Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!

Oppinut neiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Oppinut neiti kertoo orvon nuoren naisen vaiheista 1830-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunnassa aatelisto - ja vähäisempi väki siinä rinnalla - sopeutuu vinhaa vauhtia elämään osana itäistä keisarikuntaa. Neiti Sofia Malm on oikean hallitsijan edestä kuolleen sotasankarin tytär. Sopivasti vaikutusvaltaisten henkilöiden suojattina hän on saanut parhaan mahdollisen koulutuksen itsessään Smolnassa, tuossa ylhäisten neitojen hienoimmassa oppilaitoksessa Pietarissa.

Veli on pappina Lapissa, joten holhoojasta ei ole harmia, ei hyötyä. Mutta Sofia on oppinut koulussa muutakin kuin kieliä ja käytöstä: hän on itsenäinen ja itsevarma, kykenevä ja halukas huolehtimaan itse itsestään. Omaisuutta tai kauneutta ei ole siunaantunut, mutta järkeä ja sisua sitä enemmän.

Tarinan sankari paroni Christian Hackfelt puolestaan on tottunut hyville päiville. Varakas ja ylhäinen herra ei juuri muuta sure kuin pakkoa tehdä velvollisuutensa kartanonisäntänä. Kai sitä on enemmin tai myöhemmin pakko mennä naimisiin ja tuottaa perillinen... mutta ei vielä. Mieluummin Christian vaeltaisi Italiassa tai edes Lapissa. Kirjan mittaan saadaankin nähdä usean neiti-ihmisen sukulaisineen tarmokkaasti tavoittelevan paronin kättä.

Avioliitto on vakava asia, useimmille nuorille naisille siedettävän toimeentulon edellytys. Mahdollisiin aviopuolisoihin suhtaudutaan samalla diplomaattisella tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella, jota suomalaiset korkea virkamiehet harjoittavat suhteessa venäläisiin herroihin. Lähelle pitää päästä, mutta liian lähelle ei saa päästää. Välillä avioliiton suunnittelu alkaa muistuttaa teollisuusvakoiluoperaatiota tai nurkanvaltausta. Ja tietysti kaupassa huomioidaan kohteen brändiarvokin!

Tapojen ja hierarkioiden kuvaus on herkuttelevan tarkkaa. Olen iloinen, etten ole elänyt ihan näin vaativina aikoina - vai erehdynkö kun kuvittelen, ettei kohteliaisuus ole aivan näin haastavaa nykyään?

Majuri kumarsi ja hahmotteli nopeasti mielessään esittelyjärjestyksen, joka ei ollut lainkaan yksinkertainen, koska mukana oli kaksi arvokasta rouvashenkilöä. Gustava Sjögren oli vanhempi, joskaan ei asemaltaan korkeampi kuin maakreivitär, jonka titteli oli leskikollegioneuvoksetar. Majuri teki nopean päätöksen, jonka kautta hän halusi osoittaa kunnioitustaan suomalaiselle tiedemeihelle. Kaikki esiteltäisiin ensiksi rouva Sjögrenille, paitsi Christian, jonka tämä oli jo tavannut. Sitten rouva Sjögren esiteltäisiin maakreivittärelle ja herroille, ja viimeisenä esiteltiin neiti Sofia Malm.  

[--] Isabella von Tallinger kumarsi armollisesti Gustava Sjögrenille, jonka aviomies kuului Venäjän Tiedeakatemiaan ja oli siten huomionarvoinen henkilö. Sofia Malmiin maakreivitär kiinnitti sen verran huomiota kuin joutsen harmaavarpuseen: ei lainkaan. 

Majuri havaitsi Christianin kulmien rypistyvän. Ei siksi, majuri arveli, että veljenpoika loukkaantui neiti Malmin puolesta, vaan koska hän ei hyväksynyt epäkohteliaisuutta yleensä. Sitä paitsi majurin esittelemän henkilön sivuuttaminen osoitti ylenkatsetta majuria kohtaan, ja koska majuri oli Christian Hackfeltin setä, loukkaus osui myös häneen. (s. 44-45)

Kyllä tarvitaankin vuosien koulutus, että näistä tanssiaskelista selviää! Sofia onkin vähän sinisukka, tietää kuviot mutta ylenkatsoo usein epäkäytännöllisiä kiemuroita. Ja on kiinnostunut taloustieteistä - fantastista!

Utrion uusin on aina odotettu tapaus, ainakin minulle. Vuosien mittaan Utrion kirjoista on tullut - vaikka ne ovatkin säilyttäneet romanttisen perusvireen - entistä humoristisempia, sellaisella kevyesti ironisella tavalla. Toki Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja kumppanit ovat tunnelmiltaan erilaisia kuin pitkin keskiaikaista Eurooppaa vaeltaneet 1990-luvun suurromaanit, mutta erilaisuus ei ole huonommuutta. Jotkut Utrion fanit eivät tiettävästi näistä keisarien ajan komedioista piittaa; minulle ne ovat sopineet.

Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.

Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.

Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!

Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)

Rautayöt

Kuva: Otava

Sirpa Kähköstä ryhdyin lukemaan useammakin bloggaajan yllyttämänä, ainakin Kirsi ja Salla ovat inspiroineet. Yksi Kähkösen romaaneista on 101 naisten kirjan listallanikin, mutta en halunnut aloittaa Jään ja tulen keväästä; sarjasta saanee enemmän irti jos lukee kirjat järjestyksessä. (Sattumoisin Kähkönen nousi esille vaikuttavana sodan kuvaajana myös lauantain printti-Hesarissa Jenni Linturin sotaa käsittelevän esikoisen arvion yhteydessä - nettiversioon Kähkönen ei mahtunut.)

Ensimmäinen osa Kuopio-sarjaa (Mustat morsiamet) on livahtanut blogin ohi elokuun luettujen listalle; osui hektiseen hetkeen. Kirjakokemusta kiire ei silti pilannut; tykkäsin kuin tykkäsinkin ja etsin heti seuraavan, Rautayöt.

Rautaöissä eletään vuoden 1940 kuumaa kesää, raudan maku suussa. Talvisota viipyilee mielissä, huokuu miehissä, välähtää kuvina ja ääninä arjessa. Uuden sodan kumu kuuluu jo jostain aistikynnyksen takaa.

Anna elää äitiyden arkea intensiivisimmillään, pienet vaativat ja tarvitsevat, eikä Anna enää oikein muista itseään. Kuka, miksi, mahtaa olla Anna? Uusi naapuri Helvi avaa ikkunoita muihin aikoihin ja paikkoihin, tuulettaa ahtaan pihapiirin tunkkaisuutta.

Pihapiiristä tulee muuten elävästi mieleen isäni äidin pihapiirin Kuopiossa, Jynkänkadulla. Google Mapsin perusteella on talo edelleen pystyssäkin (uudelleen maalattuna tosin!). Vahva tuttuuden tunne johtuu varmaan kielestä. Näen silmissäni puurakennusten neliön, sisäpihan rappuset, liiterin, kasvimaan. Tiedä häntä kuinka lähellä muistikuvani on todellisuutta tai Kähkösen tarkoittamaa... mutta maustetta se kirjalle antaa.

Enemmän kuin sodasta tämä kirja kertoo minusta ystävyydestä, äitiydestä ja perheeseen kuulumisesta, ja vähän myös rooliodotusten kanssa kipuilusta. Silti Rautayöt on ensisijaisesti kestämisen tarinaa. Päivästä toiseen jaksamista, hiljaista vääntöä nälkää ja hätää vastaan. Hallalta suojautumista.

- Oli minullakin kerran niitä haaveita, Hilda sanoi. - Vaan eipä oo ennee. Ne on liian vuarallisia tavalliselle naiselle.
- Mitä ne oli, Anna kysyi Liljan jalkaa silitellen, Hildaan katsomatta.
- En ikinä sitä kenellekään oo kertonut enkä kerro sinullekaan, Hilda sanoi, hyvin hiljaa.
He istuivat hiljaa, ja sitten Helvi karaisi kurkkuaan.
- Onkos siulla, Anna, haaveita, muita kuin se sairaala.
Anna sanoi vakavasti:
- On.
- No kerro, Helvi yllytti.
- Minä haluaisin sian. Minä elättäsin sitä tuossa liiterissä.
Helvi purskahti nauruun ja Hildakin kääntyi heihin päin ja veti suutaan vähän hymyyn.
- Voi sinnuu Anna, se ei varmastikaan oo vaarallista, Helvi sanoi ja taputti Annaa käsivarrelle. (s. 75-76)

Tällaiset romaanit saavat historian elämään. Myös kielestä pidin, vaikka ensimmäisessä kirjassa vähän vieroksuin alkuun runollisen ja rujon arkisen rinnakkaisuutta tekstissä. Kun vaihteluun tottuu, siitä syntyy jännää kontrastia; on kuin Annalla olisi ajatuksia ja tuntemuksia, joiden kuvaamiseen hänen sanastonsa, elämänpiirinsä ei riittäisi. Kirjailijahan se sieltä pilkistää, niitä kurottelee jostain, pukee sanoiksi. Hänen käsissään Annasta ja Hildasta tulee jotenkin elämää suurempia mutta samalla kouriintuntuvan aitoja.

En usko että vuoden 2011 nainen vuoden 1940 naista ilman tulkkia ymmärtäisikään. Hyvä että löytyy niitä, jotka uskaltavat mennyttä sukeltaa.

Sirpa Kähkönen (2002). Rautayöt. Otava. ISBN 951-1-18283-8.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Saniaislehdon salaisuudet

Kuva: WSOY

Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvon Agneksen elämästä Mummon luona Planktonin kaupungissa. Närhen pieni yhteisö on täynnä hämärien nurkkien ja naiivien viivojen tenhoa. Kummallinen Agnes haaveilee ryhtyvänsä isona tohtori Frankensteiniksi, mutta sitä odotellessa voi tutkia saniaislehdon kätköön hiipiviä salarakkaita, pähkäillä korsettien arvoituksia ja löytää kauneutta yllättävistä paikoista, oopperasta vaikka. Ja tietenkin Agnes pohtii kadonneiden vanhempiensa kohtaloa: söikö heidät jokin hirviö vai kaappasiko salaseura?

Synkkäkatseisen Agneksen habitus tuo mieleen Addamsien perheen Wednesdayn Cristina Riccin ikimuistoisena elokuvaversiona, mutta vielä enemmän varhaismurkkuajan torjuvuuden. Happamista ilmeistä huolimatta Närhen yksinkertaiset hahmot ovat valoisia ja hauskoja. Tarinassa ja kuvissa komiikkaan sekoittuu terävää välillä terävää piikkiä johonkin suuntaan, mutta kokonaisvaikutelma on lämmin ja ironinen yhtä aikaa. Mietin mistä se ironian vaikutelma tulee, ja kait se tulee ristiriidasta Planktonin peri-idyllisen miljöön ja sinne sijoittuvien tilanteiden välillä. Plankton on kuin piirretty versio jonkin BBC:n laatudraaman tapahtumapaikasta, neiti Marplen tai Hercule Poirot'n arkkityyppinen pikkukaupunki. Ei kovin suomalainen - mutta ehdottomasti tuttu ja tunnistettava osa kulttuuriperimäämme yhtä kaikki.

Kuvien sävynä on enimmäkseen harmaaseen sävyttyvä sininen. En aina ole pitänyt näistä yhden värin sarjakuvista, mutta tässä se jotenkin toimi todella hyvin. Juuri tämän sävyinen on Agneksen orpo maailma. Närhi myös heittää muutamassa kuvassa esiin muitakin värejä. Niiden erottuvuus tekee tunnelmasta heti toisen - tehokasta! Kun Agnes ihastuu poikaan, hänen maailmansa onkin hetken vaaleanpunainen. Aurinkolapsi Julia näkee kirkkaita keltaisia perhosia.

Aloitin muuten taannoin sarjakuvaprojektin, jossa lainaan ja kaukolainaan aikuisten sarjakuvia lähikirjastostamme. Niitä on näet hyllyssä meillä vähän, todella vähän lajin nykyisen painoarvon huomioon ottaen.

Mutta ei kai voi olettaa kirjaston hankkivan sellaista mitä ei kysytä. Eli minähän kysyn. Kati Närheltä seuraavaksi Luksusmuijaa.

Kati Närhi (2010) Saniaislehdon salaisuudet. WSOY. ISBN 978-951-0-36316-4.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Erja lukupäiväkirjassaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Kirjavinkit

Pimeä korpi

Kuva/kansi: Karisto/Matti Vahtera

Vaihteeksi uutuusdekkaria! Dekkari kädessä rentoutuu kummasti, joten uusi kotimainen rikoskirjailija pitää aina ottaa lukuun. Kariston kertoman mukaan Pimeä korpi on ensimmäinen osa trilogiasta ja kirjoittajaa, Esa-Pekka Kanniaista, kehutaan suomalaisen alamaailman tuntijaksi.

Pimeä korpi kertoo kolmikymppisestä naispoliisista, joka tuskailee yksityiselämän ongelmien kanssa. Työkaverit eivät oikein niele naiskomisariota, miesasiat ovat heikolla hapella ja isänkin perhekuvioissa riittää pureskeltavaa. Pahemmat ongelmat ovat kuitenkin työn puolella: Anna saa selvitettäväkseen nuoren pojan kuoleman. Onko uhrikivelle jätetty poika joutunut satanistien rituaaliobjektiksi vai onko kyseessä pedofiilin lavastus? Epäiltyjä ei ole, tutkinta takkuaa ja uhrin vanhempien paha olo vyöryy päälle. Syyllisyydentunnot painavat Annaa, kiltin tytön syndrooman oireita podetaan.

Dekkarista kun on kyse, kovin paljon ei juonesta parane kertoa. Hyvää oli minusta näkökulman vaihtelu poliisilta rikolliselle ja työstä yksityiseen; se oli tässä taiten tehtyä ja sopivasti rytmitettyä. Muutenkin tarina eteni ja sivuja teki mieli kääntää. Kiusaamisteema oli kiinnostava.

Anna ei päähenkilönä ihan hirveästi sytyttänyt; hän tuntuu ammattilaiseksi kauhean ajattelemattomalta ja muutenkin ontolta, ulkonaiselta. Naiskirjailijoiden, vaikkapa Janssonin ja Lehtolaisen, naispäähenkilöissä on yleensä johdonmukaisempi fiilis. Haukkakaa vaan femakoksi, mutta tämän kirjan kohdalla ajattelin, että miespuoliset työkaverit ja epäillyt ovat ehyempiä hahmoja ja syytin neuroottisesta Annasta mielessäni kirjailijan sukupuolta. (Ei näillä asioilla välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, myönnetään... )

Tekstin tyylissä on jotain vaihtelevaa. Välillä osuu eteen raikas, suuhun sopiva lause, välillä tuntuu kliseiseltä. Tiedä häntä, ehkä se on omasta lukemisesta kiinni... Tuota mies-nais -teemaa jatkaen lukunäytteeksi pätkä Annan ja hänen työkaverinsa nokittelusta, makustelkaa itse:

- Jotkut miehet kuulemma aikuistuvat täytettyään kolmekymmentä, Anna sanoi. - Siitä ei kuitenkaan ole mitään empiirisiä havaintoja. Luulen että väite on pelkkä urbaani legenda, hän jatkoi myrkyllisesti. 

- Sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta miehistä, mikä ei ole tietenkään yllätys, Laaksonen vastasi tylysti. 

Olihan hänellä kokemuksia, mutta enimmäkseen huonoja. Yksi nuoruuden palava rakkaus, joka päättyi hyvin ikävästi, sekä muutama epätoivoinen romanssi, joissa miesten keskenkasvuisuus ja Annan hoivaamisvietti olivat lupsahtaneet suloisesti kohdalleen. (s. 48)

Rikollista ja uhreja Kanniainen osasi minusta kuvata uskottavasti. Motiivikaan ei ollut pöllömmin rakenneltu - itse asiassa se oli aika vaikuttava. Kaikkiaan Pimeästi korvesta jäi hyvä maku, vaikkei se näemmä (kun nyt luen kirjoittamaani läpi) riehakkaita riemunpurkauksia herättänytkään. OK dekkari. Se tyylillinen tai juonellinen jokin, joka joskus tekee dekkarista elämää suuremman, jäi tässä vielä hakuun. Mutta esikoiseksi lupaava avaus kumminkin.

Esa-Pekka Kanniainen (2011). Pimeä korpi. Karisto. ISBN 978-951-23-5429-0.

Arvioita:
Riitta Sorvali Kouvolan Dekkaripäivien sivuilla
EDIT:
Vesa Karonen Hesarissa

Päin näköä!

Kuva: Like

Likeltä on ilmestynyt vähän aikaa sitten aika kotimaisen sarjakuvan tietokirja, Päin näköä! Se on jonkinlainen suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlakirja. En yleensä juhlakirjoja harrasta, mutta tuli kutina hankkia Päin näköä!, sillä Kiasmaan on tulossa maaliskuussa sarjakuvanäyttely, joka jotenkin kytkeytyy tähän kirjaankin.  Olen suunnitellut Neitien kanssa käyväni kevätpuolella siellä, katsastus tuohon Helsingin ihmeeseen on mukava aika ajoin heittää.

(Juuri mistään en ole Kiasmassa juuri mitään ymmärtänyt, toden sanoakseni, mutta jälkikäteen on yleensä tuulettunut ja keventynyt olo. Hih, ehkä oma elämä näyttää hetken täysin käsitettävältä ja käsiteltävältä, kun on tovin tarponut nykytaiteen huipulla!)

Toinen ja parempi syy paneutua kirjaan on 16 nuoren suomalaisen sarjakuvataiteilijan esittely. Jokaiselta on mukana kolmen sivun sarjakuva ja perusteellista taustoitusta. Haluaisin opetella ymmärtämään sarjakuvaa vähän paremmin, ja ajattelin että Päin näköä! antaisi näppärästi lähtölaukauksen tuoreen kotimaisen kerman kuorinnalle.

Tutkin siis kirjaa kuin paatunut shoppailija postimyyntikatalogia: tuo näyttää kivalta, ja tuo, tuosta en tykkää... Kuvia on mukana runsaasti. Niistä saa käsityksen tyylistä, tai ainakin illuusion, että olisi jotain käsittänyt. Sarjakuvan ilmaisu taitaa olla vähintään yhtä vahvasti makuasia kuin kirjoitustyyli. Yksi kolahtaa ja toinen ei.

Päin näköä! kertoo avuliaasti mitä teoksia kultakin tekijältä on jo ilmestynyt. Syksyn kirjabudjetti on kohta tuhottu (niin paljon hyviä kirjoja!), mutta nämä sarjakuvantekijät päätyivät joululahjalistalleni:

Terhi Ekebom
Mika Lietzén
Aapo Rapi
Ville Ranta
Ville Tietäväinen
Katja Tukiainen

(Nimeä klikkaamalla pitäisi löytyä ainakin jotain näytettä. Kameraväsymys iski kun yritin saada siedettäviä kuvia hienoista sivuista...)

Nyt kun valintojani jälkikäteen selailen, huomaan että olen ehkä vähän konservatiivi. Tykkään oivaltavista ja monimerkityksellisistä kuvista (kuten vaikkapa Terhi Ekebomin jännät ruudut), mutta myös tietynlaisesta tarinallisesta selkeydestä. Kuvien pitää kuljettaa.   

Ville Hänninen & Harri Römpötti (2011). Päin näköä! 16 suomalaista sarjakuvataiteilijaa. Like. ISBN 978-952-01-0654-6.

Arvioita:
Veikko Halmetoja Hesarissa
Hanna Kirjainten virrassa

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea

Kuva: Kauppakamarikauppa.fi

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea kiinnosti kovastikin, osittain siksi että yhteisöllisestä mediasta on jotenkin tullut niin kiinteä osa omaakin arkea. Olen myös seurannut kiinnostuksella markkinoinnin leviämistä uusiin kanaviin. Yritysten yritykset (hih, en voinut vastustaa) käyttää nettiyhteisöjä ovat välillä ihan fiksuja, mutta välillä näkee aika harhaisen tuntuista puuhastelua.

Itselläni on kumminkin vakaa käsitys, että yhteisölliset mediat ovat keskeinen osa suurta siirtymää kohti erilaista, monenkeskeistä markkinalogiikkaa, eikä monellakaan yrityksellä ole varaa jättää niitä täysin huomiotta. Ainakin jonkinlainen passiivinen skannaus on vain tervettä järkeä. Verkossahan se tieto nykyään leviää, asiakkaalta toiselle.

Nyt kirjan luettuani on ihan guru olo, nämä asiantuntijat ovat samaa mieltä. Pääviesti on kuitenkin varovainen: ei yhteisöllisestä mediasta mitään pikavoittoja ole saatavilla. Tuottoisa toiminta vaatii vieläkin panostuksia, strategiaa, harkintaa, taitoa... ja kärsivällisyyttä.

Sanoista ja niiden vivahteista kiinnostuneille tiedoksi, että kirja erottelee sosiaalisen, vuorovaikutteisen ja yhteisöllisen. Yhteisöllisestä mediasta voi puhua vasta sitten kun osallistujille muodostuu omaa profiilia mediassa, syntyy jossain määrin pysyviä yhteisöllisiä rakenteita.

Yhteisöllinen media on pullollaan järkevän kuuloista asiaa. Kirjoittajat mm. muistuttavat, ettei kannata antaa media-sanan hämätä: naamakirjat, twitterit, keskustelupalstat ja verkostopalvelut eivät ole medioita sanan vanhassa merkityksessä. Telkkarissa yksi lähettää viestiä monille, verkossa yhteisöllinen media tarkoittaa kaikkien keskustelua kaikkien kanssa, olkoonkin että 90 prosenttia osallistujista ei pidä itsestään melua. Perinteisen median viesti on lähettäjän määriteltävissä - nämä uudet mediat eivät ole hallittavissa. Niiden käyttäminen vanhaan malliin oman viestin pukkaamiseksi maailmalle on sekin mahdollista, mutta hyödyllisempää olisi ottaa tilaisuudesta vaarin ja käydä oikeaan vuoropuheluun.

Pidin myös tekijöiden innostuneesta ja samalla realistisesta asenteesta muuttuvaan maailmaan. On toisaalta halua kurkistella laatikon reunojen yli (kyllä, sähköposti on vähitellen jo antiikkinen ja työtä hidastava väline) ja toisaalta tervettä järkeä (eivät kuluttajat todellakaan halua omaksua kaikkia teknisesti mahdollisia härpäkkeitä käyttöönsä). Plussaa myös siitä, että kirjaan on sisällytetty monipuolista haastatteluaineistoa tekijämiehiltä (höh, miksiköhän ne ovat kaikki miehiä?) ja hauskoja sitaatteja. Esimerkki sivulta 18:

Tulevaisuus on jo täällä. Se vain ei ole vielä tasaisesti jakaantunut. William Gibson.

Vaikka kirja paikka paikoin heittäytyy vähän filosofiseksikin, kokonaisvaikutelma on käytännönläheinen ja positiivinen. Grafiikka on hyvää, ja erilaisten toimintamallien ja välineiden käsittely minusta selkeää. Ainakin minä opin tästä paljon uutta. Vähän vaikeampi on arvailla kuinka paljon esim. jonkun pk-yrityksen johto tästä saisi. Veikkaisin että opus on hyödyksi.

Toisaalta, täysin ilman mitään perustietoja yrityselämästä kirjaa voisi olla vaikea ymmärtää. Mitään munkkilatinaa tässä ei ole, mutta logiikka voi tuntua vieraalta. Nimi vastaa sisältöä. Mukavaa kyllä, käsittelytapa on riittävän yleinen, voisi kuvitella kirjan kestävän lukemista vielä vuoden pari... vaikka toki välineet vaihtuvat kovaa vauhtia.

Blogeistakin kirjassa on puhetta, joskin enin osa menee kirjabloggaajavinkkelistä vähän ohi asiasta. Mutta seuraava näyte osuu näillekin nilkoille - puhe on postmoderneista heimoista. (Hassua muuten törmätä Bourdieuhun kahdessa kirjassa viikon sisään, samaan herraan viittasivat näet myös Järvinen ja Kolbe.)

Heimot kokoontuvat sosiaalisen toteeminsa ympärille on käsiteltävänä joko asia, tuote tai vaate. Heimolla on johtajansa, joita voidaan kutsua myös mielipidevaikuttajiksi. Heimon sisäisen vuorovaikutuksen kautta muodostuu myös jokaiselle heimolle oma alakulttuurinsa, tapansa ja puhuntansa. Tämän takia yhteisöllisessä mediassa ei voida enää tehdä yleisiä sääntöjä tai havaintoja siitä, miten välinettä tulisi käyttää tai millaista kieltä yleisesti käytetään. Jokainen heimo pyrkii myös oman yhteisen teema ja alakulttuurin lisäksi erottautumaan muista heimoista ja heidän alakulttuureistaan. (s. 41-42)

Ollos tervehditty, heimotoveri! Oletkos muuten huomannut, että reviiri on laajentunut myös naamakirjaan?

Jesse Soininen, Reidar Wasenius & Tero Leponiemi (2010). Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea. Kauppakaari. ISBN 978-952-246-033-2.

Turvapaikka

Kuva: WSOY

Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.

- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 

Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 

- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 

- Siis sormukset? varmisti maaherra. 

- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 

George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 

- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)

Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Kuva: Kirjapaja

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta on ollut lukulistalla Me muut -kirjan jälkeen. Aihe kiinnosti sen verran, että yritin tämän kesällä hankkia ihan omaksikin. Mutta Luokkaretkeä ei enää rahalla saa; painos on loppu eikä antikka.netissäkään näkynyt. Onneksi hyvinvointiyhteiskuntamme kirjastopalvelut toimittavat pyynnöstä hyppysiin melkein kirjan kuin kirjan.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä koostuu yhteiskuntaluokkiin liittyvistä, osittain omaelämänkerrallisista esseistä, joita ryyditetään teemahaastatteluin kerätyllä tiedolla. Ote on kokemusperäinen, välillä tunnustuksellinenkin, mutta samalla teoreettisten luokkakäsitysten informoima. Järvisen ja Kolben mielenkiinnon kohteena ovat suurten ikäluokkien lapset, hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet, 60- ja 70-luvuilla kasvaneet. Kirjassa pohditaan mm. kouluttautumista ja sen merkitystä, työhistoriaa, tapoja ja sanastoa, maaseudun ja kaupungin eroa, sanattomia sääntöjä.

Molemmat käsittelevät yliopiston vaikutusta ja akateemisen maailman kohtaamista, joskin näkökulmat ovat kovin erilaiset. Järvinen kohtaa omista työväenluokkaisista lähtökohdistaan aivan erilaisen maailmaan yliopistolla kuin Kolbe, jolle sivistyksen vaalimisen ja akateemisen tradition kutsu kaikuu kirkastavana. Akateeminen konteksti sallii tasaveroisen kohtaamisen luokista piittaamatta - mutta jotkut puhuvat norsunluutorneissa äidinkieltään, toiset vahvalla aksentilla. Omistavaan luokkaan kuuluminen on omistavaan luokkaan kuuluvien näkökulmasta valintakysymys, muiden mielestä olosuhdekysymys. Keskustelut eivät kohtaa.

Luokkaretki herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Opintietä käsittelevä osuus sai muistelemaan kasvatustieteen opintoihin liittyvää esseetä, jossa kirjoitin sukuni naisista. Isoisoäitini kävi kiertokoulua nelisen viikkoa - isoäitini kansakoulun (vaikka löysikin vanhemmiten työväenopistot ja kirjastot) - äitini oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Minun tullessani kouluikään oli juuri siirrytty peruskouluun. Vuosien mittaan oli muutettu torpasta esikaupunkiin ja lähiöihin. Luokkaretken jäljiltä mietin, että tarina on kovin tyypillinen suomalainen tarina; juuri näin täällä on keskimäärin mennyt. Ei ihme, että minulla on vaikeuksia hahmottaa luokkasuhteita. Sukuni on kulkenut tasatahti urbanisoituvan, kouluttautuvan, vaurastuvan, paisuvan keskiluokan kanssa.

Kirjoittajat onnistuvat vakuuttamaan mitä tulee perinnölliseen sosiaaliseen pääomaan. Totta kai on helpompaa elää 'yläluokan' piirissä jos ymmärtää säännöt, on imenyt ne itseensä äidinmaidossa. Totta kai auttaa jos vanhemmat tuntevat oikeat ihmiset ja tuuppaavat oikeisiin harjoittelupaikkoihin, neuvovat ja tukevat oikeissa valinnoissa.

Tunnistan ilmiön - vaikka en oikein saa lietsottua itsessäni luokkavihaa sen pohjalta. Kyllä, jotkut opiskelukaverini ovat kotonaan ihan erilaisissa tilanteissa kuin minä ja edustavat ihan erilaisia taustoja. Mitä sitten? Pitäisikö minun kadehtia heiltä sukkatietoisuutta (vain Boss kelpaa) tai grafiikkastressiä (mistä galleriasta tuo...)? Pitäkää pellavaliinanne, hyvät ystävät; minä muistelen työväennäyttämöiden hikisiä teatteripäiviä yhteislauluineen...

Luokkatietoisuuteen tuntuu liittyvän vahva käsitys siitä, että on jokin oikea (paras?) habitus, jokin yläluokkaisen tietoisuuden ja käyttäytymisen ja elämäntavan hyve, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Jossain on siis yleinen tyylikkyyden ja tavoiteltavuuden standardi, jota vasten mitataan kiipeämistä luokka-asteikolla. Missä se on? Kuka sitä edustaa? Voiko sen saavuttaa jos ei ole syntyjään ruotsinkielisestä aatelissuvusta? Ja miksi ihmeessä me stressaamme tällaisesta kun isompiakin ongelmia maailmassa on?

Minusta luokkatietoisuus, luokkien vastakkainasettelu kumpuaa pohjimmiltaan taloudellisen tasa-arvon puutteesta. Kasvavat suhteelliset tuloerot satuttavat. Sosiokultuurisella taustalla on viime kädessä juuri niin paljon merkitystä kuin haluamme sille kollektiivisesti antaa; rahalla on suorempia ja käytännöllisempiä vaikutuksia.

Enemmän kuin agraari-Suomesta peräisin olevia vanhoja railoja suren tämän päivän kasvavia mahdollisuuksien eroja. Kun Neidit halusivat opiskelemaan Tampereelle, meidän oli mahdollista järjestää se. Ei kevyesti eikä ilman melkoista miettimistä... mutta mahdollista kumminkin. Monelle muulle perheelle lukion käyminen toisella paikkakunnalla olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Oli halua tai ei. Mahdollisuudessa konkretisoituu eriarvoisuus.

Sitten se vaikeampi asia. Vaikken totisesti yllyttänyt muuttamaan kotoa 16-vuotiaana, on oma sosiokulttuurinen piiloviestini epäilemättä tehnyt myyräntyötään kaikki nämä vuodet. Opiskelu on ollut minulle niin tärkeää, että olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisinkin; ilman muuta lapset ovat sen huomanneet. Olen vienyt pentueeni kaupunkilomalle mummolaan joka kesä, opettanut kulkemaan omin päin junalla, pakottanut pitämään kirjaa taskurahojen käytöstä, lykännyt englanninkielisiä kirjoja kouraan ja raahannut kotiin ulkomaisia vieraita.

Opituilla malleilla on väliä. Olen siirtänyt omia koulutuksen ja itsenäisyyden standardejani Neideille. Halu lähteä on kenties kotoisin samasta paikasta kuin mahdollisuuskin lähteä.

Ajatus periytyvästä asemoitumisesta ei siis ehkä ole ihan niin puppua kuin haluaisin uskoa. Se on huolestuttava ajatus. Samalla, käsittämällä halun lähteä ja mahdollisuuden lähteä positiivisena asiana, teen omaa luokitteluani.

Mutta vieläkään en osaa ajatella tätä luokkakysymyksenä. Luokan tutkiminen ja luokkaan keskittyminen hämärtää kaiken sen yksilöllisen ja perhekohtaisen eroavaisuuden, jota pidän viime kädessä tärkeämpänä. Se on yhtä hämäävää kuin kaikkien maahanmuuttajien, kanadalaisista ghanalaisiin, käsitteleminen yhtenä ryhmänä. Ja itse käsite on älyllisesti hämärä, tomuinen, epätäsmällinen. Luokasta kirjoittavat - myös Järvinen ja Kolbe - vaihtavat sujuvasti taloudellisesta ulottuvuudesta sosiokulttuuriseen. Siinä on velmuilun tuntu: toisaalta puhutaan luokan pysyvyydestä (synnyt johonkin luokkaan), toisaalta luokasta taloudellisena tilana. Litrat ja kilot menevät sekaisin... vaikka syy-yhteyttä olisikin, ei sitä liene syytä ymmärtää luonnonlaiksi.

Synnynnäisen aseman ja taloudellisen tilanteen välistä yhteyttä särjettiin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, luomalla sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa kouluttautumisen kautta. Nyt näyttää kelkka kääntyneen:

On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle ovat tulleet perhetraditiot ja professiot. Koulu-uudistus ei onnistunut poistamaan kodin merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat. (s. 72)

Jos opintiet ovat sulkeutumassa, se on poliittinen päätös, asenneilmaston tuote. Miksi kurjistetaan lapsiperheitä, miksi leikataan koulujen resursseja? Miksi tehdään rahasta arvostettua - miksi rapujuhlista standardi? Kuka saa määritellä kalliin osoitteen hyväksi? Mitä oikein ovat arvomme tänään, ja mikä niitä muutti, jos BB-julkkiksen ura näyttää oikotieltä onneen...?

Luokkaretki ansaitsee hatunnoston; kirja ainakin provosoi miettimään omia arvoja ja asenteita! Se on myös mukavan leppoisasti kirjoitettu, henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä kirja yhdestä suuresta suomalaisesta tabusta.

Katriina Järvinen & Laura Kolbe (2008). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykypolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja. ISBN 978-951-607-805-5.

Arvioita:
Heikki Hiilamo Hesarissa
Riitta Korhonen Talouselämässä
Hilkka Helsti, Kasvatus & aika
Kirjavinkit

Nälkäpeli

Kuva: WSOY

Suzanne Collinsin Nälkäpelin myötä palaan 101 spefin helmen listalle, joka on joutunut odottelemaan seikkaillessani milloin milläkin sivupolulla. Ostin Nälkäpelin pokkarina jo pari viikkoa sitten Tampereen akateemisesta. Morre, tämä oli se toinen lahjakorttikirja - kiitos vain!

Nälkäpeli sijoittuu katastrofien jälkeiseen aikaan, jossa nykyiset valtiot ja nykyinen elämänmuoto ovat mennyttä. Jonnekin Appalakkien alueelle nousee uusi valta, Panem. Sen johtava keskus kukistaa kapinoivat provinssinsa ja todistaa mahtiaan vaatimalla jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittaisen tribuutin: häviäjien tulee arpoa keskuudestaan kaksi nuorta uhrattavaksi, tyttö ja poika kultakin vyöhykkeeltä.

Uhritoimitusta on kuitenkin huomattavasti modernisoitu sitten Minotauruksen päivien. Nuoret osallistuvat Nälkäpeliin, massiiviseen tositelevisiotapahtumaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: 24 kilpailijaa laitetaan areenalle. Yksi tulee ulos. Katsojat keskuksessa lyövät vetoa ja sponsoroivat suosikkejaan, provinsseissa katsotaan katkeran alistuneina. Nälkäpelissä koitokseen lähtee sitkeä Katniss, pienestä pitäen perhettään salametsästyksellä elättänyt epäluuloinen ja sulkeutunut tyttö.

Kirjan perusidea on tuttu. Stephen King on Richard Bachmanina kirjoittaessaan käyttänyt samantyylistä asetelmaa kahdessakin tarinassa; sydäntäsärkevässä The Long Walkissa kilpailijat kävelevät halki mantereen ja The Running Man tekee ihmismetsästyksestä kansallisurheilua. Kingin tarinoissa, kuten Nälkäpelissäkin, väkivaltaisella spektaakkelilla on alistamisen ja voimannäytön sivumaku.

Suzanne Collins on kuitenkin onnistunut luomaan kiinnostavan ja koukuttavan version ikiaikaisesta gladiaattorihuvista. Nuortenkirjamaisuus ei ollut Nälkäpelissä häiritsevää. Vaikka Katniss on kertojana vähän naiivi, etenkin emotionaalisissa asioissa, Collins on jättänyt rivien väliin tulkittavaakin.

Katniss on myös sympaattinen sankaritar, yhtä aikaa itsevarma ja epävarma. Raa'an tilanteen vaatimukset varmistavat, ettei hänestä synny ärsyttävän pyhimysmäistä kuvaa. Kirjan koukuttavuutta lisää, että tapahtumat etenevät hyvänlaista haipakkaa.

Pidin myös kirjan media- ja muoti-ilmiöiden ironisoinnista. Otankin lukunäytteeksi pätkän, jossa Katnissia yritetään valmentaa peliä edeltävään tv-haastatteluun:

"Minulla on ajatus. Yritä esittää nöyrää." 

"Nöyrää", minä toistan. 

"Et voi uskoa, että pieni tyttö Vyöhykkeeltä 12 on pärjännyt näin hyvin. Koko juttu ylittää kaikki kuvitelmasi. Puhu Cinnan vaatteista. Siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat. Kuinka kaupunki on lyönyt sinut ällikällä. Jos et halua puhua itsestäsi, kehu ainakin yleisöä. Käännä puhe koko ajan siihen. Puhu innostuneesti." 

Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" tempperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen. 

Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. (s. 125)

Kaiken tuon kehumisen jälkeen ei liene epäselvää, että viihdyin hyvin tämän parissa. Collins on ottanut vanhoja stemmoja vallasta ja alistamisesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, elämästä ja kuolemasta, ja jammaa niistä tarttuvan piisin. Jos listalta saisin tilata, olisin varmaan laittanut sekaan vähän enemmän sitä ekokatastrofia ja pelin ulkopuolista kontekstia, ja himpun verran vähemmän yksioikoisuutta hahmoihin... etenkin Katniss on kovin puhdasotsainen.

Mutta myönnettäköön että tämä on jälkiviisastelua. Lukiessani upposin täysin tarinaan enkä kaivannut mitään. Onneksi kakkososaa sai kirjastosta.

Suzanne Collins (2011, alkuperäinen 2008). Nälkäpeli. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35986-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Helsingin Sanomissa
Kirjavinkit
Marjis Kirjamielellä (täällä myös linkki näytelukuun)
Raija Taikakirjaimissa (lue vain alkuosa - mutta sen voit lukea rauhassa, teksti varoittaa spoilereista.
anni m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Metro 2033

Kuva: Like

Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on ollut "pitäisi lukea tuokin" -luokassa jo pitkään. Mutta se piti kaukolainata, joten hankkimatta jäi. Kaukolainauksissa on se ärsyttävä puoli, että niiden kanssa tulee usein kiire kun lainaa ei voi uusia. Mutta äskettäin muistiin, että jatko-osa on ilmestymässä syksyksi ja ryhdistäydyin hankkimaan tämän. (Terkkuja vain Jalasjärven kunnankirjastoon, sieltä löytyi!)

Taisin lisätä Metro 2033:n listoille joskus viime talvena, tästä oli blogijuttuja silloin. Venäläinen scifi kiinnostaa, sitä on kovin vähän tullut luettua. Sitä paitsi ajatus metrossa selviävistä ihmiskunnan rippeistä on kutkuttava. Suurkaupunkien metrojenhan on ajateltu toimivan samalla väestönsuojina - mitäs jos ei voisikaan enää nousta pinnalle?

2033:ssa tosiaan elellään maan alla, on eletty jo vuosia. Asemista on kehittynyt pieniä kaupunkeja, jotka muodostavat keskenään liittoja ja käyvät sotia. Kaikenlaista örrimörriäistä tunkee päälle tutkimattomista tunneleista ja maan pinnaltakin. Elämä on selviytymistä. Hengissä pysymisen edellytykset kapenevat kaiken aikaa, mutta metrolaiset ovat oppineet konstin jos toisenkin. Mutta vain urheat ammatti-stalkerit suojapuvuissaan uskaltautuvat etsintäretkille aurinkoiseen ulkomaailmaan, jota nyt hallitsevat oudot olennot.

Tarinan päähenkilö muistaa hädin tuskin muutaman väläyksen menneistä maanpäällisistä ajoista. Artjom on kasvatti-isänsä teltassa asuva reilu parikymppinen nuori mies, jolle elämän tarkoitus ei ole vielä ihan auennut. Parhaassa quest-iässä siis! Artjom tarvitsee oikeastaan vain yllykkeen riistäytyä irti nuhjuisista rutiineista. Hän saa sellaisen kun metromakrofaagi Hunter lähettää hänet viemään viestiä kaiken keskukseen, Polikseen.

Ikänsä yhdellä asemalla nököttänyt Artjom kohtaa matkallaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä ja tilanteita. Välillä homma menee heittäen satiirin puolelle. Suuren Madon kirkko? Mutta miksi ei? Nautin täysin siemauksin ainakin maanalaisesta kommunismista autenttisine puolueriitoineen.

Kokonaisuutena Metro 2033 on niitä kirjoja, jotka saavat raapimaan päätä ja ihmettelemään, mistä genrestä mahtaa olla kysymys. Dystopiahan tämä on, mutta scifiksi en tätä oikein osaa laskea. Mikään nykytiedon mukainen evoluutio ei selittäisi maan päälle ilmaantuneita otuksia, ei kirjassa kuvatussa tahdissa. Bakteerit voisivat muuttua nopeasti... mutta eivät suuret eläimet. Gluhovski karkaa fantasian puolelle myös joidenkin tunneliörkkien aiheuttamien psyykkisten vaikutusten kanssa. Dystooppista fantasiaa siis - mutta samalla myös jonkinlaista satiiria menneen vuosisadan maailmanmenosta. Metroasemien pienoisyhteiskunnat ovat surullisen hauska kuvajainen ns. kehittyneistä maista.

En kai tiedä mitä ajatella koko kirjasta. Paikoin se oli minusta jopa loistava. Nautin Gluhovskin maanalaisista yhteisöistä kaikessa absurdiudessaan. Rakastin kirjallisuusviitteitä tässä. Tykkäsin Alien-tyylisestä klaustrofobiasta. Gluhovski sai tunnelin seinät kaatumaan sisäänpäin aina välillä.

[--] Ja näkeekö tällaisessa pimeydessä ylipäätään mitään? Bourbon lisäsi jotenkin liioitellun ärtyneesti. 

Kului hetki, ennen kuin Artjom kykeni muistamaan mistä he olivat puhuneet. Hän yritti epätoivoisesti saada langan päästä kiinni ja esittää seuraavan kysymyksen, taaskin vain jatkaakseen keskustelua. Olkoonkin, että se oli kömpelöä ja vaikeaa, mutta se pelasti heidät hiljaisuudelta. 

- Onko täällä aina näin... pimeää? kysyi Artjom ja tajusi pelästyneenä, että hänen sanansa olivat kuuluneet enää hyvin hiljaa, aivan kuin hänen korvansa olisi tukittu. 

- Pimeääkö? On täällä. Kaikkialla on pimeää. Suuri... pimeys laskeutuu ja... kietoo sisäänsä koko maailman ja... tulee hallitsemaan ikuisesti, Bourbon vastasi pitäen omituisia taukoja puhuessaan. 

- Onko tuo jostain kirjasta, vai? Artjom sai sanottua ja pani merkille, että hänen oli ponnisteltava yhä ankarammin kuullakseen omat sanansa. (s. 133)

Mutta välillä tarina jumitti pahasti. 2033:sta olisi voinut minusta leikata neljänneksen pois ja saada siitä tiiviimmän kokonaisuuden. Henkilökohtaisesti aloittaisin saksimisen unijaksoista - ne eivät minusta tuoneet kummoistakaan lisäarvoa, kun todellisuus oli sekin niin absurdi ja yllättävä.

Luen ehdottomasti jatko-osankin, kun nyt alkuun pääsin.  Metroissa on jotain kiehtovaa; siihen vierauden, ahtauden ja eristyneisyyden suoneen on Gluhovski iskenyt.

Plussaa muuten kustantajalle metrokartasta! Ilman sitä harhailisin vieläkin tunneleissa...

Dmitri Gluhovski (2010). Metro 2033. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0499-3.

Arvioita:
Tomi Huttunen Hesarissa
Kari Salminen Turun Sanomissa
Marjis Kirjamielellä
Raija Taikakirjaimissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Komisario Palmun erehdys

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Mika Waltarin historialliset romaanit ovat olleet minulle rakasta lukemistoa maailman sivu. Sinuhe on vaan edelleen hyvä - enkä kyllä keksi yhtikäs mitään urputtamista Johannes Angeloksesta tai Ihmiskunnan vihollisistakaan. Tiedostan, että Waltari on kirjoittanut paljon muissakin tyylilajeissa, mutta minulle hän on ollut nimenomaan historiallisten romaanien kotimainen kingi. 

Waltarin dekkareitakaan en ole ennen edes harkinnut. Liekö syynä vuoden 1984 paikkeilla yläasteen äidinkielentunnilla pakkokatsottu mustavalkoinen Palmu-leffa? Jonkinlainen etiäinen hienhajuisesta luokasta ja lentävistä pyyhekuminpalasista tuli heti kun tartuin tähän. 

Komisario Palmun erehdys on Todella Klassinen Dekkari monessakin mielessä. On älykäs, persoonallinen etsivä ja hänen käsittämättömän hidasälyinen apurinsa; on yläluokan perhe hulppeine taloineen ja luurankokaappeineen; on lukittua huonetta ja rajattua epäiltyjen joukkoa. On jopa epäilyttävä hovimestari! Niin tarkkaan on jokainen genren konventio päässyt mukaan, että kyseessä lienee Waltarin vakain tuumin ja harkiten toteuttama intertekstuaalinen isku.

Waltarin versiossa kertojana on hömelö apulainen, jonka selostamana lukijalle aukeaa yksityiskohtainen kuva kaikesta mitä etsiväkin näkee; lukija saa vapaasti arvailla murhaajaa samojen tietojen pohjalta. Ja peli on reilua, parhaiden klassisten dekkareiden tapaan! Loppuratkaisun kohdalla voi aidosti myöntää, että kaikki palapelin osaset tarjottiin lukijallekin - oma moka jos kiinnitti huomionsa komisarion velmuiluihin tai salonkiromansseihin sen sijaan että olisi keskittynyt johtolankoihin.

Jännäsin etukäteen miltä Waltarin teksti maistuisi tässä ilmeisesti 30 - 40 -luvulle sijoittuvassa tarinassa, mutta eipä ole valittamista. Toki Erehdys on vanhahtavaa suomea, mutta se on sitä rikkaalla, sujuvalla ja hauskalla tavalla. Waltaria tai Valtosta lukiessa huomaa, ettei hyvällä tekstillä ole parasta ennen -päiväystä. Erityinen kunniamaininta pitää antaa tiivistelmistä jokaisen luvun alussa; monta kertaa hirnahtelin itsekseni kun kumman lauseen merkitys myöhemmin selvisi. Neiti Vanteella on linna Espanjassa, hah! 

Kylmät kädet -kirjassa päähenkilö kommentoi Mika Waltarin naishahmoja, arvioiden Waltarin tapaa kuvata naisia kaksijakoiseksi. Kun tuon luin, pyöri autostereoissa jo Komisario Palmun erehdys, ja sattumoisin Morren blogissakin virisi juuri keskustelunpoikasta aiheesta. Parin viimeisen CD:n ajan kelasin siksi mielessäni erityisesti naishahmoja.

No, Erehdyksessä naishahmoissa on nuoria ja vanhoja, ja nuoret ovat kauniita. (Mutta nuoret ovat kauniita, ainakin näin neljänkympin tältä puolelta nähtynä, joten voiko Waltaria moisesta moittia?) Erehdyksen naiset ovat fiksuja, mutta miehissä löytyy skaalaa tampiosta terävään. Pahisnaiset ovat kauhean pahoja ja hyvisnaiset hyviä, miehissä on enemmän vaihtelua tässäkin suhteessa.

Ehkä naisten kuvaus tässä on jollain tavalla vähemmän syvää kuin miesten, mutta tuskinpa naishahmojen "kaksijakoisuudesta" kannattaa rutista tämän kirjan yhteydessä. Luonnekuvaus on joka tapauksessa karrikoitua; Erehdys on klassinen dekkari, ei mitään psykologinen trilleri.

Vaikkapa Sinuhessa tai Johannes Angeloksessa taas... mutta niissä naishahmoihin tutustutaan mieskertojien välityksellä. Olisiko niin kummallista, jos mies mielessään yksinkertaistaisi naista, sen mukaan mikä on suhde naiseen, ja suhteen seuraus? Sinuhe ei ymmärrä naisia - mutta eipä hän ymmärrä miehiäkään.

Iiks, olin kuvitellut voivani sanoa jotain Waltarin naishahmoista, mutta eihän minulla siihen ole eväitä. En vaan ole lukenut Waltaria tarpeeksi lavealti perustellun mielipiteen muodostamiseen. Pidetäänpä tämänkin puutos mielessä...

Vielä Erehdykseen palatakseni, kyllä Lars Svedberg on loistava lukija!

Mika Waltari (2007, alkuperäinen 1940). Komisario Palmun erehdys. WSOY, äänikirja. Lukija Lars Svedberg. ISBN 978-951-0-32558-2.

Arvioita:
Kirjavinkeissä

Niin kauan kuin rakastat

Kuva/kansi: Teos/Nina Leino. On muuten harvinaisen kaunis kansi.

Niin kauan kuin rakastat tuli luettavaksi ihan poikkeuksellista reittiä. Sain suosituksen Erittäin Tärkeältä Henkilöltä, joten eipä auttanut kuin hommata kirja ja lukea se mahdollisimman pian.

Rakastat kuvaa pohjimmiltaan esoteerista taistelua hyvän (?) platonilaisuuden ja pahan (?) gnostilaisuuden välillä. Tapahtumapaikkana tällä kertaa oma rakas Helsinkimme (ja Pietarimme ja Lontoomme ja vähän Pariisimmekin). Seikkailun sankaritar on taidehistorioitsija Iris Savuvuori, joka sotkeutuu museoarkistosta löytyneen salaperäisen taulun arvoitukseen. Salaperäinen on myös eräs kirje, ja salaperäisiä tauluja onkin kenties kaksi. Salaperäisiä muukalaisia ainakin on: hurmaava renesanssiasiantuntija Nicholas, joka tekee juuri oikeaan aikaan tuttavuutta Iiriksen kanssa, ja okkultisti John, joka taivuttelee arkistossa puuhastelevaa yliopistotutkijaa rikoksiin. Jotain salaperäistä on myös museon intendentin puuhissa, puhumattakaan Iriksen vanhasta opettajasta...

Anoppi, tällä kertaa meni piirun verran pieleen.

Erehdys on ymmärrettävä. Pidän historiasta, juonista, romantiikasta ja kansainvälisistä salaliitoista, eikä ripaus eksoottista filosofiaakaan ole pahitteeksi. Näitä kaikkia Rakastat tarjoaa. Taidehistorian ja symbolismin kuvauksessa on aitoa intoa ja asiantuntemusta; Riikka Stewen tietää mistä puhuu kun syventyy renesanssimaalauksiin ja Leonardon symboleihin. Juonikin on riittävän mutkikas ja loppu soveliaasti vähän mystinen.

Pidin myös yksityiskohtaisesta tavasta, jolla tapahtumaympäristöjä kuvattiin. Helsingin yliopiston kirjasto, Aleksanterinkatu, Nevan rannat, luentotilanne, kaikki nämä uhkuivat aitoutta. (Tosin ihmettelin eikö humanistisessa tiedekunnassa ole tapana kutsua kustosta karonkkaan - Iris näyttää puuhaavan väitösiltana ihan muuta. Vai sellaisia tapoja siellä...)

Seikkailuromaani saa minun puolestani olla kohtuullisen kliseinen mitä ihmiskuvaukseen tulee, joten nielen melkein kakomatta menneen rakkauden haavoittaman historioitsijakaunottaren, äidin luona asuvan estyneen vanhapoikatutkijan, herrasmiesprofessorin ja poliisiveljenpojan. Jopa energinen ja tunkeileva opiskelukaveri menettelee, sillä Iris saa käydä hänen kanssaan muutaman hauskan keskustelun á la chick lit.

Mutta kieli. Höh. Kontrasti fiksuun sisältöön hätkäyttää. En kehtaa pokkana moittia ns. sivistyssanojen käytöstä kun itsekin pursottelen niitä ympäriinsä koko ajan (nehän sairastuvat jos niitä ei ulkoiluta säännöllisesti!), mutta jotain rajaa adverbiaalien kanssa... Kyllä lukija ne aukkopaikat täyttäisi...

Rakkaasta anopista huolimatta kirja meinasi jäädä kesken jossain näillä paikkeilla:

Iris uskoi tuntevansa kaikki yksittäisten kysymysten muunnelmat mutta toivoi kuitenkin yllättyvänsä, kun harmaapukuinen pitkä mies nousi paikaltaan luentosalin takarivillä ja lähestyi määrätietoisin askelin Iristä. Henkilökohtainen projekti, Iris luokitteli mielessään, mutta miehen tullessa lähemmäksi hän huomasi ihailevansa näennäisen yksinkertaisen puvun leikkausta, joka antoi muodista riippumattoman ja samalla kuitenkin huolellisesti harkitun vaikutelman. 

Miehen lähestyessä Iris pani merkille tämän lyhyiden hiuksien hopeiset vivahteet ohimoilla. (s 19-20).

Purin täyteläisiä huuliani, kohautin olkapäitäni, nyrpistin hieman pystyä nenääni - ja jatkoin vain eteenpäin. Yritän aina jaksaa edes sivulle 50 jos olen kerran aloittanut. Siihen mennessä hervottoman hieno renesanssikeskustelu olikin jo saanut minut nalkkiin. Sitten tuli juoni ja nyki vielä lisää.

Kokonaan kirja piti vaan lukea, siinä määrin mysteeri vietteli.

Välillä kyllä tuntui kuin olisi kahlannut Nora Robertsin ja Dan Brownin kimpassa kirjoittaman elokuvakäsiksen pohjalta nopeasti tehtyä suomennosta. Tätä voikin suositella renesanssitaiteen rakastajien lisäksi lukijoille, jotka pitävät jommasta kummasta edellämainitusta. Ei ihan yhtä paljon toimintaa; sen sijaan löytyy tyylikäs taidehistoriallinen konteksti ja kotoisa miljöö.

Minulla teksti tökki nyt, vaikken huippuherkkä olekaan. Ellilän konstailemattoman kielen jälkeen, Ravilon sorankarhea suomi tuoreena mielessä... Ajoitus on joskus kaikki!

Stewen väläyttää minusta eväitä monta astetta parempaan. Tuolla tiedolla ja mielikuvituksella voisi syntyä tiukkaakin renesanssijännäriä... Oikein raakaa esilukijaa ison punaisen tussin kanssa silti olisi tarvittu.

Riikka Stewen (2011). Niin kauan kuin rakastat. Teos. ISBN978-951-851-137-6.

Arvioita:
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Suvi Ahola Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa

Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto

Spoilerivaroitus! Jos olet jo päättänyt lukea kirjan, etkä halua tietää mitään, jätä juttu väliin. En näemmä osannut kirjoittaa tästä kommentoimatta loppua. Epätietoisia varten lyhyt luonnehdinta: tykkäsin kyllä. Hauska muttei pilkallinen, helppo muttei heppoinen.

Sitten asiaan. Ristiaallokkoa jatkaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita romaanien Matleenan ja Auliksen tarinaa. Olen odottanut innolla tätä Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa ja kävin siihen kiinni sillä siunaaman hetkellä kun sain sen ahnaisiin näppeihini. Polttava kiinnostus juontuu siitä, että kuulin Ristiaallokon jatkavan tarinaa Matleenan eksän, konservatiivisen Auliksen, näkökulmasta.

Nyt Aulis ajelehtii ammatillisilla syrjäpoluilla, kipuilee nöyryytettynä kadonneen saarnaäänensä kanssa ja etsii totuutta esikuvallisesta isästään. Naisiakin alkaa ympärillä pyöriä, mutta Aulista vaivaa periaatteellinen ongelma: vaikka Matleena on löytänyt uuden suhteen, muistelee Aulis edelleen Jumalan edessä annettuja lupauksia. Muuttaako maallinen ero mitään? Ja onhan se vähän kiusallista, kun parhaan kaverin vastanainut tytär katsoo vihkipappiaan syvälle silmiin kauniina ja tuoreena kuin nuori kauris... Oma Adakin on kasvanut vaaralliseen ikään eikä isyys ei ole raukkojen hommaa.

Olin ennakkoon utelias näkemään miten kirjassa onnistutaan ujuttautumaan tuohon salaperäiseen maahan, harmaalle alueelle miehen korvien välissä. Itsekin liikkuu niissä maisemissa ihan ummikkona, joten varmasti en tohdi sanoa, mutta minusta Ellilän versio tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Niksi on luultavaksi siinä, ettei asiasta tehdä suurta numeroa. Auliksen päässä liikkuu paljon muutakin kuin naisen kaipuuta.

Ristiaallokkoa sai minut muistelemaan uudestaan kahta ensimmäistä osaa; päädyin toteamaan, ettei niissäkään loppujen lopuksi päähenkilön sävyssä ollut mitään kauhean sukupuolittunatta. Kummallinen päätelmä tietysti, kun kyse on avioliittodraamasta ja tasa-arvokysymyksistä, mutta siltä se tuntuu. Matleenalla on naisen positio ja näkökulma, Auliksella vanhoillisen miehen, mutta silti kerronta on enemmän yleisinhimillistä kuin nais- tai miesmäistä. Vai luulenko vain, nainen kun olen?

En selitä tätä ajatusta kovin selkeästi... sanotaan vaikka nyt niin, että odotin suurempaa kontrastia ja sen puuttuminen havahdutti miettimään minkälainen on naisen ääni, minkälainen miehen, ja miksi niissä pitäisi olla eroa? Vai pitäisikö? Millaista? Auliksen tapa käsitellä tunteitaan on kyllä monessa kohdassa paljon toteavampi ja epäsuorempi kuin Matleenan. Hmm - olisi mukava kuulla jonkun mieslukijan mielipide Auliksesta.

Ristiaallokkoa myös jotenkin muutti mielikuvaani edeltävistä kirjoista. Luultavasti lukisin niitä erilaisella silmällä nyt. Matleena on erilainen Auliksen näkökulmasta, ja Aulis vasta erilainen onkin.

Tapahtumien puolesta kirja jätti auki asioita, joihin olisin toki halunnut selkeän ratkaisun. Happy end tai moraalinen opetus, näin ovat minua kouluttaneet sadat sadunkertojat kautta aikojen. Ensireaktioni sivujen loppuessa oli turhautunut ulvahdus.

Mutta kas kummaa, yli yön nukuttuani huomasinkin pitäväni suhteellisen avoimesta lopusta. Aulis ei koe mitään ihmeparantumista vakaumuksestaan. (Pahoittelut jos ilmaus jotakuta loukkaa, mutta sairaudelta se minusta näyttää, logiikan hivutustaudilta ehkä.) Aulis on kuitenkin matkan varrella oppinut kysymään ja havahtunut kyseenalaistamisen ja muuttumisen mahdollisuuteen. Lukija ei lopulta voi olla varma miten pitkän päälle käy: löytääkö Aulis jonain päivänä nöyryyttä nähdä vaihtoehtoja vai pitääkö vanha porukka kulttuureineen hänet otteessaan.

Avoimuus korostaa kirjan kehityskertomusluonnetta; pointti ei ole saako Aulis naisen ja minkä naisen, vaan oppiiko Aulis mitään. Itseään hän kai tässä enemmän etsiikin kuin naista.

Kirjan tyyli on ehtaa Ellilää. Huumoria löytyy, mutta vähän tosikkomaisen ja itsetärkeän Auliksen kohdalla siinä on tahattomuuden tuntua, joka todella palkitsee lukijan. Väkisinkin virnistytti kun änkyräkonservatiivi Aulis ei pääsiäisnäytelmän kohdalla ymmärtänyt, miksi ihmiset halusivat pukeutua kylpytakkeihin ja leikkiä kahden tuhannen vuoden takaisia palestiinalaisia. Hihii! Rinnastetaanpa tämä valitsemaani lukunäytteeseen niin saadaan täydet tehot irti:

- Me olemme vanhauskoisia, hän selitti. - Emme voi tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. 

Hän tajusi heti, ettei sitä olisi kannattanut sanoa. 

- Alttariyhteistyötä? Virpi sanoi. Hän vaikutti kummastuneelta. 

Aulis nielaisi. Hän ei yhtäkkiä ollut varma kuinka asian voisi selittää niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä. Hän alkoi puhua vuosituhantisen tradition kunnioittamisesta. 

- Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä et siis hyväksy, että nainen voisi olla pappi? Virpi tarkisti. 

- Se on vähän monimutkaisempi asia, mutta yksinkertaistaen, kyllä se niin on, Aulis sanoi. 

- Mutta mehän elämme nykyaikaa! (s. 181)

Aulis-parka! Ellilä ei miestä säästele. Hän on niin pihalla sekä itsestään että 2000-luvusta, että sääliksi käy. Enkä sano tätä kevyesti; on pienoinen ihme, että pystyn tuntemaan minkäänlaista empatiaa Auliksen kaltaista yhden ideologian suppilovahveroa kohtaan. Mutta Ristiaallokkoa jollain tavoin selitti, miten Matleena on voinut häneen alkujaan tykästyä. Aulis on ääliömäisyydessäänkin vilpitön ja mahdollisesti kykenevä oppimaan. Vähän. Tuo myötätuntohippuseni todistaa, miten vahvasti vaikuttaa kirjailijan kuvakulma, vaikkei henkilön luonnetta muutettaisi piiruakaan. Pätevää työtä!

Muutenkin Ristiaallokkoa vastasi odotuksia. Ehkä se myös sai pikkuriikkisen näverrettyä joitain ennakkoluulojani. Kenties seuraavan kerran täysiverisen patriarkaatin edustajan tavatessani kykenen lievään sääliin, puhtaan punahehkuisen raivon asemesta tai sen lisukkeena.

Kirsti Ellilä (2011). Ristiaallokkoa. Karisto. ISBN 978-951-23-5375-0.

The Life of the World to Come

Kuva: Amazon.com

Blogijutuissa olen nyt hypännyt yhden The Company -romaanin yli, suoraan viidenteen osaan The Life of the World to Come. Jotta pääsette ajan tasalle, siteeraan kuukausikoostetta varten tehtyä pätkää:

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. The Company -sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendoza ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun osan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä kirjassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Ja ilotulitusta tulee. Jos Game laukkasi, The Life of the World to Come painaa aivan Kelju K. Kojoottina eteenpäin. Tarinassa liikutaan aika-akselilla 150 000 eKr. - 2352 jKr., eikä suvantokohtia pääse syntymään. Primus motorina tarinassa ovat The Companyn idioottinerot, joiden tuotekehittely saa hurjia piirteitä. Kiitos aikamatkailun, hyväksytty suunnitelma on jo toteutettu - ei viivästyksiä lainkaan...

Juonesta on oikeastaan mahdoton puhua spoilaamatta sarjaa sellaiselle, joka ei sitä vielä ole aloittanut. Sen verran uskaltanen sanoa, että osan matkasta kertojana on taas Mendoza, jonka onneton rakkauselämä totisesti saa maanpiirin järkkymään.

The Lifen keskeinen teema on kuitenkin 2300-luvun maailma, The Companyn kotiaika. Terveyden ja turvallisuuden ihannointi yhdessä muutaman muun kulttuurisen mullistuksen kanssa on johtanut erikoislaatuiseen turvaistuinyhteiskuntaan, jossa höperöt älyköt nostalgiatripeillään saavat palokunnan niskaansa kun kehtaavat sytyttää takkatulen. Alkoholi on niin epäterveellistä, että oxfordilaisen sherry partyn tunnelman luodakseen täytyy kuvitella luumumehu viiniksi. Ja väestönkasvu on totisesti taittunut länsimaissa; lapsia ei paljon nähdä ja nekin harvat istuvat kotonaan käymässä virtuaalikoulua ja leikkimässä virtuaaliystävien kanssa.

Bakerillä on varmaan ollut hauskaa tulevaisuusvisionsa kanssa. En sanoisi sitä täysin uskottavaksi - mutta se on mainio kommentaari tietyistä nykyisen elämäntapamme piirteistä.

Kirjan juonellinen ydin hyödyntää vihdoin täysillä aikamatkailun hauskat mahdollisuudet. Vuosi 2355 on myyttisen maineen saanut ajankohta, jonka jälkeisestä ei tiedetä; nyt tuo kyborgeja ja ihmisiä yhtä lailla huolestuttava Suuri Hiljaisuus on lähestymässä. The Companyn retroasuiset asiantuntijat kehittelevät uutta kyborgimallia, joka turvaisi The Companyn vallan jatkossakin. Kuten arvata saattaa, edessä on perinteinen aikamatkailutilanne: he mahdollistavat oman toimintansa toiminnallaan.

Tämä on se klassinen melkein-paradoksi, jonka mahdollisuutta miettimällä voi testata oman aikakäsityksensä. Jos aika on lineaarista, näin ei voi käydä. Jos aika on taso tai kehä...

OTT: Tätä lukiessani nousi mieleeni assosiaatio talousuutisiin ja uutisointiin. Reuter kyseli äskettäin amerikkalaisilta heidän käsityksiin talouden näkymistä ja sai tulokseksi, että huonolta näyttää, varmaan vielä mennään alaspäin. Mistähän amerikkalaiset ovat tällaisen käsityksen saaneet? Eiköhän se mielikuva talouden tilasta ja suunnasta tule uutisista. Jos kysely olisi toistettu heti, olisi varmaan saatu vielä huonommat prosentit. Talouskin on mielentila, häntäänsä pureva käärme.

The Lifeen palatakseni, Dr. Zeusin tuotekehityksen idioottinerot tuovat mieleen ydinpommin laukaisimella neppista pelaavaan poikatrion. Hemmotellun, sydämettömän ja moraalittoman poikatrion. 

"Isn't that a a little hard on him? You're not only making him feel bad about something he didn't do, you're making him feel bad about something that didn't even shracking happen." 

"I believe churches used to call it original sin," Rutherford agreed, looking crafty. "But what does it matter, if it serves to make him a better man? If he could understand, I'm sure he'd thank us. I can't wait to see how he'll turn out, can you?" 

Chatterji raised his glass in salute. "I think you're right, Rutherford. This must be what gods feel like! [--] (s. 97/342)

Loistavia pahiksia Kage Bakeriltä! Ja vastavoimistakin kehittyy kirjan mittaa melkoisia persoonia. 

Kage Baker (2004). The Life of the World to Come. TOR. eISBN 9781429910446.

Arvioita:

Pauline Finch Bookreporter-saitilla

Kylmät kädet

Aamun Hesarissa julkaistiin syyskauden uusien kirjojen kooste. Vietinkin haaveellisen vartin ympyröimällä kaikki haluttavat ja päädyin viiteentoista kiinnostavaan. Mukana pari jo vuoroaan odottavaa. Valikointi on melkein tehtävä kirjailijan perusteella; eipä yhden rivin kuvauksesta kummoista käsitystä saa. Rasi-Koskisen Katariina olisi kyllä jäänyt lukematta luonnehdinnalla "kohtaamisia toden ja kuvitelmien rajoilla" - ei kuulostaisi yhtään minun kirjaltani!

Hyvältä näyttää syksy. Tervoa on tulossa ja Alistair Reynoldsia ja Kaari Utriota, ja se Sinisalo, joka on jo blogeissakin vilahtanut. Pimenevissä illoissa kajastaa lukulampun valoa...

Päivän varsinainen asia ei ole mikään syksyn uutuus. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Hilkka Ravilon kirjoja. Jo ensimmäisestä tiesin, että nyt on löytynyt kirjailija, jonka koko tuotanto pitää lukea. Taisin jo silloin tätä hehkuttaa, mutta sanon uudelleen: miten mukavaa onkaan löytää uusi vanha kirjailija! (Siis minulle uusi mutta kirjailijana konkari.) Sellaisen löydön jälkeen tietää, että monta hyvää romaania on odottamassa. Hehkuva esikoinen on toki hieno kokemus sekin, mutta sen luettuaan joutuu odottelemaan toista kirjaa vaikka kuinka kauan. Hilkka Ravilo, Arto Salminen, Lucy M. Montgomery, George R.R. Martin, Kage Baker - kaikki ovat olleet juuri tällaisia ihania uusvanhoja löytöjä minulle.

Tänään luin loppuun vuonna 2007 julkaistun Kylmät kädet, joka oli jälleen kerran taattua Ravilo-tasoa. Erinomaisesti rakennettu ja juurevalla, luontevalla tyylillä kirjoitettu kirja. Tapahtumat eivät etene ihan tasaisesti, mutta se ei haittaa ensinkään, koska muutenkin liimaudun joka sivuun.

Päähenkilö Meeri tuo mieleen Yö yllä viljan -romaanin Vapun. Meeri on ikänsä kovaa työtä tehnyt, vähään tyytynyt viisikymppinen leski, joka joutui pois sahan konttorilta nuoren, isorintaisen tuotannollis-taloudellisen syyn tähden. Uudella työpaikalla keittiössä Meeriä katsotaan pitkin nokkaa, sillä pienen kaupungin pahat kielet ovat tuominneet hänet todisteita kyselemättä. Kuppi menee lopulta nurin, kun kasvattitytär Tanita palaa kotikaupunkiinsa ja Meeri löytää jääkaapistaan parin käsiä, kirjakaupan kassissa. Mutta mitä on edessä - lisää vääriä tuomioita vai hengenlähtö kenties?

Meeri toi melkein vedet silmiin, niin kitkerännsuloinen on tämäkin tarina. Ravilo piirtää kuvan älykkäästä ja pragmaattisesta naisesta, joka ehkä katkeroituu muttei kovetu kuitenkaan. Tämä kirja onkin minulle esimerkiksi Mesimarjaa vakuuttavampi jossain mielessä. Pidin siitä miten Meeri on avoin kohtaamaan ihmisen ihmisenä, heti kun hänet itsensä kohdataan avoimesti ja asiallisesti. Hän kantaa vastuunsa, ja pakon edessä muidenkin vastuun, mitä nyt kerran sortuu hätäännyksissään pahaan tekoon...

Eikä Meerin jatkuvassa kestämisessä ja sietämisessä ole mitään marttyyrinkruunun kimallusta: sitä arkea vaan tulee eteen ja jaksettava on. Ravilon ihmiskuva osuu minusta niin hyvin nappiin tässä. Ei ole aikaa ja energiaa hienosyisille psyyken kriiseille: pitää selvitä skitsofreniaan sairastuvasta miehestä, vaikeasta lapsesta ja pyykeistä. Ei ole reilua, ei, mutta näin nyt vain on.

Kylmät kädet ei ole yhtä raaka kuin vaikkapa Mesimarjani, ei seksuaalisuuden sen enempää kuin väkivallankaan suhteen. Ajattelin taas, että Ravilon luonnehtiminen rikoskirjailijaksi on kovin harhaanjohtavaa. Minusta Kädet oli tarina rakkaudesta, selviytymisestä, tekopyhyydestä, elämän epäoikeudenmukaisuudesta, pienistä kaupungeista ja vähän kirjastoistakin. Samalla se on ironinen vierailu cappuccinokansan unohtamilla katvealueilla: siellä missä hullut ja röyhkeät korjaavat sadon, hiljainen hyve palkitaan huorittelulla ja porvariskakarat laulavat kirkkain silmin punalauluja.

Synkästä pohjavireestä huolimatta tämä oli minulle valoisin Ravilo tähän mennessä. Johtuisiko se osittain kirjoista? Meeri on lukutoukka, hänelle lukeminen on hengittämistä.

Lapsuuskodissa Meerille ei jäänyt aikaa lukemiseen, niinpä hän luki bussissa istuessaan ja koulussa välitunneilla. Ja kävellessään. Hän etsi reitit, jotka veivät puistojen halki, jolloin kuuli jo kaukaa hiekan ratinasta, jos joku oli tulossa vastaan. Hän kulki jalkakäytävillä talojen seinävieriä siksi, että seinän puolelta ei kukaan voisi häneen törmätä. 

Meeri kehitti tavan ottaa selville, oliko poika kiinnostunut kirjoista. Tanssikappaleiden väliajalla hän saattoi kysyä: "Mitä mieltä olet Mauri Sariolan romaanihenkilöistä? Eivätkö ne sinustakin ole turhan yksioikoisia?" Tai: "Minusta Mika Waltari kuvaa naisia kaksijakoisesti. Mitä mieltä sinä olet?" Monikaan poika ei tullut häntä toista kertaa hakemaan. (s. 52-53)

Niinpä. Sanoo paljon Meeristä, että hän kysyy silti. Tällainen vaivihkaa tehty luonnekuvaus on niitä juttuja, joista pidän Ravilon kirjoissa. Hänen henkilönsä ovat monessa mielessä aivan uskomattomia, mutta lukiessaan huomaa uskovansa ihan jokaikiseen, hullusta anopista kuukkelimieheen.

Hilkka Ravilo (2007) Kylmät kädet. Myllylahti. ISBN978-952-202-083-3.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Roz Kiltisti-blogissa