuihtuu kuoreensa vain...  (Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva!)

Tämä sekavana hoiperteleva ja silmiään liian kirkkaassa valossa aristava postaus todennäköisesti pelästytti sinut täysin jos Krohn ei ole ennestään tuttu. Mutta harkitse vielä, anna Tainaronille tilaisuus. Kirja ei ole pitkä. Jos löydät rauhallisen hetken, jos maltat... tässä kaupungissa kannattaa vierailla.

Barcelona tuli ensimmäisen kerran mieleeni tässä:

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain. 

En ole koskaan nähnyt ketään heistä yksin, he liikkuvat parvina ja vapaina muodostelmina kuin jonkinlaiseen kuviotanssiin yhtyen toreilla ja aukioilla. Mutta jos sataa tai tuulee navakasti, välkkyjät sammuvat kuin kynttilät ja häviävät kattojen alle. Koettelemukset ja ankara ilmasto, rasittava työ ja odottamattomat mullistukset eivät ole heikäläisiä varten. (s. 21)

Kummallista, miten joskus voi nauttia kirjasta, josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Ja joskus taas vaikeaselkoisuuden häivähdyskin ärsyttää. En ymmärtänyt Tainaronia ensinkään. Se ei haitannut yhtään. Missä lienee ero? Odotuksissa tai mielentilassa? Tyylissä?

Leena Khron (1985). Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY. ISBN 951-0-13063-X.

Arvioita (uusintapainos otettu 2006):
Kirjavinkit
Sara Saran kirjat -blogissa
Hihii, Matthew Cheney Sfsitella on lukenut käännöksen tästä

Anne of Avonlea

Neiti B, tilaustyö

Seikkailut Prince Edwardin saarella jatkuvat. Luin elokuussa Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä. Ensimmäinen osa loppui Annan päätökseen jäädä Avonleaan opettajaksi ja Marillan tueksi. Näin käykin, mutta toisessa osassa kaksikon elämän mutkistavat huollettavaksi ilmaantuvat kaksoset Davy ja Dora, joista Dora on tylsähkö enkeli ja Davy herttainen ja hurmaava pieni paholainen. Marilla ja Anna kokeilevat kumpainenkin omia kasvatuskonstejaan pikkuhirviöön, mutta monenlaista kommellusta ehtii tapahtua.

Samaan aikaan Anna oppii hiljalleen nauttimaan opettajan arjen pienistä palkinnoista, puuhaa kylän kaunistamiskomiteassa ja auttaa hiipuneen romanssin uuteen alkuun. Kirja on pullollaan lempeää naurua ajan tavoilla ja ajatuksille. Otan esimerkin: kurkistaessaan vieraan talon apukeittiön ikkunasta vanhan kanalan katolta Anna yhtäkkiä vajoaa katon läpi ja jää vyötäisiltään jumiin niille sijoilleen. Suurin huoli ei kuitenkaan ole nolo tilanne sinänsä; enemmän Annaa huolestuttaa ajatus, että hänen epäillään nuuskivan toisten ihmisten apukeittiöitä.

Vaikka useimmat Montgomeryn henkilöistä ovat melkoisia tosikkoja, hänen kirjansa eivät ole ensinkään haudanvakavia. Montgomery ei yllä Austenin salaivaan, mutta hän osaa piikitelläkin. Annan nuoruuden paloa käsitellään sympaattisesti mutta samalla ulkopuolisesti; on kuin Montgomery tunnistaisi Annan liioittelun liioitteluksi ja puistaisi sille hiljaa päätään, ymmärtäen mutta vähän haikeasti.

Ympäristön kauneuden havainnoitsijana ja tulkkina Montgomery on tässä lähes yhtä hyvässä vauhdissa kuin ensimmäisessäkin osassa, joskin Anna ei pääse ihastumaan niin moneen uuteen paikkaan. Anne of Avonlean parasta antia ovatkin minusta Annan koulukokemukset ja hupaisat sivuhenkilöt. Osa on jo edellisestä osasta tuttua sakkia, mutta mukaan mahtuu mahtavia uusia tyyppejä. Mielikuvitusrikas ja superherttainen pikku Paul tuntuu kyllä vähän liian hyvältä ollakseen totta - moista ihmeotusta en saa loihdittua silmieni eteen vaikka kuinka siristelisin - mutta monet muut henkilöt hymyilyttivät aidosti, siksi että samanlaisia persoonia on jokainen joskus tavannut.

Myös Annan opettajakokemuksissa oli paljon kiinnostavaa. Aidosti vanhojen kirjojen kanssa on aina jännä pohtia, muuttuisiko tarina (ja miten) jos sitä kirjoittaisi joku tänä päivänä, historiallisena romaanina. Luulenpa, että esimerkiksi alla olevaan lukunäytteeseen liittyvä pieni tarina saattaisi päättyä toisin modernin kynäilijän käsissä.

"I shall never have a switch in my school, Mr. Harrison. Of course, I shall have to have a pointer, but I shall use it for pointing only." 

"So you mean to strap them instead? Well, I don't know but you're right. A switch stings more at the time but the strap smarts longer, that's a fact. 

"I shall not use anything of the sort. I'm not going to whip my pupils." 

"Bless my soul," exclaimed Mr. Harrison in genuine astonishment, "how do you lay out to keep order then?" ( s. 36/330)

Aloitin tämän lukemisen melko pian ensimmäisen osan perään, mutta tällä kertaa e-kirjan kirous on pätkittänyt lukemista; vaikka iPadilla lukeminen on melkein yhtä kätevää ja mukavaa kuin paperikirjan, käsi jotenkin hakee helpommin sitä vanhaa tuttua painettua sanaa.

Mutta jos olisi ollut hirveä palo tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, olisi tämä toki tullut luettua nopeammin. Rehellisyyden nimissä, Anne of Avonlea on minusta myös verkkaisempi ja tapahtumaköyhempi kuin Anne of Green Gables. Tai ei, ei ole reilua sanoa, että Avonlea on tapahtumaköyhä, mutta Annan oma elämäntarina ei oikeastaan etene. Minun tulkintani mukaan Annalle tapahtuu tässä osassa vain kaksi suurempaa asiaa: hän kasvaa opettajan työhön ja sen myötä, ja hän saa pientä realismia avioliittoajatuksiin oppimalla jotain siitä miten romanssit voivat mennä pieleenkin. Kumpikaan ei ole varsinaista draama-ainesta.

Mikään pettymys Anne of Avonlea ei suinkaan ollut, mutta ei vetänyt minusta ihan vertoja muille tähän mennessä lukemilleni Montgomeryn kirjoille. No, kauneushan on paljolti katsojan silmissä - ja usein ajoituksesta kiinni. Mahdollisesti aurinkoinen Prince Edwardin saari sopi paremmin kesään. Aion silti jatkaa Annojen parissa seuraavaa kesää odottelematta!

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1909). Anne of Avonlea. (e-kirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:
Laura Lukuisa-blogissa on lukenut tämän suomeksi
Lumiomenalla pääsi suosikkisarjan suosikkikirjaksi

Cannery Row (Hyvien ihmisten juhla)

Kuva/kannen kuvitus: Little, Brown Book Group/Mick Wiggins

Äänikirjoja en enää oikeastaan valitse. Kun tuijottelen kirjastomme pientä äänikirjahyllyä, käy väkisinkin mielessä, että olen jo kuunnellut kaiken mitä sieltä haluankin kuunnella. En kerta kaikkiaan aio kuunnella Tarua sormusten herrasta äänikirjana... enkä enää ikinä aio kuunnella Nora Robertsia äänikirjana... eikä Kyllikki Virolaisen Neljännen elämän kynnyksellä innosta sekään. Huoh.

Odotellessani kirjastotädin lupaamaa Havukka-ahon ajattelijaa (on kuulema tulossa äänikirjana - jee!) tutkiskelin myös englanninkielisten äänikirjojen pikkuriikkisen valikoiman. Kovin montaa minulle uutta kirjaa ei joukkoon mahtunut, mutta John Steinbeckin Cannery Row näytti kiinnostavalta. En ole kovin kummoinen Steinbeckin fani; ainoa kirja, jonka häneltä tiedän varmasti lukeneeni, on Matka Charlien kanssa. Siitä muistelen pitäneeni, ja onhan Steinbeck suuren kirjailijan maineessa... joten Cannery Row tuli valittua.

Onnekas valinta. Kun ehdin tottua lukijan aksenttiin - ensimmäisestä luvusta en varmaan kuullut muuta kuin ääntämyksen - upposin Steinbeckin maalaamaan maisemaan mielihyvällä. Cannery Row'n ilmapiiri on niin hivelevän tunnelmallinen, ettei varsinaisen tapahtumajuonen suhteellinen kevys haitannut ensinkään. Hengittelin vain säilyketehtaiden reunustaman kadun ilmaa; katselin sieluni silmin alas mäkeä Palace Flop Housen ovelta Doran hyvämaineiselle huoratalolle; kuulin lukijan äänen takaa Western Biological'n talosta kantautuvan gregoriaanisen kirkkomusiikin.

Cannery Row kertoo pienestä kylämäisestä laitakaupungin palasesta ja sen asukkaista niin kauniisti, että mielikuvaan vajoaa kuin suklaakylpyyn. Kirjan keskeiset henkilöt ovat meribiologi Doc, jota naapurusto rakastaa hänen hyvän sydämensä tähden, ja pummi-Mack joukkioineen. Mack ja hänen kaverinsa kämppivät asunnoksi kunnostamassaan varastossa, joka tunnetaan nimellä Palace Flop House. Kaverusten päähän pälkähtää, että kunnon Doc'lle olisi mukava pitää juhlat. Alkaa monivaiheinen valmistelu: sammakkovaluutta, T-Fordin varaosavarkaus, alusvaatteista ommeltu tilkkutäkki ja peltivadissa leivottu kakku liittyvät kaikki kiinteästi asiaan.

Homma ei mene ihan putkeen... mutta lämmin sydän antaa ja saa paljon, silloinkin kun taskut ovat tyhjät ja laskut lankeavat väärälle maksajalle. Steinbeckin sanoma on lämmin, inhimillinen, humoristinenkin. Tämän kirjan jälkeen tuntee hetken sen taas niin selvästi: elämä on kaunista.

Hassua - luultavasti en olisi pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon paperikirjana. Taidan olla vähän kärsimätön lukija; en varmaan malttaisi kaikessa rauhassa tunnelmoida vanhassa boilerissa asuvan pariskunnan tai kolmivarpaisen poikamiesjyrsijän kanssa. Saattaisin ärsyyntyä verkkaiseen tempoon ennen kuin kuvaus saisi tilaisuuden vietellä. Kuunneltuna kirja kuitenkin hurmasi, vie suorastaan jalat alta. Ehkä äänikirjamuoto sopii minun kohdallani erityisesti tämäntyyppiseen teokseen: Cannery Row on episodimainen rakenteeltaan, ja sisältää monia pieniä vignettejä, jotka eivät suoraan liity pääjuoneen.

Googlaillessa selvisi, että Cannery Row'lla on maantieteellinen esikuvansa Montereyssä - ja  kadun nimi muutettiin myöhemmin kirjan tähden Cannery Row'ksi. Kunnianosoitus vai turistitärppi? Wikipedia tietää myös kertoa, että Cannery Row'lle on jatko-osa, Sweet Thursday. Sen hankin ehdottomasti käsiini; nyt kun olen tutustunut porukkaan, osaan varmasti antaa arvoa paikallisvärille perinteisessäkin formaatissa.

John Steinbeck (2011, alkuperäinen 1945). Cannery Row. Hachette Digital. Lukija Trevor White. ISBN 978-1-4055-0920-6.

Arvioita:
Höh. Kirjasta löytyy lähinnä study guideja. Tämä on ilmeisesti niin keskeinen teos, että puolet kaikista amerikkalaisista opiskelijoista joutuu kirjoittamaan tästä esseen.

Toiset

Kuva/kansi: Karisto/Ilkka Kukko

China Miéville pääsi 101 spefin helmen listalle ihan heittämällä, sen verran kuuluisa ja tunnustettu uuskumman taitaja on kyseessä. Minulle herra Miéville on uusi tuttavuus - ja tunnustan suoraan, vähän pelottava lähestyä.

En näet ole kovin pitkäaikainen fantasian ystävä; tunnen enemmän vetoa scifiin, jossa voi ainakin teeskennellä, että ihmeellisiin juttuihin on rationaalinen selitys. Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin oppinut lukemaan myös fantasiaa ja enimmäkseen pitänyt lukemastani. Miévillen maine haastavan urbaanifantasian mestarina on silti vähän hermostuttanut - muutamat varovaiset kokeilut Portin ja Tähtivaeltajan modernien fantasianovellien kanssa eivät ole innostaneet.

Tuon epämääräisen hermostuksen vuoksi olen vetkutellut Miévilleen tarttumista, vaikka hyllyyn on jo hankittu Perdido Street Station... olinkin iloinen, kun Karistolta ilmestyi syksyllä J. Pekka Mäkelän suomentamana Toiset. Ajattelin, että suomeksi lukemalla ehkä pääsen paremmin sisään uuskumman porteista.

Toiset kertoo skitsofreenisesta kaupunkivaltiosta. Oikeastaan pitää sanoa, kahdesta lomittain ja limittäin olemassa olevasta kaupungista. Ul Qoma ja Besźel sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella, mutta niiden asukkaiden havaintomaailmat ovat erilliset. Kaupunkeja pitää erillään vankka näkymättömyyden perinne: Besźelissä ollessasi et näe mitään, mikä on Ul Qomaassa, ja päinvastoin. Turistit joutuvat käymään kurssin huomaamatta jättämisessä ennen kuin pääsevät vierailemaan jommassa kummassa kaupungissa; paikalliset oppivat lapsesta asti jättämään näkemättä naapurikaupungin silloinkin kun väistävät sen autoilijoita tai kiipeilevät samoissa puissa.

Tarinan kertoja on poliisitarkastaja Borlú, joka selvittelee Besźelissä kuolleena löydetyn amerikkalaisen jatko-opiskelijan murhaa. Pian käy ilmeiseksi, että kuollut nainen on tullut Ul Quomasta, ja Borlún on mietittävä kuuluuko rikos ylipäätään hänen toimivaltaansa. Kaupunkien ehdottoman erillisyyden säätöä valvoo näet salaperäinen Rikko, mahti joka rankaisee rajojen ylittämisestä, tapahtui se vahingossa tai tahallaan, sanoin tai elein. Kaupungista toiseen voi siirtyä vain yhdessä rajanylityspisteessä; jaetun kadun väärälle puolelle katsominen on aina Rikko.

Jännittävää kyllä, tämä erikoinen maailma jakaa kanssamme yleisen eurooppalaisen populaarikulttuurin ja historian. Tässä Borlú kertoo työkaverille matkastaan Berliiniin:

"Miksi sinä siellä olit?" 

"Olin nuori. Seillä järjestettiin konferenssi nimeltä 'Poliisityö jaetuissa kaupungeissa'. Siihen kuului sessioita Budapestista, Jerusalemista ja Berliinistä, sekä Besźelistä ja Ul Qomasta." 

"No voi vitun perse!" 

"Niinpä niin. Niin mekin silloin sanoimme. He olivat ihan pihalla." (s. 95)

Noir-henkinen rikostarina, vaikka onkin mutkikas ja monitasoinen, jää Toisissa ehdottomasti, noh, toiseksi Miévillen eriskummallisen miljöön rinnalla. Kaksi tietoisesti limittynyttä todellisuutta osuu ainakin minulla johonkin hermoon. Jotain kovin tuttua on siinä, miten lomittuneiden kaupunkien asukkaat ovat näkemättä, huomaamatta toisiaan.

Samaa teemme kai itse kukin, melkein joka päivä: jätämme näkemättä sellaisen, minkä huomaaminen häritsisi. Kaupungeissa jätämme näkemättä feissarit, puliukot ja kerjäläiset; kotona olemme huomaamatta silittämättömiä pyykkejä ja pesemättömiä ikkunoita; uutisissa olemme kuulematta maailmankuvaamme sopimattomia tietoja. Emme tarvitse mahtavaa Rikkoa valvomaan tätä valikoivan havainnoin tapaa. Tottumattomalta silmien ummistaminen vaatii ankaraa ponnistusta, mutta ahkeralla harjoittelulla pääsee hyviin tuloksiin... tämä lienee se prosessi, joka mahdollistaa elämisen miljonäärinä slummin vieressä.

Miévillen viesti onkin jännittävä. Hän vihjaa, että kerran silmänsä avattuaan ei voi enää oppia olemaan aidosti näkemättä. Havaintoa ei saa takaisin pulloon. Rajan yli toisten maailmaan kerran katsottuaan voi korkeintaan teeskennellä, ettei toisia ole; todelliseen näkemättömyyteen ei ole paluuta.

Tyylillisesti tämä ei ollut minusta mitenkään erityinen kirja, eivätkä henkilöt käyneet mitenkään läheisiksi, ja varmaan alkupuoliskoa olisi voinut tiivistää... mutta kokonaisuutena melkoinen lukukokemus silti. Miévillen visio on tinkimätön, älykäs, hyvin toteutettu. Lukiessaan huomaa melkein uskovansa johonkin aivan absurdiin - ja miettivänsä onko se nyt loppujen lopuksi niin absurdia.

Tykkään kirjoista, joissa on jotain purtavaa, joista jää jotain käteen. Tästä jäi.

Perdido Street Station, täältä tullaan...

China Miéville (2011). Toiset. Karisto. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. ISBN 978-951-23-5287-6.

P.S. Ei, tuo hauska Ul Qomaa ei ole suomentajan keksintöä; englanninkielinen Wikipedia käyttää samaa nimitystä Besźelin naapurista :-)

Arvioita:
Kirjavinkit
Juha Salmi Risingshadow:ssa
Raija Taikakirjaimista luki tämän englanniksi, samoin
Satu Satun luetut -blogissa ja
Liina Sivukirjastossa

Syntymättömyyspäivää (Osa 3: TBR-turvotus ja runokuume)

Minulla oli kolme ilmisyytä aloittaa blogimuotoinen lukupäiväkirja: saada selville mitä luen, saada irti enemmän lukemisesta miettimällä sitä, ja muistaa mitä muuta voisin lukea. Ensimmäistä syytä tutkin sitten juhlapäivänä, toisesta oli jo puhetta, mutta kolmas kohta -

Niin, tuohon viimeksimainittuun blogin piti auttaa siten, että kirjoittaisin aina juttuun itselleni muistiin, mitä muuta luettavaa kirjasta oli juolahtanut mieleen. Yksi kirjahan tunnetusti johtaa toiseen; joskus lähdeluettelon kautta, joskus tekijän kautta, joskus ihan muilla assosiaatioilla. Ajattelin, että blogi olisi kätevä muistilista, johon voisin koota listaa kokeilemisen arvoisista kirjoista.

Ha. Ha. Hah. Naurakaa vaan, mutta en tosiaan tullut ajatelleeksi, että nettihän on pullollaan kirjablogeja, jotka tursuavat hyviä lukuvinkkejä. Aloitin ihan blogosfäärineitsyenä koko puuhan: googletin "ilmainen blogipalvelu" ja aloin kirjoitella juttuja. Sitten vasta hoksasin muut blogit.

(Aloin miettiä, onko joku muukin kirjoittanut samasta kirjasta jotain jonnekin - ja parissa kuukaudessa olin löytänyt kokonaisen uuden maanosan, innokkaiden lukutoukkien 24/7 pörräävän e-konferenssin. Täällä kirja on kunniassa, kieli kiinnostaa ja on normaalia keskustella romaanihenkilöistä kuin sukulaisistaan... jesh, henkinen koti! Olen niin kiitollinen tästä yhteisöstä, etten sanotuksi saa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo.)

Sen koomin ei ole tullut lukemisesta pulaa. Onnen kääntöpuoli on, että lukulistani on täysin karannut käsistä. Kärsin pahasta TBR-turvotuksesta. Ilmeisin oire on epämääräinen syyllisyys vuoroaan odottamaan joutuvien kirjojen tähden. Pahentuessaan tila saattaa aiheuttaa henkistä ahdistusta ja hyllyahtaumaa.

En edes yritä toipua tästä kirjanystävien kansantaudista, sillä syndroomaan kuuluu myös euforinen turvallisuudentunne, josta paatunut lukutoukka nauttii silloin kun hyvää luettavaa on tiedossa jokaiseen kuviteltavissa olevaan tunnelmaan. Vuoden bloginpidon jälkeen on kuitenkin aika tehdä - ah tätä ironiaa - koostettua muistilistaa kirjoista, jotka olen ajatellut lukea.

Kuten tuosta viime viikolla otetusta kuvasta näkyy, omiakin lukemattomia kirjoja on (anteeksi!) lukemattomia, mutta nehän eivät ole ongelma. Eivätkä myöskään iPadilla odottelevat e-kirjat. Tai kirjastosta jo lainatut kymmenkunta kirjaa. Ongelma ovat kaikki ne kirjat, jotka pitäisi hankkia kirjastosta, ja joita en millään muista kirjastossa ollessani.

Vuoroa odotetaan kyljellä maaten.

Vastaus: lista nettiin, sieltä sitä voi selata kännykällä.

Tästedes kokoan uudelle välilehdelle kaikki ehdottoman koukuttavat blogeista tai muualta poimitut kirjavinkit. Vinkkien varastoiminen sekalaisiin paperisiin ja sähköisiin lippulappusiin on lähes ajanut minut sekapäiseksi; harva se päivä selailen dementoituneesti mutisten tuttuja blogeja aivan varmasti juuri äsken näin ihan tässä tai tänne sen ainakin jätin enkö jättänytkin mikä ihme sen kirjailijan nimi... Kirous ja kuolema, tällä muistilla keskitetty nettitietopankki on ainoa mahdollisuus...

Välilehdiltä löytyy tosin on jo kaksikin lukulistaa (101 naisten kirjaa ja 101 spefin helmeä), mutta näiden keskipitkän aikavälin projektien lomaan mahtunee myös muistilista. Olen vältellyt Nyt luen -tyyppisiä merkintöjä, koska kirjahan saattaa jäädä kesken... tai jäädä jäähylle... tai en ehdi siitä kirjoittaa... ja luettavana on yleensä monta kirjaa kerrallaan. Mutta rento, sekalainen TBR-lista ei varmaan aiheuta turhia suorituspaineita.

Ja sitten se toinen asia. Runot. Hm. Olen jo parikymmentä vuotta ollut enemmän tai vähemmän kuuro runoille. Jotenkin elämästä on puuttunut tila rauhoittumiseen runon äärelle. Nuorena luin runoja, kirjoitinkin joskus, mutta nyt - ei mitään. On kuin en osaisi istua hiljaa. Tai olisin hukannut runon lukemisen taidon.

Otan toisen blogivuoden tavoitteeksi lukea edes runokokoelman kuukaudessa. Ehkä runon kielen voi oppia uudelleen.

Tarjonnasta ei ole pulaa, sillä kotihyllyssäkin odottaa reipas metri perintörunoutta. En näet hennonut viedä kirpparille edesmenneen äitini runokirjoja. Paljon kirjaystävällisempää olisi toki ollut antaa niille tilaisuus tulla adoptoiduksi rakastavaan kotiin. Mutta kun ne olivat äidin...

Nyt vietin tunnin tutkimalla tuota runometriä ja sieltä löytyi kaikenlaista muutakin: lyhytproosaa ja näytelmiä ja vanha Blake-suomennos ja Lapualaisoopperan libretto... (?!?). Mutta enimmäkseen sentään runoja.

Jätin pois toimitetut sekakokoelmat ja laadin listan kotihyllyn mahdollisuuksista:

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa; Sanon silti
Tuomas Anhava: Oikukas tuuli; Kuuntelen, vieras
Irja Askola & Anja Porio: Mikä nainen
Erik Gullman: Jevgeni Dolmatovskin tie
Herman Hesse: Huilunsoittaja
Kaarina Huhtinen: Edelläkävijät
Maria Jaatinen: Päivä ei ehdi
Eila Kaustia: Kaukana, lähestymässä
Omar Khaijam: Viisaan viini; Teltantekijä
Eeva Kilpi: Terveisin
Väinö Kirstinä: Elämä ilman sijaista
Eila Kivikk'aho: Valikoima runoja
V.A.Koskenniemi: Tuli ja tuhka
Eino Leino: Helkavirsiä
Federico Carcía Lorca: Andalusian lauluja; Runoja
Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa; Valitut runot
Juha Mannerkorpi: Matkalippuja kaikkiin juniin
Aila Meriluoto: Lasimaalaus
P. Mustapää: Kootut runot
Eero Pokela: Sumujen saari
Brita Polttila: Katson tästä
Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi
Sapfo: Iltatähti, häälaulu
Kalevi Seilonen: Köyhien mökkien punaista
Ilpo Tuomarila: Puut kasvavat ohi eivätkä koskaan kuki
Arvo Turtiainen: Syyskevät
Leila Walle: Illan hiljaiset sanat

Antakaahan runonystävät neuvoja: mistä kohdasta kastaisin varovasti varvastani tähän virtaan? Löytyisikö tuosta setistä muutama sopiva? Vai ovatko kaikki nämä aivan vääriä runoja pitkän tauon jälkeen - pitäisikö mennä kirjastoon? Pentti Saarikoskea? Katri Valaa? Saima Harmajaa? Vai jotain ihan tuoretta?

Puuma

Kuva: Like

Luin tammikuussa Marja Björkin Posliinin ja se teki hyvän vaikutuksen: vakuuttava ja rankka kirja. Saman tien laitoin lukulistalle myös Björkin uudemman Puuman, mutta niin vain ehdittiin syksyyn asti ennen kuin muistin sen sopivasti kirjastossa ollessani. Ehkä Punahilkka naisen vanhenemisen teemoinen palautti Puumankin mieleen.

Björk on käsitellyt molemmissa kirjoissaan vaikeita seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Posliinissa kosketellaan pedofiliaa, Puumassa ikääntyvän naisen seksinnälkää. Vaihdevuosioireileva Malla elää pitkässä avoliitossa Kaukon kanssa, kahden rupsahtavan kropan ansassa. Audi, bemari ja krokotiilinahkainen laukku lohduttavat mutta eivät suo täyttymystä. Onneksi naapuritaloon, ikkunatirkistelyetäisyydelle, muuttaa mies: ei mikä tahansa tallaaja vaan oikea Mies, mies kuin Mustanaamio, komea ja kireä.

Ei muuta kuin naapuriapua hakemaan.

Äh, kirjoitinpa tuosta alkuasetelmasta mitä tahansa, koomiselta se kuulostaa. Sitä se ei oikeastaan ole, tragikoomista välillä korkeintaan. Nykyhetkessä seurataan Mallan ja hänen avokkinsa rujoa arkea, jossa hätäpäästöillä pilataan kalliit farkut ja hätäilyllä hellyys. Kaveripiirin ikänaiset eivät ole sen kummemmissa tilanteissa.

Välillä vilautetaan myös Mallan lapsuutta, ystävyyskesiä mökillä. Mallan äidillä on omat seikkailunsa. En ole ihan varma kuinka hyödyllisiä nämä lapsuusjaksot olivat kirjan kokonaisuuden kannalta. Tyylillisesti entisen ja nykyisen välillä on kyllä jännä kontrasti. Lapsi-Mallan osuuksissa kaikki on säädyllisesti kätkettyä, verhottua, salaista; aikuinen puuma-Malla suorastaan revittelee ruumiillisuudessa. Niin ruma kuin kauniskin on suoraan siinä, lukijan naamalla suorastaan.

Mietin Posliinin kohdalla kirjan nimen monitulkintaisuutta. Samaa jäin miettimään Puumankin kohdalla. Julkisen sanan puumapuhe on niin erisävyistä kuin Björkin, että nimi alkaa tuntua ironiselta. Puuma tosiaan! Muoti-ilmiöstä Mallan puumanaisellisuudessa ei ole kyse; jotain naistenlehtiglitterille kovin vierasta tässä kaivellaan. Tekemällä nimenomaan vanhenevasta ruumiista kaikkine toimintoineen tarkastelun kohteen Björk osuu johonkin arkaan. Voisi ajatella niinkin, että Björkin tulkinta puumailusta kyseenalaistaa nuoruuden tavoittelun tekemällä siitä lähes absurdia.

He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. 

- Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brežneviltä. 

Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päälle, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestykseen vessapaperille tyynyn päälle. Hän kävi huuhtelemassa paperin alas pöntöstä, otti peilikaapista  Kaukon trimmerin ja ajeli tältä sierain- ja korvakarvat. (s. 77)

Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Ehkä sanoisin tätä rumankauniiksi, mutta ei niin tyylikkäästi kuin Arto Salmisen kirjat tähän mennessä. Väliin naurattava, ei ollenkaan huvittava. Hemmetin paljon pelottavampi kuin vaikkapa Saattaja! No, Vänskällä onkin tietysti kauhukirjallisuuden genrerajoitukset riesanaan; Björk menee suoraan pahimpien ja todellisimpien pelkojen ytimeen.

Me vanhenemme ja kuolemme joka ainut. Revi siitä.

Ja Björk repii, antaumuksella. Joutsenlauluhan tämä taitaakin olla, sovitettuna citybiittiin. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta, siinä mielessä että tätä olisi ollut mukava lukea, mutta toisaalta tämä tuskin unohtuu ihan heti. Vaikuttava.

Marja Björk (2010). Puuma. Like. ISBN 978-952-01-0494-8.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Naakku Naakku ja kirjat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri

Kuva: Arktinen Banaani

Timo Mäkelä on useimmille sarjakuvasta kiinnostuneille varmaan tuttu nimi: vanhan herran mietteitä elämän kulusta ja kulumisesta on moni jo pitkään seurannut sunnuntai-Hesarista. Viime kuussa luinkin Mäkelältä vanhan herran ajatuksia ja unikuvia yhteen kokoavan kokoelman Minun elämäni. Lainassa on paraikaa myös vähän erilaista Mäkelää edustava kokoelma Häjyt, jonka stripit kuvaavat härmäläistä meininkiä täällä otto-kodissani Etelä-Pohjanmaalla.

Mutta siitä toiste, nyt Mannerheimista. Mäkelän albumi sisältää kolme keskipituista tarinaa - voisikohan niitä kutsua sarjakuvanovelleiksi? - ja lyhyen prologin, jossa Mannerheim viettää viimeistä jouluaan Luganossa. Varsinaiset tarinat kuvaavat eri tilanteita ja ajanjaksoja Mannerheimin elämästä: ratsastusmatkaa Aasiassa tsaarin upseerina parhaassa miehuudessa, tiikerinmetsästystä vapaaherrana Burmassa ennen toista maailmansotaa ja surullisenkuuluisaa syntymäpäivää sotavuonna 1942, jolloin Herr Hitler kutsui itsensä yllätysvieraaksi.

Tarinat on toteutettu soveltaen hauskasti ajatusta valokuvareportaasista, jonka teknologia kehittyy vuosien mittaan. Aasiassa vuosisadan alussa ratasastellaan mustavalkoisissa kuvissa, tiikerinmetsästyksessä pedon oranssi jo erottuu, Hitler vierailee ihan värikuvana. Piirrokset ovat Mäkelän näköisiä, tyylikkäitä ja rauhallisia. Komiikkaa tehdään pienillä eleillä, pienillä ilmeillä, oikein ajoitetuilla vaihdoilla ruudusta toiseen.

Varma en voi olla, niin vähän sarjakuvia tunnen, mutta viimeisessä osassa olen aavistavinani, että Mäkelä on nuorena lukenut Korkeajännityksen tai pari. Saksalaisen lentäjän huudahtama Donnerwetter! jotenkin tuoksuu kesämökin ullakon kellertäviltä sarjakuvapinoilta, niiltä joita pikkuveli kahlasi läpi öljylampun valossa...

Ihmissyöjätiikerin liike ei ole sellaista riehuntaa kuin vaikkapa Pride and Prejudice and Zombies -sarjakuvassa, eikä kerronta sellaista tasojen leikkiä kuin The Unwritten -albumeissa. Mutta Mäkelän rauhallinen, tyylikäs ja melko vähäeleinen kuvaus istuu aiheeseensa erinomaisesti.

Syksyn pimeässä otetut kuvani ovat surkeita;
siksi vain tämä yksi näyte. 

Käsikirjoittaja Jukka Parkkari on hyödyntänyt syvää aihepiirin tuntemustaan ja piirtänyt parilla repliikillä häijynteräviä miniatyyrimuotokuvia monesta suomalaisesta ja venäläisestäkin toimijasta. Esimerkiksi Ryti, Paasikivi ja elämänkerturi Paasonen saavat osansa.

Mannerheimista Ihmissyöjätiikeri antaa yhtä ristiriitaisen kuvan kuin mikä tahansa muukin teos. Marskista on moneksi. Muista kirjoista tuttu ajatus Mannerheimista oman roolinsa ja asemansa hiljalleen muokkaamana (kätkemänä?) persoonana istuu tähänkin yhteyteen, sillä nuoremman Mannerheimin kiivas toiminta on kaukana Hitleriä isännöivän kontrolloidun herran käytöksestä. Vanhemmiten ei Mannerheim juuri pääse impulsiivisuuttaan toteuttamaan. Spontaania shampanjapullollista pidemmälle ei Suomen marsalkka kai voi mennä, ajatteli tai tahtoi mitä tahansa.

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri sopii erinomaisesti Suomen historiasta kiinnostuneelle sarjakuvan ystävälle; en osaa arvioida miten pitkälle kuvien tenho veisi jos aihe ei pätkääkään innostaisi. Minulle tämä sopi loistavasti.

Mannerheim-sarjakuva ei näet putkahtanut lukulistalle tyhjästä. Paitsi että koulutan kirjastoani kaukolainaamalla sarjakuvia säännöllisesti - testaan tässä empiirisesti teoriaa kuluttajan mahdollisuuksista vaikuttaa tarjontaan kysynnällä - on marski ollut yksi blogivuoteni harvoja temaattisia juonteita. Suomen marsalkka on aina ollut minusta kiinnostava hahmo; nyt huomaan, ettäTimo Mäkelän kuvatulkinta on jo neljäs Mannerheim-teos vuoden sisään.

Luettu on jo Jari Tervon Troikka, Hannu Raittilan Marsalkka ja tietysti Juha Seppälän erikoislaatuinen Suomen historia, (jonka ansiosta opin, ettei postmodernismin dominantti tarkoita sadomasoklubia). Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyllyssä odottaa yksi lisää, nimittäin kirjaston poistomyynnistä pelastettu Paavo Rintalan Mummoni ja marsalkka. Vähän 1960-lukulaista tulkintaa olisi hyvä haukata näiden kaikkien modernien mannerheimien päälle. Toisaalta myös Martti Turtolan Mannerheim-kirja tältä vuosituhannelta on sekin vielä lukematta.

Kuulostaa jo yliannostukselta. Mutta lasihan on täytettävä piripintaan, kun nauttii maljaa marskille.

Timo Mäkelä & Jukka Parkkari (2006). Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri. Arktinen Banaani. ISBN 952-5602-42-7. Katso myös teoksen julkaisuun liittynyt tiedote täällä.

Arvioita:
Sonja Kivivuori sarjakuvamuodossa sarjakuvantekowikissä

Matkijanärhi

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Tim O'Brien

Kas niin: vihdoinkin sain Nälkäpeli-trilogian päätösosan käsiini. Sitkeästi valvoin normaalin nukkumaanmenoaikani ohi ja luin kuin luinkin Matkijanärhen loppuun sunnuntai-iltana.

Matkijanärhessä areenalta jo toistamiseen hengissä selvinnyt Katniss on pelastettu kätkössä piileksivälle Vyöhykkeelle 13, joka puuhaa kovaa vauhtia kapinaa Capitolia vastaan. Katniss on arvokas, sillä matkijanärhenä hän on kapinan symboli ja keulakuva. Ilmiliekkiin leimahtava sota vie Katnissinkin lopulta etulinjaan, vaikka ensin on siedettävä näennäistaistelua kameroiden edessä. Hänen hommanaan on olla historian parhaiten pukeutunut kapinallinen:

[--] Meidän mielestämme voisi olla parasta rakentaa sinut, siis kapinajohtajamme, ikään kuin ulkoa sisäänpäin. Toisin sanoen etsitään kaikkein pysäyttävin Matkijanärhi-tyyli ja muokataan sitten persoonallisuutesi sitä vastaavaksi!" Fulvia sanoo pirteästi. 

"Teillä on jo univormu", Gale sanoo. 

"Kyllä, mutta onko Katniss arpinen ja veren tahraama? Hehkuuko hän kapinan tulta? Kuinka likainen hänestä voidaan tehdä ilman, että se alkaa herättää ihmisissä inhoa? [--] (s. 47)

Tässä viimeisessä osassa trilogia saa arvoisensa huipennuksen sikäli, että asiat viedään tyydyttävään päätökseen asti. Collins ei jätä tarinaa ilmaan: nälkäpeli todellakin pelataan loppuun ja kolmiodraama saa ratkaisun. Romaani on myös trilogian pisimmälle kehitelty sikäli, että Katnissin ja hänen kumppaneidensa psykologiaan kiinnitetään vielä enemmän huomiota kuin aiemmissa osissa. Myös poliittinen valtapeli on tässä entistä suuremmassa roolissa; minulla oli muutama oikean otsanrypistelyn paikka, kun yritin Katnissin naiivin kertojaäänen takaa hahmotella suuren pelin oikeita juonenkäänteitä.

Katnissin viehätysvoima ei ole kulunut loppuun: hän oli Matkijanärhessä yhtä terhakka ja liikuttava kuin aiemmissakin osissa. Nyyhkis.

Rakenteeltaan Matkijanärhi oli, se on kyllä sanottava, minusta epätasaisin trilogian kirjoista. Tapahtumat vyöryivät viimeisellä kolmanneksella hyvää vauhtia, mutta alkupuolella liikuttiin aika hitaasti, Katnissin ollessa enemmän tai vähemmän paitsiossa Vyöhykkeellä 13.

Maanalaisen kapinallisjoukon ja sen strategian kuvaus oli sinänsä kiinnostavaa. Vaikka Nälkäpelin sodan aseistuksessa on vahvasti digielokuvien tehosteleikin fiilistä, on keskuksen ja periferioiden, valtaapitävien ja alistettujen, ikuisesta ongelmasta nousevaa taistelua kuvattu perustasolla ihan uskottavasti.

Loppuhuipennuksen melodramatiikassa jousipyssyineen kieltämättä tuli hetkeksi sellainen eipäs-nyt-liioitella -tuntemus... mutta kai nuortenkirjalle nyt pientä liioittelua voi sallia? Katnissin eettiset dilemmat ovat sellaisia, että toivoisin kovasti niitä nuorten pohtivan pitkin maailmaa. Mikä olisi tällaista seikkailua parempi tapa tarjoilla niitä mietittäväksi? Collins kirjoittaa selkeää ja helppoa tekstiä. Toisinaan jotain alleviivataan hiukan liikaa aikuiseen makuun, mutta mitenkään rasittavaa lukeminen ei ollut.

Pakko vielä lisätä kommentti teemasta, jota jo sivusinkin Nälkäpelistä kirjoittaessani: kuvallisen kerronnan valtaa ja valheellisuutta kuvataan tässä erinomaisen hyvin. Mediapelin merkitys ja sen rakentuminen puretaan niin alastomiksi palasiksi, että vain kaikkein kovakalloisin lukija voi olla vetämättä johtopäätöksiä myös ihan arkielämän medioiden suhteen.  Mutta voipi olla, että teinit ovat jo nyt huomattavasti sofistikoituneempia medianlukijoita kuin meikäläisen kaltaiset vanhat käävät osaavat edes kuvitella. Ehkä kaikki tietävät jo, oikeasti, että tositeevee on käsikirjoitettua, ja vain leikkivät uskovansa siihen?

Älkää ikinä aliarvioiko loistavan stailaajan valtaa, sanoo yksi tribuuteista loppupuolella. Jäin oikein miettimään, onko stailaajille kirjassa annettu suuri merkitys mitä herkullisinta ironiaa, reipasta leikkiä brändäyskeskeisen feikkauskulttuurimme arvoilla? Vai onko se erinomaisen ovelasti laskettua segmentointia kirjailijan taholta? Kukapa tyttö ei haluaisi samaistua sankarittareen, jota kolmen kauneusspesialistin joukkue huoltaa ja ammattistailaaja asustaa - olkoonkin että sankaritar on käsittelyssä asiaankuuluvan vastahakoisesti...

Suzanne Collins (2010). Matkijanärhi. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35830-6.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Kirjavinkit
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Raija Taikakirjaimissa

Majakkamestarin tytär

Kuva/kansi: Bazar/Laura Rahinantti

Laitan vaihteeksi yleisarvion heti alkuun: Majakkamestarin tytär on kelpo viihdettä.

Olen jo pitkään epäillyt, että jossain päin Ruotsia sijaitsee salainen dekkarikoulu, jossa koulitaan kirjoittamaan juuri tällaista: viihdyttävää, pikkuisen hauskaa muttei kumminkaan liian löysää rikoskirjallisuutta. Rosmaninkin kirja on esikoinen, mutta siinä on kaikki sujuvan nykydekkarin ainekset kasassa.

Karin Adler, göteborgilainen rikostutkija, takkuilee suhteessaan avokki-Göraniin. Ammattirintamallakin riittää haasteita, sillä autiolta majakkasaarelta löytyy kellariin muurattu ruumis. Kuka on haudattu seinän taakse - ja elävänä vai kuolleena? Merihenkinen mysteeri sopii veneilevälle Karinille kuin luonnostaan; hän pureutuu saariston historiaan ja ihmisiin ruotsalaisesti rupatellen ja tuttavuutta tehden. Töykeä kielipoliisi työkaverinakaan ei edistystä estä.

Nykypäivän rinnalla kuljetetaan myös majakkamestarin tyttären tarinaa 1960-luvulta. Lukija pääsee näin seuraamaan sekä rikoksen historiallista taustaa että nykypäivään ulottuvia lonkeroita. Ajasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen hyppivä rakenne oli, jos rehellisesti sanon, minulle vähän sekava. Syynä voi olla sekin, että luin tätä kirjaa aika pätkittäin, palasen siellä ja toisen täällä.

Myös loppuratkaisu oli vähän erilainen kuin olisin itse tilaustyönä toivonut. Vähän kaukaa haettua - ja toiminnallinen melodramatiikka tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Taidan olla vanhan koulukunnan kasvatteja dekkariasioissa; en välttämättä kaipaisi ihmiskeskeisiin arvoituksiin takaa-ajokohtauksia. Ja ihmiskeskeisyttää Rosman on tässä hakenut. Keskeisiä naisia kuvataan oivaltavasti muttei liiaksi alleviivaillen. Ärtyisyys arjen pienistä asioista ainakin on vastaansanomattoman tuttua:

"Minä voin auttaa. Mitä me tarvitaan? Mitä kävisin hakemassa?" Aivan kuin olisi ollut kaupassa pikku kakaran kanssa. Hetken ajan Karin mietti, pyytäisikö hän Görania valitsemaan jotakin iltaruoaksi sopivaa, mutta tajusi sitten ettei jaksaisi käydä keskustelemaan asiasta kaupassa. Oli helpompaa keksiä ruokalaji itse kuin saada Göranilta muuta vastausta kuin että tämä halusi "jotakin hyvää". (s.19)

Jep, tunnistan tuon. Pirkan mitä tänään syötäisiin on jo pitkään ollut ykkösinhokkini mainoslauseiden joukossa. (Haluaisin mieluummin itsekin kysyä, sen sijaan että aina mietin vastausta!) Näin pienestä on samaistuminen joskus kiinni. Kariniin muodostui heti alussa selkeä side tuon hänen turhautuneen ajatuksensa myötä. Pidin myös vahvimmasta sivuhenkilöstä Sarasta, joka tempoilee työuupumuksesta toipumisensa kanssa.

Jennin blogissa käytiin juuri kiinnostavaa keskustelua lukemisen motiiveista. Penjamin nosti esiin samaistumisen ja toiseuden kohtaamisen erilaisuuden lukemisen tavoitteina; kohtaako sellaisessa mitään vierasta, johon on helppo samaistua? Hyvä huomio ja miettimisen arvoinen kysymys, jota en vielä osaa purkaa loppun asti. Tähän kirjaan samaistumista ja toiseuden kohtaamista peilatessa mietin, että dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla kysymys kummastakaan; hyvä dekkari voi olla älypeliäkin, tai puhdasta iloittelua. Rosmanin romaanin kohdalla  sanoisin, että kirjaa on kirjoitettu nimenomaan samaistumista ajatellen. Älypelin ainekset on perusteellisesti upotettu ihmisten ja tapahtumien kuvauksen alle, huumori on sivuroolissa, eikä vieraaseen (lähtökohtaisesti siis pahaan) paneuduta kuten esimerkiksi Joensuun dekkareissa.

Enpä tiedä. Nyt kun luen uudelleen mitä tuohon kirjoitin, pelkään että tuli vedettyä liian suoria viivoja kokonaiskuvan mutkikkuuden huomioiden. Menköön nyt kuitenkin, syvempää analyysia ei tästä dekkarista irtoa! Rikoksesta kertova kirja ei aina eskapismia, mutta minusta Majakkamestarin tytär on ensisijaisesti juuri karkukirjallisuudeksi tarkoitettua. Sellaisena vietänpä-tovin-saaristosta-sukuhistorian-ja-ruumiiden-parissa -viihteenä minä ainakin tätä luin.

Itse kirjaan palatakseni: Majakkamestarin tyttären vahvuudeksi nousi minusta tarkalla silmällä toteutettu ihmiskuvaus, etenkin naisten kohdalla, ja vahva merellinen miljöö. Hassua, juuri lukemassani Verkossa meren ja rannikkoelämän käsittely tuntui lähinnä etäännyttävältä - luulin aistivani siinä jotenkin symbolisen sivumaun - mutta tässä dekkarissa meri ja ranta ovat selvästi elävien ihmisten elinympäristöä ja siksi maistuvat aidoilta.

Sopivasti suolanhajuinen tarina siis, myös järvimaisemien kasvateille. Olen iloinen, että satuin tämän kirjastossa blogijuttujen perusteella tunnistamaan. Varmaan luen myös seuraavan Rosmanilta suomennettavan kirjan; sellainen on kuulema odotettavissa ensi vuonna, ja päähenkilönä on jälleen Karin. Lisää merihenkisiä pakomatkoja tiedossa?

Ann Rosman (2011). Majakkamestarin tytär. Bazar. Suomentanut Anu Koivunen. ISBN 978-952-5637-01-4.

Arvioita:
Markus Ånäs Kauppalehdessä
Armi Suojanen Helsingin Uutisissa
Pentti Pesä Savon Sanomissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Leena Lumi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Linnea Kujerruksia-blogissa