Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tarjottu arvostelukappale. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tarjottu arvostelukappale. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox
Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?
Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)
Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

lauantai 13. syyskuuta 2014

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.
Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:
[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)
Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Long Play: Suojelupäätöksiä, Jahti ja Serkkuni, ihmiskauppias

Kuva/kansi: Long Play/Pentti Otsamo
Nämä ihmiset juoksevat aina. Kun Sari lähtee tapaamaan asiakastaan, hän juoksee ehtiäkseen junaan tai bussiin. Kun hän palaa, hän juoksee ehtiäkseen ajoissa toimistoon hoitamaan seuraavaa asiaa. 
Sosiaalityöntekijä juoksevat, koska heillä on koko ajan kiire. [--] (Hirvonen, Suojelupäätöksiä)
Moni on varmaan kuullut Long Playsta. Itse kiinnostuin heti kun palvelu lanseerattiin, mutta niin kuin usein on,  innostuksen ja toiminnan välillä makaa upottava aikaansaamattomuuden suo. Ennen kuin oikein huomasinkaan, Long Play oli pudonnut kategoriaan aion-tehdä-tuon.* Onneksi Long Playn puolelta aktivoiduttiin tarjoamaan paria juttua luettavaksi. Jätin häpeämättä valitsemisen taakan päätoimittaja Johanna Vehkoolle ja sainkin pdf:inä postiin Aurora Rämön artikkelin Jahti ja Elina Hirvosen artikkelin Suojelupäätöksiä.

Suojelupäätöksessä Elina Hirvonen seuraa viikon verran Helsingin lastensuojelun toimintaa. Hän pohtii lastensuojelun tilaa ja tilan taustoja. 
[--] Laitokseen sijoittaminen maksaa vielä enemmän, 90 000 euroa vuodessa. Sillä summalla saisi 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai 3 000 tuntia kotipalvelua. [--] Polittisen päätöksenteon kannalta tilanne on nurinkurinen. Lastensuojelu on viimesijaista sosiaaliturvaa, joten siihen on pakko käyttää rahaa silloinkin, kun budjetti on tiukka. Peruspalveluista taas voidaan leikata, ellei laki sitä estä.
Tykkäsin jutusta älyttömästi. Ei ihme; olen tismalleen samaa mieltä Hirvosen kanssa. On järjetöntä käyttää enemmän rahaa korjaamiseen kuin vähemmän rahaa ennaltaehkäisyyn.

Jahti kertoo eräänlaisesta lainkäytön spontaanista joukkoistumisesta ja herättelee kysymään, missä rajat kulkevat. Onhan se periaatteessa hienoa, että yksityiset ihmiset innostuvat auttamaan rikosten selvittämisessä ja ehkäisyssä, mutta nettiaika mahdollistaa myös pelottavat lieveilmiöt... Tieto on valtaa, ja tiedonjakamisen se vasta valtaa onkin; meillä on nykyään jokaikisellä käytettävissämme järisyttävät mahdollisuudet jakaa tietojamme ja arvauksiamme suorastaan globaalille yleisölle. Minut juttu myös herätti (etenkin Doctorowin Little Brother -kirjan jälkitunnelmissa) miettimään taas yksityisyyden suojaa ja sen järkeviä rajoja, samoin kuin kysymystä siitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään ns. turvallisuuden nimissä.

Long Play harjoittaa hidasta journalismia, siis oikeita vanhanaikaisia pitkiä juttuja, joiden taustalla on toimittajan tekemään tutkimustyötä ja pohdintaa. Esitystapa on perinteisellä tavalla journalistinen – kertaakaan ei missään lukenut katso kuvat - mutta kieli on huoliteltua ja tarkkaa. Hesaria ja Ilkkaa lukiessaan sitä törmää yleensä vähintään kerran päivässä possessiivisuffiksivajeeseen tai vinksahtaneeseen pronominiin (terkkuja  sinne kiireisiin toimituksiin, että ”joka” ja ”mikä” eivät ole synonyymeja), ja vaikka minulla ei ole, vakiintuneena fiilispilkuttajana, paljon varaa kielioppiasioissa viisastella, inhoan sitä, että keskittymiseni jutun sisältöön hajoaa mokomien lapsusten takia. Ei sillä, etteikö Hesarissa olisi hyviä juttuja; varsinkin Kuukausiliitteestä löytyy melkein joka numerosta jotain mehevää. Mutta päivittäisessä toimittamisessa hätäilystä on tainnut tulla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siinä mielessä on virkistävää, että joku julkaisija haluaa nimenomaan sanoutua irti kiireestä. Aika näyttää, saako systeemi riittävää suosiota.

Oli miten oli, minun kohdallani koukku upposi leukaan heti ensi nykäyksellä, sillä kahden artikkelin jälkeen ostin kolmannen (Serkkuni ihmiskauppias kertoo modernista orjatyöstä keskellä Helsinkiä) ja kolmannen artikkelin jälkeen päätin tehdä vuositilauksen. Ainahan sitä voi vuoden kokeilla, vaikka kaikki jutut eivät varmaan aihepiiriltään tyyliltään kolahda yhtä hyvin kuin nämä kolme. Tulee kertapläjäys silti halvemmaksi kuin tällainen sipsittely.** Sitä paitsi elättelen toivoa, että kun rekisteröidyn Long Playn vuositilaajaksi, saan jutut pdf-muodossa; Ihmiskauppiaan ostin ReadBerryn kautta, ja se tuntuu edellyttävän virkkua WiFiä toimiakseen tyydyttävästi. Junamatkalla yhteys pätki ja lukeminen takkusi.

Ehkäpä palaan joskus loppuvuodesta aiheeseen ja kerron miltä jutut vakkaritilaajan näkökulmasta maistuvat. Hitaasta formaatista ei oikeastaan pitäisi tehdä pika-arviota.

Elina Hirvonen (2014). Suojelupäätöksiä.
Aurora Rämö (2014). Jahti.
Paula Sallinen (2013). Serkkuni, ihmiskauppias.

*Samassa lokerossa säilytän eräitä keskeneräisiä runoteoksia, Hanna Arendtin Vita Activaa ja kovalevyn siivousta.
** Sipsittely= ”Otan vain tämän yhden, ja tämän yhden, ja tämän jne.”

torstai 17. huhtikuuta 2014

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North
Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:
Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]
Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa


Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.
[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 
Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 
- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)
Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:
Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa
Amma tunnustautuu Arianna-faniksi
Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi



tiistai 10. huhtikuuta 2012

Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho
Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.
Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 
Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 
Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Marian ilmestyskirja

Huikea kansi löytyy kirjailijan kotisivuilta; kuva on Reinhard Schmid'n käsialaa.
Heh, onpas ajantasainen olo - tässä sitä on luettu kirja, joka on juuri vasta ilmestymäisillään. Ja pdf:nä vielä, iPadiltä. Vähän jännitin miten mahtaisi pdf-lukeminen sujua, mutta täysin ongelmitta meni. Vieläkään en ihan satasella ole sähköisen kannalla, mutta on tällä puolensa.

Marian ilmestyskirja kertoo tytöstä, joka joutuu 11-vuotiaana pöyrätuoliin diagnosoimattoman sairauden vuoksi. Voimattomuus ja kivut tekevät elämästä selviytymistä eivätkä tutkimukset tuota muuta tulosta kuin sairaalakammon. Pahempaa on paluu kouluun ja 'normaaliin' päiväjärjestykseen. Mikään ei ole enää normaalia. Ilmestyskirjassa kuvataan palastellen Marian nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, keskittyen niihin harvoihin ihmisiin, joihin Maria saa todellista kontaktia. Suurimmalle osalle ihmisistä pyörätuolissa istuva nuori nainen on friikki, kumma kyborgi, hyväksikäytettävä, avuton ja aivoton. Asiaa pahentaa selvän selityksen puute: jos ei kerran tiedetä mistä sairaudesta on kysymys, luultavasti likka kuvittelee koko jutun. Istuu pöyrätuolissa huomiota saadakseen.

Jep - Maria on vihainen nuori nainen.

Sain ennakkokappaleen tekijältä itseltään. Kiitoksia siis Maija Haavistolle! Sait minut lukemaan kirjan, johon en varmasti muuten olisi tarttunut. En nimittäin nykyään oikein saa kasvukertomuksiin makua (liian vanha? väsynyt? kyyninen?), mutta onneksi Ilmestyskirjassa on muutakin pureskeltavaa.

Alkukolmanneksen epäröin, että tuleeko tästä minulle tarinaa; Marian elämästä ei tunnu löytyvän ensimmäistäkään positiivista asiaa, kaikki mitä tapahtuu on pahaa. Lisäksi nuorelle kertoja-minälle tyypillinen, sinänsä uskottava itsekeskeisyys alkoi tuntua ahdistavalta. Mikä pahinta, äiti on tässä kirjassa niin epämiellyttävä, että häneen oli vaikea uskoa.

Leikin jopa ajatuksella, että Maria fantasioi välillä äitinsä reaktiot. Asemoidun kai nykyään helpommin äidin kuin nuoren naisen paikalle *taputtelee reumatismin kouristamalla kädellä harmaata nutturaansa* eikä tunnu mukavalta ajatella nuoren naisen äitiä tuollaisessa valossa. Neiti B:kin on tarkka vihkojensa kanssa... en yksinkertaisesti suostu uskomaan tuohon äitiin! Syyttäkää henkilökohtaista rajoittuneisuutta.

Mutta loppujen lopuksi juttu sitten vei mennessään. Ehkä kelloja soitti Marian piirtäminen, vahva visuaalinen mielikuvitus, joka tuli läpi myös tekstiin. Aloin miettiä miten huojentavaa itsestäni on joskus viitata kintaalle muiden määrittämille rooleille - ja miten rankkaa voi olla kun se ei ole mahdollista. Pyörätuolissa olevalle ei ole pakoa muiden määreistä. Terveyden mahdollisuus on kuin näytelmän Godot, ikuisesti odotettu ja tavoittamaton.

Ja ajan mittaan Marian persoonakin alkoi tuntua vähän monipuolisemmalta; ahdistukseen tihkuu tahtoa ja kiintymystä toisiin. Innostuin lukemaan kirjan kerralla loppuun. Asiaa auttoi että dialogia on sujuvaa ja teksti yleisesti ottaen ihan hyvää luettavaa. Muutama vieraannuttava kohta tosin oli. Öh, jouduin googlaamaan mitä tarkoittaa MILF.
Martta on muuten samanlainen kuin minä, mutta hän ei ole vammainen. Hän on minun netti-identiteettini. Olen siis oma itseni, mutta ilman niitä asioita, jotka tekevät minusta minut, mielikuvitusystävä etsimässä mielikuvitusystäviä. Teo aina sanoi, että minun pitäisi kokeilla nettikeskusteluita, eikä hän tarkoittanut mitään vammaisten chatteja, kuten äiti olisi tarkoittanut.
Ensimmäinen kokeilemani keskustelupaikka vaikuttaa pelkältä seuranhaulta, mutta seuraavassa tunnen olevani enemmän kotonani. Tutustun Jussiin, joka omien sanojensa mukaan on pastori ja kolmen lapsen isä. Luulin, että papit eivät saa mennä naimisiin, mutta se koskee ilmeisesti vain katolisia. Päädymme väittelemään siitä onko Suomessa hyvä terveydenhuolto. Huomaan olevani sanavalmiimpi netissä. Martta alkaa elää omaa elämäänsä. Hän kertoo Jussille pyörätuolissa olevan kaverinsa kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. (s. 172-173)
Monessa kerroksessa liikkuvaa kerrontaa oli välillä vaikea pitää ojennuksessa päässään. Kahdesti huomasin etten ollut ihan varma missä vaiheessa mennään. Rakenne oli silti minusta kokonaisuudessaan toimiva, sillä varsinkin alkupuolella oikein tarvitsin tuota takaumien dynamiikkaa pitämään imua yllä.

Pitääpä vielä lisätä erityiskehut tuosta kannen kuvasta. Se ei ole vain kaunis vaan myös upean osuva. Ja varmasti houkuttaa lukemaan.

En voi olla vertaamatta mielessäni Antti Leikaksen Melomiseen, josta eilen postailin. Haaviston kirja on aivan eri sävyinen, pelaa eri kentällä. Ilmestyskirjassa ollaan raastavien asioiden äärellä, vereslihalla - Melominen on taidokkaampaa mutta myös kepeämpää kerrontaa ihan erilaisesta elämäntuskasta. Leikaksen kieli ja kerronta on monipuolisempaa, Haavistolla on sanomisen pakko.

En ole ihan varma kuulunko Ilmestyskirjan parhaaseen kohderyhmään, mutta ilmeisesti se tavoitti. Olin näet iloinen ja huojentunut lopusta. Uin huomaamattani sen verralle syvälle Marian tilanteeseen, että toivoton finaali olisi pilannut päivän. Huominen tulee (Godot'sta viis).

Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.

Maija Haavisto (2011, tulossa). Marian ilmestyskirja. Muruja-kustannus.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Velma Kirjavakukko-blogissa