sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kahdentoista vala

Saran kirjoissa ainakin, ehkä muuallakin, on ollut esillä Raili Mikkasen Hopearenkaan taika. Kirja ja sen kanssa samaan sarjaan kuuluvat Pähkinäpuinen lipas, Myrkkypuun marjat ja Kahdentoista vala ovat olleet esillä muuallakin: muistan tunnelmalliset kannet jostain vaikken tiedä mistä.

Kirjastossa käydessä kävin kurkistamassa Hopearengasta ja päätin kokeilla miltä maistuisi nuorten historiallinen fiktio. Lainasin kaikki neljä. Takakansia tutkimalla selvisi, että Kahdentoista vala on kronologisesti ensimmäinen.

Valassa eletään 1670-luvun loppua ja tapahtumapaikka on läntisessä Suomessa, rannikolla, kaukana suurista kaupungeista. Eletään noitavainojen viimeisiä kiihkeitä vuosia. Briitta Joosepintytär, köyhä ja kiivassanainen parantaja, joutuu kevätkäräjille syytettynä noituudesta. Tarinaa kerrotaan Briitan kolmen tyttären näkökulmasta. Naimaikään ehtinyt Kirsti, itsekin parannustaidosta kiinnostunut Margareeta ja arka Anna joutuvat hekin käräjille todistajina, ja pian ollaankin kovan edessä: mestaustuomio uhkaa Briittaa, ellei löydy yhtätoista miestä vannomaan häntä viattomaksi.

Ei voi mitään, en kuulu kohderyhmään ja kyllä sen lukiessa huomaa. Tarinan kulku on Valassa sen verran yksinkertaistettua, persoonallisuudet korostuneita ja kieli paikoin niin osoittelevaa, että täti-ihminen putoaa jutusta ulos.
Kirsti kietoi kätensä Annan hentojen hartioiden ympärille. Hän katsoi tytön kalpeita pieniä kasvoja, joissa tummat silmät loistivat pelosta suurina ja puristi siskoa tyynnyttävästi itseään vasten. Kymmenvuotias Anna tuntui säikkyvän kaikkea ja kaikkia. Hän oli kuin arka metsänelävä valmiina hyppäämään piiloon pienimmästäkin rapsahduksesta.
- Meidän äiti ei ole tehnyt mitään liittoa, vai oletko muka joskus kuullut äidin huutavan perkelettä avuksi? Ei kukaan voi syyttää äitiä mistään, älä suotta pelkää, Kirsti lohdutti (s. 18)
Henkilöihin ja tapahtumiin en siis oikein onnistunut eläytymään. Vähän liian naivia, vaikka Annan kuulustelukokemus käräjillä kieltämättä värähdytti. On kuitenkin sanottava, että Mikkasen luoma maailma on sisäisesti johdonmukainen ja aihe kiinnostava. Pikainen netin selailu osoittaa, että vanhan Vaasan läänin alueella tosiaan tuomittiin 1670-luvulla väkeä noitina reippaaseen tahtiin. Valasta heräsikin jonkinlainen joutilas uteliaisuus aihepiiriin; Tampereen yliopiston noitanetin sivuilta löytyy melkoinen lähdeteosten lista.

Kotoperäisten noitien lisäksi uteliaisuutta herättää ajan arkinen elämä: nälkä, naimahuolet, kirkkomatkan pituus. Miljöö on rikas ja Valan luomissa mielikuvissa on elämää. En osaa kirjailijan tarkkuutta omien tietojeni pohjalta punnita, mutta ainakin kuvaus on uskottavan oloista. Mikkanen myös onnistuu synnyttämään kiinnostuksen siskosten myöhempiin vaiheisiin. Tuleeko Margareetasta parantaja, oppiiko Anna lukemaan?

Teksti on helppolukuista ja kirjat lyhykäisiä. Luultavasti luen seuraavatkin osat kun ne nyt on kotiin kannettu. Heh, Kaarina Kailan kuvat kannessa ovat niin hienoja, että ihan niitä hivelläkseen tekee mieli tarttua näihin kirjoihin. Suosittaisin näitä epäröimättä lukuintoisille 10 - 13 -vuotiaille tytöille; muiden lukijoiden kannattaa olla historiafriikkejä.

Raili Mikkanen (2003). Kahdentoista vala. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa

Tunnustuksia osa II

Lämpimät kiitokset Ammalle tunnustuspalkinnosta :-)

Ja tämähän on mukavan helppo tunnustelu, kun kysymyksetkin ovat valmiina.

1) Milloin aloitit blogisi?

Tarkalleen 21. syyskuuta 2010. Nuori blogi siis.

2) Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Kirjoja: miksi kirjan luin ja mitä siitä ajattelin. Huomaan sivuavani muutakin elämää silloin tällöin. Lukukokemus ei tule tyhjiöstä. Etenkin Neidit A ja B vaikuttavat kirjavalintoihin ja omiin tulkintoihini.

Lisäksi tulee toisinaan näitä bloggaamiseen liittyviä aiheita. Täällä blogistaniassa on muuten käyty käsittämättömän hyviä keskusteluja tänä talvena. Olen ollut ihan äimistynyt paljon parjatun nettikeskustelun tasosta. Riippuu kai siitä millä virtuaalimaailman nurkalla oleskelee *iskee silmää*

3) Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?

Apua! Mitähän tuohon vastaisi - tätähän pitäisi kysyä Ammalta ;-)

Sanotaan vaikka että päivitystahti. Luen paljon, joten bloggaankin paljon. Joskus olen pari kirjaa jäljessä, joskus saan itseni kiinni... Postaan jotain kaikista loppuun lukemistani kirjoista. Suunnitteilla on kyllä koostepostaus kevään kesken jääneistäkin.

4) Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Huomasin viime syksynä, että työasiat pyörivät mielessä ihan turhan paljon vapaa-ajallakin. Kaipasin vastapainoa, jotain uutta tekemistä. Olen myös usein ajatellut, että pitäisi laittaa johonkin muistiin mitä kirjoja on lukenut, ja mitä suunnitellut lukevansa.

En ole koskaan pitänyt lukupäiväkirjaa ja tuumasin kokeilla blogin muodossa. Sopivasti haastetta teknologiarajoitteiselle! Lupasin itselleni, että tuli mitä tuli, yhden vuoden ajan laitan blogiin ajatukseni jokaisesta lukemastani kirjasta, ja siitä mitä seuraavaksi pitäisi lukea. Täällähän olisi sitten vinkit valmiina lukujumin varalta. Heh, kun en ollut aiemmin blogeja seurannutkaan, en tosiaan aavistanut mikä lukuvinkkien aarreaitta kirjablogeissa odottaa :-D

5) Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Kuvattomuuden. Haluaisin että kuvakeiju toisi minulle kauniin, oikeassa valoituksessa otetun, tekijänoikeudellisesti vapaakäyttöisen ja  valmiiksi sopivan kokoisen kuvan jokaisesta kirjasta. Mutta ei ole keijua näkynyt, ja olen liian laiska kuvaamaan jokaisen lukemani kirjan. Toistaiseksi siis täysin kuvatonta. Yritän yleensä linkittää kustantajan sivuille, jotta kiinnostunut voisi käydä sieltä kurkkaamassa kantta.

Ja sitten ikävämpi asia. Toivoisin totisesti voivani muuttaa sen mikä-lie-kämmin Bloggerin toiminnoissa, joka estää päivittämästä blogini reunassa näkyvää linkkilistaa ja muutenkin haittaa luettavien blogien hallinnointia... aavelinkki on ilmaantunut profiiliin eikä sitä saa pois, ja bloggerin sivuilla palloilee muitakin onnettomia saman ongelman kanssa. *mutinaa, urputusta, ärinää*

En nimeä tällä kertaa yhtään yksittäistä bloggaajaa palkinnon saajaksi, mutta kannustan Hannan M:n tavoin ketä vain lukulistaltani nappaamaan itselleen: olette upeita kirjanystäviä kaikki tyynni!

Lopuksi vielä: vilpitön kiitos kaikille jotka luette ja kommentoitte. Hauskaa on pohtia kirjoja itsekseenkin, mutta vielä hauskempaa seurassa.

EDIT: Bloggerin kunnian vuoksi pitänee lisätä tänne tieto, että nyt olen päässyt päivittämään blogissa näkyvää linkkilistaa - jesh, jotain on korjattu! Valitettavasti profiilissa kummittelee edelleen tuntematon aaveblogi... ja help-keskustelussa joku kertoi saman ongelman vaivanneen jo kaksi vuotta (?) *huoh*

Elena

Rikon tapani ja sanon heti alkuun: Joel Haahtelan Elena oli loistava, ainakin Petteri Hynösen lukemana äänikirjana. Tässä oli minulle sitä kuuluisaa wow-efektiä, ehkä koska en paljoa odottanut. Jos et ole Elenaa itse lukenut, haluat ehkä jättää kirjoitukseni väliin. En olisi itse nauttinut tästä yhtä paljon jos olisin tiennyt etukäteen sen minkä aion tässä paljastaa. Harkitse itse!

Tarina on lyhyt, kokonaan minä-muodossa kerrottu. Kertoja on mies, jonka pään täyttää puistossa nähty tumma nainen. Joka aamu mies odottaa, näkee hänet hetken. Kesällä nainen katoaa, lähtee pois. Mies selvittää mihin, ja lopulta seuraa häntä.

Kuunnellessani Elenaa ahdistuin kertojan monomaanisuudesta, aloin suorastaan pelätä keskittyneen tarkkailijan vahtaaman naisen puolesta. Niin äärimmäisen herkästi mies havannoi Elenan jokaista liikahdusta, aistii takin hulmahduksen, olkalaukun liikkeen, kaiken. Elämässä ei tunnu olevan kertojalle mitään muuta kuin tuo nainen. Alkupuolella suorastaan ärsyynnyin kertojaan, joka ei selvästikään tiedä mitään Elenasta ihmisenä: tässähän nainen on miehelle mielikuvituksen tuote, projektio. Vain loputtoman itsekeskeinen ihminen voi leimaantua tuolla tavoin kuvitelmaansa.

Leikin pitkään ajatuksella, että Haahtela on tarkoituksella jättänyt viitteet muuhun elämään pois, korostaakseen pakkomiellettä, mutta hiljalleen alkoi epäilyttää. Jokin ontui. Onko  kysymys kaikkinielevästä intohimosta - vai siitä, että muuta ei elämässä ole? Osoittautuu että mies onkin vanhus, kahdeksankymmenen. Muuta ei olekaan kuin aikaa, aikaa ja Elena. Muisto, henkäys entisestä, kuin Syksyn sävel: ole mulle vähän aikaa hän. Huomasin miettiväni vanhuutta: sitä miten mielessä ja elämässä voi tietyssä iässä olla jo tilaa ja kirkkautta. Miten pientä elämä on, ja miten suurta.

Haahtela kirjoittaa intiimiä, kuultavaa kieltä, joka tulee suoraan kiinni. En tiedä onko kyse osittain Hynösen luennasta, mutta tämä oli oikeasti viehkoa kuunneltavaa. Yksinkertaista mutta viettelevää. Yksittäiset lauseet olivat niin linjakkaita ja niukantarkkoja, ettei esimerkkejä juuri kannata muistista tähän kaivella. Voi olla että lukijan hyvä tulkinta vaikuttaa. Kuunnellessa tuntui että sanat suorastaan soivat; jää mietittäväksi olisiko toiminut paperilla yhtä voimakkaasti.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vain yksi selkeä käänne. Koska yleensä olen Dramaattisten Tapahtumien suuri ystävä, ihmettelen itseäni kun sanon että Elenassa oli minun makuuni upeasti tasapainoinen juonen kulku. Kertomusta ei pitkitetty, se täytti tilansa eikä pyytänyt enempää. Lyhyet luvut rytmittivät mukavasti muuten vähäeleistä tekstiä. Tarina ja kieli sopivat toisiinsa ja täydensivät toisiaan. Loppuosassa, kun lukija tietää varmasti kuka minä-kertoja on ja mistä on kysymys, huomaa uudelleentulkitsevansa sitä mitä ja miten sanottiin. Miten hyvin teksti kääntyikin asetelmasta toiseksi: pakkomielteisestä stalkkaajasta hiivittiin tyhjenevässä elämässä vaikenevaksi vanhukseksi.

Harva kirja pystyy tähän: sen voisi melkein lukea uudestaan heti perään. Jos ei olisi tuota kutsuvaa pinoa tuolla... Mutta ensi kerralla haluaisin ehkä Haahtelani paperilla, nähdäkseni onko teksti yhtä hyvää ilman Hynöstä.

Valitsin Elenan ihan sattumalta. Se oli saatavilla äänikirjojen hyllyssä, ja muistelin joidenkin bloggaajien kehuneen Haahtelaa. Kiitos taas - ilman nimentunnistusta en varmaan olisi ottanut tätä.

Joel Haahtela (2004). Elena. Otavan äänikirja. Lukija Petteri Hynönen.

(Kustantajan sivuilta löytyy myös ote äänikirjasta mp3:na.)

Arvioita:
Pertti Lassila Hesarissa
Satun luetut
Uusi Kuu

lauantai 26. helmikuuta 2011

Marsalkka


Olen Mannerheim-kurimuksessa. Se lähti Tervon Troikasta ja eteni Seppälän Suomen historiaan. Nyt luin Hannu Raittilan Marsalkan, Markus Selinin ja Renny Harlinin epäelokuvaan kytkeytyvän kirjan.

Raittila on ollut mielessä muutenkin: Hanna M. (Morre) suositteli Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Pamisoksen purkausta, mutta kun nyt olen tällä marskitripillä, lainasin Metenkin kehuman Marsalkan ensin. Marsalkka tarkastelee Mannerheimin elämän loppua. Eletään 40-luvun loppua, Mannerheim viimeistelee muistelmiaan Sveitsissä tiedustelupäällikkönsä Paasosen avulla. Euroopassa odotetaan uutta räjähdystä. Läntiset tiedustelupalvelut valmistautuvat kommunismin vyöryyn. Väsynyt Mannerheim on mahdollinen pelinappula. Häntä haastattelee Martha Gellhorn, journalisti ja kirjailija, Hemingwayn kolmas vaimo. Kaikki minä-kertojaa - Paasonen, Mannerheim ja Gellhorn - ovat  ovat historiallisia henkilöitä, mutta Raittila tuskin on pyrkinyt täsmälliseen historialliseen totuuteen. Romaani on romaani, tulkinta.


Tulkinnallisuudesta Raittila muistuttaa itsekin lukijaa: keskivaiheille on sijoitettu muutaman kymmenen sivun pätkä, joka koostuu Mannerheim-elokuvan ja Marsalkka-kirjan vaiheita käsittelevästä kirjeiden sarjasta. Raittila paitsi kuvaa romaaninsa koukeroista historiaa myös käsittelee omia historiallisia tulkintojaan.


Jossain kirjassa voisin olla ärtynyt tällaisesta silmänkääntötempusta; olen aina pitänyt jollain tavoin rasittavana teatteria ja kirjallisuutta, jossa erikseen selitetään katsojalle tai lukijalle, että tässä nyt ollaan fiktiossa. Marsalkkaan ratkaisu sopi kohtalaisen hyvin, vaikka jättikin kaihertavan epävarmuuden tunteen. Jotkin kirjeiden tapahtumista ovat todellisia - mutta ovatko kaikki? Pitäisikö Raittilan kertomus vuoden 1967 ohjusryöstöstä uskoa? Onko se osa Marsalkan fiktiivistä universumia vai osa tiedustelun hullunhauskaa historiaa? *raivokasta googletusta*

Detaljeja kiinnostavampaa Marsalkassa historiaa tulkitsevana romaanina on sen perspektiivi siihen mitä olisi voinut tapahtua. Vuonna 1948 moni suomalainen, ja ilmeisesti amerikkalainenkin, oli vakuuttunut siitä, että Suomessa tapahtuu Neuvostoliiton tukema vallankumous hetkenä minä hyvänsä. Jälkiviisaana näitä pelkoja voi toki vähätellä, mutta se on epäreilua. Huoli oli todellinen. Kaivoin uteliaisuuttani hyllystä Paasikiven päiväkirjat (osa I, 1944-1956) ja lehteilin läpi vuoden 1948. Värisyttävää kamaa.
28.3. Neuvottelun jälkeen puhuin Fagerholmin kanssa siitä, mitä Skog ja Leskinen olivat minulle puhuneet kommunistien kaappauksen vaarasta.
Fagerholm luuli, että kommunistien kaappaus ei tulisi onnistumaan. Jos kommunistit sellaista yrittäisivät, niin he tietysti ensi tilassa yrittävät eristää presidentin. Armeijaan luotetaan, mutta jos presidentti on eristetty, niin ei olisi, kuka antaa orderit. Fagerholm kysyi, voisiko kenraalien kanssa etukäteen puhua, että he itsenäisesti toimisivat, jos laittomuutta tulisi tapahtumaan. (1125-6)
---
27.4. Kekkonen luonani. Kertoi, että USA:n lähetystön ensimmäinen sihteeri oli antanut amerikkalaisille sanomalehtimiehille tiedon, että muka Mannerheim oli lähtenyt ulkomaille perustaakseen emigranttihallituksen, ja kun tieto oli näin hyvältä taholta, niin kirjeenvaihtaja oli sen lähettänyt. (1162)
Huh, tuleepa pitkä juttu, mutta tulkoon. Minusta Marsalkassa on hienoa osittain juuri se, että siinä huomataan muuten vähemmälle jäävä vaihe historiassa. Menen pidemmällekin; mielestäni Raittilan tulkinta Mannerheimista on paljon vähemmän itsetarkoituksellinen kuin vaikkapa Seppälän, ja suoraan sanottuna hemmetin paljon taidokkaampi romaani.

Ehkä kyse on siitä, että Raittila ja Tervo enemmänkin uudelleenlukevat historiaa nykyhetken sallimasta perspektiivistä, ja siten inhimillistävät sitä. Seppälä kommentoi omaa aikaansa ja hyödyntää siinä historiaa. No joo... tai sitten yritän vain selitellä miksi tykkäsin kahdesta marskista ja inhosin kolmatta.

Kyse voi olla myös nostalgiatripistä. Minulla ja ikoni-Mannerheimilla on yhteinen menneisyys. Joskus kauan sitten kun asustin pienissä kämpissä Helsingissä, seinälläni roikkui aina mummonperintönä saatu, miekkakulmaisin kehyksin varustettu virallinen Mannerheim. Me taiteelliset kallionlukiolaiset ja myöhemmin me toivorikkaat valtsikkalaiset joimme maljoja marskille vuoroin vakavissamme ja vuoroin ironisesti, illan teemasta riippuen.

Raittila ansaitsee erityiskiitoksen hyvästä kielestä. Kaikilla kertojilla on oma tuntumansa. Mannerheimin vaikea kielellinen identiteetti on uskottavasti luotu tässä; näin voisi ajatella vanhan maailman kosmopoliitti ja vuosikymmenet korkeinta käskyvaltaa käyttänyt mies. Uskottavuus tulee osittain juuri kielestä. Se ei vedä lukiessa erityisesti huomiota puoleensa (joskin Raittila itse sitä välillä alleviivaa) vaan tekee työnsä siinä sivussa, vakuuttaa.

Valitsen silti mieluummin palan Martha Gellhornin kertomuksesta, sellaisen joka kuvaa Mannerheimin merkitystä aikalaisilleen, ikonin vankkoja juuria suomalaisten mielessä. Tässä ollaan marsalkkaa hyvästelemässä.
Kirkkoon johti nelijono, jonka toista päätä ei näkynyt. Lähdin kävelemään jalkakäytävällä jonottavien ihmisten vieritse tutkiakseni, miten pitkäksi jono oli muodostunut. Sain kävellä korttelin toisensa jälkeen. Välillä jono kääntyi kadunkulmassa yhdeksänkymmentä astetta ja jatkui taas korttelin seuraavan nurkan ympäri näkymättömiin. Kello oli neljä aamulla. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta.
Kaikkien kummallisinta ja melkein pelottavan vaikuttavaa oli se, että ihmiset eivät puhneet mitään. He seisoivat kiinni toisissaan neljä rinnan ja tuhansia peräkkäin. Kuten ne perkeleen pingviinit dokumenttielokuvissa! Nämä eivät vain olleet pingviinejä vaan pakkasessa paikoillaan seisovia mustiin päällystakkeihin ja valkeisiin kaulahuiveihin pukeutuneita ihmisiä. En ymmärtänyt mistä oli kysymys. Mitä helvettiä näille on tapahtunut? (s. 431)
Mitä oli suomalaisille tapahtunut? Sitä tässä vieläkin mietitään. Upeaa että Raittila on löytänyt ja kyennyt kirjoittamaan ulos aivan omannäköisensä Mannerheimin, kaikesta aiemmasta huolimatta. Tähän kirjailijaan pitää palata.


Hannu Raittila (2010). Marsalkka. Helsinki: Siltala.

Arvioita:
Vesa Karonen Hesarissa
Juhani Ruotsalo Demarissa
Hannu Waarala Keskisuomalaisessa
Petteri Värtö Etelä-Saimaassa

torstai 24. helmikuuta 2011

Kirje kaapista

Hyvät Ystävät,

kirjabloggaamisen etiikasta, oikeutuksesta ja mm. nimettömyydestä on keskusteltu  vilkkaasti K-blogissaSallan lukupäiväkirjassaAmman blogissa, pikkuisen täälläkin ja viimeksi täällä

Moni bloggaaja kokee omalla kohdallaan, että nimettömänä kirjoittaminen ei ehkä ole reilua. Olen nyt pari päivää pohdiskellut omaa intuitiivista haluani pysytellä kaapissa. Vaikka kirjabloggaajat ovatkin hyvin suvaitsevaisia myös nimettömyyden suhteen, enkä mitenkään tunne jengipaineiden paukuttavan kaappini ovella, haluaisin jakaa joitain omia syitäni kanssanne.

On persoonallisuuteen liittyviä syitä pysyä nimettömänä. Luodessani lukupäiväkirjan tein linjauksen, että bloggaan kaikista lukemistani kirjoista. Tämähän lähti liikkeelle tutkimusmatkana omaan lukemiseen. Oli upea yllätys, että ajatuksia pääseekin täällä jakamaan näin monen fiksun, kirjoja rakastavan ja niitä tuntevan ihmisen kanssa. Mutta koska blogin perusmissio on edelleen sama, ja koska luen nopeasti ja paljon (aina?), tulee blogiin postattua melkoisella tahdilla. Niinpä juttujen taso vaihtelee. Jos bloggaisin omalla nimelläni, en pystyisi itsekritiikin takia pitämään enää lukupäiväkirjaa - siitä tulisi jotain muuta. Kirjoittaisin paljon harvemmin ja paljon huolellisemmin. Itse asiassa blogista tulisi suorittamista sen sijaan että se on henkireikä, rakas harrastus, rentoutumista. 

On ammatillisia syitä pysyä nimettömänä. Minua on siunattu harvinaisella etunimellä - google löytää meitä kai neljä. Koko nimeni on, ainakin oikein kirjoitettuna, tietääkseni ainoa Suomessa. Tienaan leipäni eräänlaisessa asiantuntijatyössä, ja minulla on ammatillinen netti-identiteetti. Nykyään googlaaja löytää golf-tulokseni ja, jos on tarkka, kunnallisvaaleissa joskus saamani äänimäärän. 

En halua, että ensimmäinen mihin kiinnostunut törmää on (lähes) järjetön intohimoni kaikenlaiseen kirjallisuuteen. Se että luen fiktiota ja omaan alaani liittymätöntä populaaritiedettä illat pitkät todistaa minimissään, että prioriteettini ovat epäilyttävät. Ammatillisesti haitta ei välttämättä olisi niin suuri kuin kyynisinä hetkinä epäilen, mutta plussaksi tätä tuskin laskettaisiin. Jos joskus pidän blogia omalla nimelläni, se on erilainen blogi. Se on jotain mikä on tietoisesti osa rooliani työelämässä.

Jokaisella on monta roolia, monta elämää. Jos bloggaan kirjoista omalla nimelläni, sekoitan kaksi tärkeää roolia.

On sosiaalisia syitä pysyä nimettömänä. En ole ujo, mutta olen sen verran rajoittunut, että en halua kaikkien mahdollisten ihmisten tietävän minusta niin paljon kuin kirjakommenttini paljastavat. Ja nehän paljastavat paljon. Suurinta osaa puolitutuistani tuskin kiinnostaa (Luojan kiitos!) mutta joukkoon mahtuu myös sellaisia, joiden suhteen en halua ottaa sitä riskiä. 

En myöskään halua seistä naama punaisena vastaamassa kommentteihin "miten ihmeessä sinä ehdit lukea noin paljon" ja "minä en ole lukenut eläissäni kuin kaksi kirjaa ja hyvin pärjään" ja "eikö miehes ikinä anna sulle kaukosäädintä".  Kaikista näistä selviytyy, mutta onko pakko?  Juttelen todella mielelläni kirjoista ja kirjallisuudesta sellaisten ihmisten kanssa, joita kirjat kiinnostavat - ja niiden muiden kanssa en. 

Myös ennakoimattomuus on syy pysyä nimettömänä. En tiedä internetistä tarpeeksi - epäilen ettemme kukaan tiedä siitä tarpeeksi - enkä osaa ennakoida kaikkia potentiaalisia seurauksia. On luultavasti (tieto)riskejä, joita en osaisi hallita. "En tiedä" on yksi syy. 

Jaan kanssanne vielä kotigallupin tulokset. Kysyin Neideiltä A ja B (nettimaailman minua kokeneempia kansalaisia), onko epäeettistä pitää nimetöntä kirjablogia, jos siellä myös moittii kirjoja.

Neiti A vastasi osapuilleen näin: Siis ei kirjablogi nyt niin tärkeä ole. Eikö tuo nyt ole vähän liioittelua. Saa kai kirjoja haukkua nimettömänä. Sit jos sä rupeet herjaamaan tai kiihottamaan kansanryhmiä vastaan tai haukkumaan homoja tai uhkailemaan väkivallalla, sun kuuluu laittaa oma nimi näkyviin. (!!! No, kysymyshän oli etiikasta, ei käytännöstä).

Neiti B: Täh? Nimettömyys just on se pointti. Mitä järkee siinä olis et netissä ei voi olla salanimellä? DA:ssa monet on just siks nimettömänä, että taiteilijan taustat ei vaikuta. (Neiti B harrastaa DeviantArt-galleriaa, jossa taiteilijat usein esiintyvät nimettöminä).

Astetta vaikeammaksi homma menee, jos bloggaamisesta joskus muodostuisi tulovirtaa - totta puhuen en usko että merkittävästä tulosta voi olla kysymys - mutta jos niin käy, ohjaan mahdolliset sentit suoraan hyväntekeväisyysjärjestölle, johon kuulun. Nimettömällä blogilla tienaaminen ei tuntuisi reilulta. 

Tärkeimmät oman nimen käyttämisen plussapuolet olisivat, että blogin uskottavuus lisääntyisi, ja että kirjailjoiden ei tarvitsisi (minun kohdallani) sietää anonyymia palautetta.

Hmm.

Nimetön (asiakas)palaute on useimmilla aloilla katsottu jopa uskottavammaksi kuin omalla nimellä annettu. Siitä myös tietää mitä se on - anonyymiä - ja siihen voi suhtauta juuri sellaisella vakavuudella kuin katsoo sen ansaitsevan. Ja salanimellä puuhaavalle bloggaajalle voi myös laittaa kommentin tai sähköpostia.

Lukijat ovat totta kai minullekin tärkeitä. Rakastankin kommentteja ja olen aina ilahtunut kun huomaan saaneeni uuden lukijan *virtuaalihali teille*. Mutta suuri määrä lukijoita ei ole oleellinen tällaiselle lukupäiväkirjalle. En siis mieti luotettavuutta markkinointimielessä.

Kaikkiaan minusta tuntuu, että laittamalla nimeni kirjabloggaajana nettiin teen peruuttamattoman päätöksen, johon sisältyy tarpeettomia riskejä.

Joten netissä tunnette minut edelleen nimimerkillä, ja olen iloinen että yhteisömme sallii sen. Mutta mitenkään yltiösalaperäinen en ole ja haluaisin kovasti tavata blogistanialaisia livenä. Jos suinkin onnistun luikertelemaan itseni töistä vapaaksi seuraavien Helsingin kirjamessujen aikaan, ilmaannun sinne ja esittäydyn. Tunnistatte varmaan minut kuvastani *grin*

Ihmisillä jotka rakastavat kirjoja on todistetusti sielu - muista en ole ihan varma.

Rakkain terveisin,
Booksy

EDIT 18.3.12: poistettu Neiteihin liittyvä sivulause.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Manillaköysi

Neiti A:n syyksi tai ansioksi voi vierittää tämän kirjan lukemisen. Vähän hätkähdin kun pyydettiin tuomaan ysiluokkalaiselle kirjastosta Veijo Meren Manillaköysi, ihan vapaaehtoisesti. Äidinkielenkirjassa oli ollut katkelma, siitä into.

Piti sitten lukea itsekin. Alkoi hävettää kun en ollut lukenut.

Manillaköysi oli aivan erilainen kuin odotin. Tiesin sen käsittelevän sotaa, ja kuvittelin epämääräisesti kyseessä olevan jotain Tuntemattoman sukuista. Manillaköysi kuitenkin lähestyy kysymystä sodasta aivan erilaisesta näkökulmasta. Meri ei selosta sotaa vaan sodan hulluutta, sitä minkälaisina sekopäinä ihmiset sodassa näyttäytyvät.

Kirja koostuu kehyskertomuksen yhdistämisestä tarinoista, joita yhdistää yhtäaikaa absurdi ja todentuntuinen meno. Tarinoita kerrotaan junassa ja kotituvassa, mutta kipeimmät asiat jätetään sanomatta. Manillaköydestä ei  kotona puhuta. Sodasta ei ole hyviä tuomisia; voimalla ja väellä ei saa kukistettua edes muurahaispesää.

Meri kirjoittaa kaunista, luonteikasta ja vain lievästi vanhahtavaa kieltä. Edustavampiakin otoksia löytyisi, mutta otan näytteeksi pätkän, joka koukutti Neiti A:n:
Vääpeli nojasi puuhun ja nauroi makeasti.
- Ette te tuolla tavalla saa sitä ikinä alas, hän sanoi. - Antakaa minun koettaa. Takaan, ettette te ettekä sairaala kärsi mitään vahinkoa, mutta tuo hullu tulee alas tukka suorana ja rappuja pitkin.
Vääpelin annettiin koettaa. Silmä kovana kaikki tuijottivat häneen, hoitajat ja lääkärikin, joka oli ollut kattoluukusta puhumassa miehelle järkeä, mutta todettuaan sen tehottomaksi palannut pihalle. Sotamiehetkin tulivat muun väen sekaan.
Vääpeli käveli arvokkaasti seinän viereen, ojensi kätensä seinää vasten ja jännittyi työntöasentoon. Sitten hän huusi komentoäänellään.
- Jos et tule sieltä katolta alas ja kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon. (s. 75)
Voin kuvitella että julkaisuaikanaan Meren romaani on varmaan herättänyt rajumpia tunteita; nyt se ajatteluttaa enemmän kuin ahdistaa. Viisikymmentä vuotta ja risat - ja millaisia vuosia! Tämän päivän tavislukija kohtaa Manillaköyden aivan eri ehdoilla kuin aikalaiset. Kävi mielessäni että tässä suhteessa Linnan taikka vaikkapa Canthin kirjat, jotka ehkä korostavat ja kuvaavat kontekstiaan enemmän, ovat nykylukijalle jossain mielessä helpompia oivaltaa.

Jäi tunne että jokin kerros jäi vielä kaivelematta. Tämä kirja pitäisi lukea uudestaan, ehkä vuoden tai kahden kuluttua.

Lukemisessa oli muuten lempeän nostalginen sivumaku: sain kirjastosta alkuperäisen painoksen. Sisäkanteen on liimattu hellyyttävä lainausohje. "Pidelkää kirjoja hyvin! Älkää siis koskaan kirjoitelko tai piirustelko niihin, älkää taittako niiden lehtiä merkiksi, tai käännelkö niitä kostutetuin sormin!" Lopussa vielä neuvotaan: "Jos kodissanne on puhjennut tarttuva tauti, ilmoittakaa siitä kirjastonhoitajalle ennen kirjojen palauttamista".

Manillaköysi on kestänyt aikaa lainausohjetta paremmin. Loppulauselma molemmilta arvioitsijoilta täällä kirjatoukan kolossa oli positiivinen. Myös Veijo Meren kirjoittamia historiallisia elämäkertoja kannattaisi varmaan lukea, niin vakain tuumin mies asettelee sanansa.

Veijo Meri (1957). Manillaköysi. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Kai Laitinen Hesarissa (Kritiikin klassikot)
Uusintapainos vuodelta 2007 on innoittanut Hiltusen kirjoituksen Kiiltomadossa.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Vettä kevyempää

Ajauduin taas kerran sivuraiteille lukusuunnitelmistani kun kirjastossa tuli vastaan Markku Turusen romaani. Juuston pimeän puolen jälkeen on ollut mielessä tutustua Turusen kirjoihin laajemminkin, ja Vettä kevyempää vikutteli palautettujen hyllystä.

Vettä on tarina pirtulastista ja sen haltijoista, Blomin veljeksistä. Dörtsi joutuu kotoisan onnettomuuden seurauksena sairaalaan, jolloin Kyösti-veli kutsutaan remmiin, pimeää pirtulastia noutamaan ja piilottamaan. Kolmas veli Leevi on liikenteessä kuvaajan kanssa, dokumentin teossa, ja avustaa kirkkaan kätkennässä. Apu on tarpeen, sillä Kyöstillä on ongelmia omastakin takaa; ravihevonen laukkaa, uskottomuus paljastuu ja vaimokin karkaa.

Kirjassa oli irtonainen, hyvä blues-fiilis, mutta samalla hyvin suomalainen tunnelma. Henkilöistä syntyi päässäni jotenkin kaurismäkeläinen mielikuva - ehkä siksi että Kaurismäen elokuvat ovat pyörineet mielessä Amman leffajutun jälkeen. Jotain äärimmäisen kotoperäistä on kiuasonnettomuudessa, pirtukatiskoissa ja saamattoman oloisessa, ilottomassa uskottomuudessa. Ankeudesta on onneksi tislaantunut huumoria, esteettisesti.

Kielestä tykkäsin, se oli luonteikasta muttei liian konstailevaa. Tekstissä on myös vaihtelua, rytmi ei junnaa.
Nuorten palstalla sydämeen käyvä kertomus yksinäisyydestä. Ei osaa ottaa vastaan rakkautta, vamma sielussa. Nimimerkki Olenko tuhonnut elämäni? Et sinä rakas lapsi, sinun elämäsi on vielä edessä päin, saatpa nähdä, tulee uusia ystäviä jotka hoitavat sielusi terveeksi, puhaltavat siihen lempeästi kuin äiti pipiin sormeen. Mutta minä olen jo keski-ikäinen, voisin olla isäsi, pää kaljuuntumassa, vatsaa enemmän kuin kykenen uimahousuisillani arvokkaasti kantamaan, ja nyt on perhe jättänyt uppoavan laivan. Osuma vasempaan kylkeen, sydämen kohdalle, ei paniikkia, pelastusveneet alas! Seison ryhdikkäänä komentosillalla käsi lipassa, hikoillen ja polvet tutisten, vasemman käden sormenpäillä huomaamattomasti tukea reelingistä. Hiukan kärsivällisyyttä, tämä kestää vielä vähän aikaa, iso alus uppoaa hitaasti, säiliöt eivät täyty hetkessä. (s. 161)
Juoni ei ollut järisyttävä, mutta tunnelma oli pätevän tekijän. Juuston pimeä puoli kieltämättä vaikutti enemmän, hyvässä ja pahassa, mutta Vettä kevyempää pesee mennen tullen monta muuta huumoriksi luokiteltua kirjaa. En saanut röhönauruja, mutta sellaista katkerankaihoisaa hymyä riitti. Voi meitä hassuja rassukoita...

Markku Turunen (2001). Vettä kevyempää. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Putte Wilhelmsson Hesarissa
Nina Vuolio Kiiltomadossa

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Predictably irrational

Dan Ariely on tutkija kuumalla alalla jolla on kamala nimi: käyttäytymistieteellinen taloustiede (behavioral economics). Käyttäytymistaloustiede ei kuulosta juuri paremmalta. Mutta ei se mitään - ensimmäinen Nobel on jo alalle saatu (psykologi Daniel Kahneman vuonna 2002). Epäilemättä sopiva suomennoskin vielä löytyy.

Oikeasti kyse on melko vallankumouksellisesta ajatussuunnasta, joka alkaa hiljalleen lyödä itseään läpi taloustieteen valtavirran hinkatessa ankarasti vastaan. Irrationalistit nimittäin tönivät parhaansa mukaan nurin taloustieteen suurinta pyhää: Rationaalista Ihmistä. Adam Smithin ajoista lähtien on uskottu markkinoiden näkymättömään käteen, täydelliseen kilpailuun ja hyötyjään maksimoivaan kuluttajaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta teoreettisena ideaalina täydellinen kilpailu ja siinä toimiva hinnanmuodostus porskuttavat edelleen, peruskoulusta alkaen. (Tiedän tämän koska Neiti A pakotti kuulustelemaan yhteiskuntaopin läksyt.)

Irrationalistien viesti on yksinkertainen: ihminen ei toimi rationaalisesti. Siispä taloustieteen rakentaminen rationaalisen käyttäytymisen oletukselle on yhtä hölmöä kuin tähtitieteen mallien perustelu taivaankappaleiden sosiaalisilla tarpeilla. Arielyn vuonna 2008 julkaisema Predictaly irrational saikin tiettyä potkua sanomalleen viimeisimmän rahoituskriisin myötä. Jos Alan Greenspan, perinteisten taloustieteilijöiden suojelupyhimys, joutuu myöntämään malliensa pettäneen, on ilmassa suuren kumouksen tuntua. Ihankohan taloustieteissä oikeasti alettaisiin myöntää, että markkinoilla toivat vajavaiset ihmiset?

Rationalisuuden oletuksiin pohjaavien talousmallien kritiikki ei sinänsä ole uutta, mutta kieltämättä Arielyn kollegoineen tekemät kokeet demoavat hauskasti ja tehokkaasti useita inhimillisen päätöksenteon järjettömyyksiä. Enimmäkseen todellisen elämän käytännön tilanteissa tehdyt kokeet mm. osoittavat kuinka vaikea on arvioida minkään arvoa ilman vertailukohtaa, kuinka yliarvostamme sellaista minkä jo omistamme, ja kuinka järjettömän sitkeästi uhraamme selviä etuja epäselvien mahdollisuuksien säilyttämiseksi.

Tekstinä Predictably irrational on tyypillistä hyvin avattua populaaritiedettä ja ihan mukavaa luettavaa. Vahva amerikkalainen säväys ärsyttää välillä. Ariely on sisällyttänyt kirjaansa erilaisia suosituksia siitä miten yhteiskuntaa kannattaisi ehkä muuttaa ennakoitavan irrationaalisuuden haittojen vähentämiseksi, ja tietenkin esimerkit ovat varsin kulttuurisidonnaisia. Perussanoma on kuitenkin yleispätevä: jos olet ihminen, sinulla on todennäköisesti taipumus tiettyihin järjettömyyksiin. Ariely arvelee, että voimme oppia välttämään päätöksenteon ansoja - ainakin välilä - jos tulemme niistä tietoisiksi.

Yksi minua kiinnostaneista osuuksista kirjassa käsittelee eroavaisuuksia markkinaehtoisen ja sosiaalisen vaihdannan välillä. En ole varma voiko Arielyn tuloksia ja päätelmiä suoraan siirtää kulttuurista toiseen. Omien kokemusteni perusteella väittäisin että ainakin osittain voi: sosiaalisista syistä teen paljon sellaista työtä, jota en maksusta tekisi. Sosiaalisten normien mittapuulla kannattaa lähteä kahvinkeittäjäksi turnaukseen - markkinanormien mittapuulla lauantaipäiväni ei olisi edes kaupan. Sama ilmiö näyttää pätevän muuallakin.
A few years ago, they studied a day care center in Israel to determine whether imposing a fine on parents who arrived late to pick up their children was a useful deterrent. Uri and Aldo concluded that the fine didn't work well, and in fact it had long-term negative effects. Why? Before the fine was introduced, the teachers and the parents had a social contract, with social norms about being late. Thus, if parents were late - as they occasionally were - they felt guilty about it - and their guilt compelled them to be more prompt in picking up their kids in the future. (- -) Now that the parents were paying for their tardiness, they interpreted the situation in terms of market norms. In other words, since they were being fined, they could decide for themselves whether to be late or not, and they frequently chose to be late. (s. 76-77)
(OTT: Järjellä ja tunteella -blogissa käydyssä vilkkaassa keskustelussa sivusin kysymystä sosiaalisista ja markkinanormeista kommentoidessani, mutten osannut selvästi selittää mitä tarkoitin. Minusta tuntui että tästä on osittain kysymys: onko lukija sosiaalisessa vai markkinasuhteessa kirjailijaan? Jälkimmäisen suhteen voi jättää huomiotta ja nauttia vain "asiakkaana" "tuotteesta". Edellinen on mutkikkaampi juttu. Kuvittele vaikkapa tilannetta, jossa palkkaat kesätöihin ystävän jälkikasvua. Kakara osoittautuu veltoksi tampioksi. Mitä teet? Markkinanormien mukaan tulee kenkää koeajalla, mutta todellisuudessa olet pahassa välikädessä. No joo, ehkä vertaus on huono, mutta arvelisin kirjan olevan kirjailijalle hyvin henkilökohtainen asia, niin kuin lapset ovat vanhemmilleen.

Mutta silti. Syntyykö kirjailijuuden korostamisesta kirjan asemesta vaikkapa kirjailijablogissa kvasi-sosiaalinen suhde lukijoihin? Ja missä määrin voi olettaa sen sitovan lukijoita? Jos "tuotepakettiin" katsotaan kuuluvaksi kirjan lisäksi kirjailija, voiko kirjaa enää kritisoida kritisoimatta kirjailijaa henkilönä? Apua!

Loppujen lopuksi, Sallan lukupäiväkirjassa käyden keskustelun jälkeen, päätin että saa. Kaikki kommentit kirjoista ovat asiallisia tai asiattomia vain omilla ansioillaan. Jos ennakkokäsitykset kirjailijasta vaikuttavat lukemiseen ja kommentointiin, se on kommentoijan oma häpeä. Ja jos kirjailja ei pysty erottamaan lukukokemukseensa syystä tai toisesta tyytymättömän "asiakkaan" valitusta henkilökohtaisesta loukkauksesta, se on kirjailijan oma häpeä. Netin näennäinen intiimiys ehkä tässä sekoittaa päätämme sosiaalisen ja markkinaehtoisen vaihdannan rajanvedosta.)

Olen viime vuosina lukenut liudan käyttäytysmistaloustiedettä sivuavia kirjoja, ja lopuksi on pakko todeta: Predictably irrational on hyvä ja viihdyttävä kirja, mutta se ei ole paras valinta, ainakaan jos aikoo lukea vain yhden. Taloustieteiden arkisovelluksista kiinnostuneelle Tim Harfordin hauska The Undercover Economist on parempi, samoin Freakonomics (Steven Levitt & Stephen Dubner). Järjettömyyden tutkailuun puolestaan Stuart Sutherlandin Irrationality tai Brafman & Brafmanin Sway ovat toimivampia introja, varsinkin Irrationality on kutkuttava.

Onko näiden järjettömyyttä ja taloutta luotaavien opusten lukeminen auttanut toimimaan fiksummin tai tienaamaan enemmän? Ei ole. Mutta minulla on paljon enemmän hupia hölmöilystäni.

Dan Ariely (2009). Predictably irrational. Revised and expanded edition. London: HarperCollins.

Arvioita:
New York Times
Bloomberg Businessweek

lauantai 19. helmikuuta 2011

Koirapäinen pyöveli

Innostuin taannoin lukemaan Päivi Alasalmelta peräti kolme kirjaa - Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen - ja siinä jossain välissä taisin päättää lukea muutkin Alasalmen teokset. Kotikirjastosta löytyi 2010 julkaistu novellikokoelma Koirapäinen pyöveli.

Jokin novelleihin tarttumisessa on edelleen vaikeaa. Syystä tai toisesta novellikokoelma joutuu aina odottelemaan vuoroaan pitkään. Ehkä siksi että lukeminen on minulle maailmastapakoa, ja novellissa matka sinne ja takaisin on niin paljon lyhyempi. Novelli on käväisy kahvilla kaverin kanssa. Kunnon romaani on viikko vierailla mailla.

Koirapäisen pyövelin tapaukseen vertaus ei ihan istu, sen verran oudoilla alueilla Alasalmen tallaama polku välillä kulkee. Kokoelmaan kuuluu kaksikymmentä lyhyttä kertomusta, ja melkein kaikissa on jokin fantastinen elementti. Voi melkein kuvitella että näin tapahtuu. Mutta ei aivan.

En voi olla vertaamatta Pyöveliä Maarit Verrosen kokoelmaan Normaalia elämää. Verrosta pidetään jossain määrin scifi- tai fantasiakirjailijana, mutta oikeastaan Pyövelin novelleissa on minusta vahvempi... noh, sanotaan vaikka kuvitteellisuuden tuntu. En tiedä mistä se johtuu, mutta Normaalia lukiessani ajattelin 'voi itku, näin voisi tapahtua ja tapahtuukin', kun taas Pyövelia lukiessani mietin 'hauska juttu' ja 'kiva idea'. Rehellisesti, minusta Normaalia oli tekstinä parempaa ja tasalaatuisempaa, tarkkasilmäistä. Olisin varmaan pitänyt Pyövelistä enemmän, jos ei olisi tuota Verrosen kokoelmaa niin tuoreena mielessä.

Mutta Alasalmen vahvuus onkin minusta enemmän juonissa ja asetelmissa, ja siinä miten pienistä elementeistä kasvaa hiljalleen absurdi kokonaisuus. Hän jotenkin viettelee mukaan leikkiin. Pyövelin lyhyissä novelleissa tämä vahvuus ei pääse kunnolla kukkimaan. Joissain novelleista musta huumori jäi vitsin tasolle, toisissa kantoi paremmin.

Lemppariksi en osaa kokoelmasta yhtä novellia nimetä. Sudensulhanen, tarina omalla saarellaan elävästä naisesta, ja lyhykäinen Jätä se! jäävät parhaiten mieleen.
Aivan liian varhain aamulla Oriveden Orituvan ABC-huoltamon takapihalla seisoskeli kaksi miestä. Toinen poltti oikeaa tupakkaa, toinen itse käärittyjä savukkeita. Kun toisen tupakat loppuivat, toinen tarjosi hänelle sätkiään. Tumpit he heittivät eteensä asfaltille. Laatikossa, johon he nojailivat, luki: Kodin ongelmajätteen keräyspiste. (s. 127)
Näin alkaa Jätä se!. Jos oikein tarkkaan lukee, ensimmäisessä kappaleessa onkin koko tarina. Loput kuusi sivua vain varmistavat, että juttu menee perille asti. Ovelaa. Alasalmimaista.

Päivi Alasalmi (2010). Koirapäinen pyöveli. Helsinki: Gummerus.

MUOKKAUSTA:
Arviot unohtuivat! Tässä
Keskisuomalaisesta Paula Koskimäen arvio
Hesarissa Satu Koskimiehen arvio
Jorin kommentit Kaiken voi lukea -blogista

perjantai 18. helmikuuta 2011

Saippuaprinsessa

Olen kierteessä. Yksi Utrion kirja näyttää johtavan toiseen. Ruman kreivittären jälkeen alkoivat mietityttää ne kaksi muuta epookkikomediaa, jotka vielä löytyvät omasta hyllystä. Joulupukki on ollut kiltti vuodesta toiseen.

Saippuaprinsessa sijoittuu 1830-luvun alkupuolelle, siis vähän ennen Ruman kreivittären aikaa. Kalevalaa pukkaa pian painosta, mutta viimeiset kustavilaiset jaksavat vielä kiinnittää kauneuspilkkua poskeen ja ratsastaa käyntiä maneesissa. Kirjan sankaritar on balttilaisen saippua(kauppias)omaisuuden perijätär Ulrika, peräti 23-vuotias neito, jota naimattomuus ei huoleta. Hän on kasvanut enimmäkseen Vienan laulumailla, runonkeruureissuilla oppineen isänsä matkassa, varallisuudestaan tietämättä. Ulrika onkin oppinut seurapiirien näkökulmasta aivan väärän tärkeysjärjestyksen. Ulrika lähetään Helsinkiin tutustumaan piireihin ja aviomiestä hankkimaan. Ehdokkaita löytyy vaikka kuinka monta kun sana omaisuudesta leviää.

Toiseksi keskeiseksi päähenkilöksi nousee Viktoria, köyhään virka-aateliin kuuluva tahtonainen, jonka hallitsee ympäristöään pelkällä persoonallisuuden voimalla. Viktoria terrorisoi erehtymättömällä tapojen ja sopivaisuuden tuntemuksellaan kihlattunsa perhettä ja jopa sulhasmiestään, paroni Mauritzia. Mauritz puolestaan haaveilee vain sokerijuurikkaan viljelystä, kunnes sukulaistyttö Ulrika vilpittömine silmineen kääntää miehen pään.

Saippuaprinsessa on Kreivittäreen verrattuna vielä kepeämmän oloinen kirja - tai sitten tuntosarvet ovat tylsyneet kun lukee useamman peräkanaa. Rakastavaisten tunnelmiin en tässä kovin vahvasti eläytynyt, sillä Viktorian ja hänen renttu-veljensä, Ulrikalle suunnitellun kosiomiehen, tunteita kuvattiin melkeinpä kirkkaammin värein kuin sankariparin. Ulrikan älykäs ja rohkea persoonallisuus tuli jotenkin löyhästi välitettynä tarjolle, enemmän muiden reaktioina kuin Ulrikan omina ajatuksina. Juonestakin jäi vähän tyttökirjamainen olo, siinä ei-niin-hyvässä mielessä. Sankarittarin silmänkääntötemppu seurapiirien hämäämiseksi ja tilannetta pelastamaan ilmaantuva sukulainen meren takaa olivat enemmän sukua Neiti Etsivälle kuin vaikkapa Anni Polvan reippaalle Tiinalle. *väistelee Nancyn fanien heittelemiä esineitä*

Historiallisesta vinkkelistä Saippuaprisessassa oli kiinnostavaa eräänlaisen esisuomettumisen kuvaus, joka vilahteli Kreivittäressäkin, tosin vähemmän korostuneesti. Virka-Helsinki yrittää olla venäläinen sanoissa ja teoissa; epäluotettavalta ei saa näyttää.
- Kysymys on arvovallasta. Säätyläishenkilöiden tulee erottua rahvaasta. Jalan kulkeminen voidaan tulkita jopa mielenosoitukseksi.
Mauritz kiinnostui.
- Millä tavalla?
- Radikaalien aatteiden puolesta, informaattori sanoi synkästi. - Keisari ei sellaisesta pidä. Eikä kenraalikuvernööri.
Äänestä voi päätellä, ettei informaattorikaan arvostanut radikalismia.
- Käveleminen voidaan tulkita keisarin vastustamiseksi? (s. 224)
Kyllä! Ja kahvin juominen. Ihan niin kuin punk-musiikki 150 vuotta myöhemmin. Kaari Utrio on ehkä näitä 1830 - 1840 -luvun kuvauksia laatiessaan tehnyt omaa Myyräntyötään?

Kaari Utrio (2004). Saippuaprinsessa. Helsinki: Tammi.

Yksi blogiarvio löytyi:
Aamunkajon lukukokemukset

torstai 17. helmikuuta 2011

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Pirunkettu

Hävettää. Juoksen viikko toisensa jälkeen hakemassa lisää kirjoja, vaikka entisiä seisoo hyllyssä syyttävä rivi. Joku toinenhan saattaa tänäänkin käyskennellä kirjastossa etsimässä lukuinspiraatiota, mutta esimerkiksi tämä Minette Waltersin Pirunkettu on poissa. Joku alhainen hyypiö on hautonut sitä tyhjän panttina jo varmaan kuusi viikkoa.

(Ei hätää: lainakirjakompleksini on kotikasvatuksen tulosta, ei siis tarttuvaa lajia.)

Synnintuntoon on ehkä vähän aihettakin - Pirunkettu on hyvä dekkari, jonka en soisi jäävän keneltäkään väliin veltosteluni takia. Kuten useimmissa aiemmin tänä vuonna lukemissani Waltersin kirjoissa, tässäkin on sattumoisin kyse syyttömien syyllistämisestä. Tällä kertaa pulassa on vainokampanjan uhriksi joutuva kartanonherra. Eläkkeellä olevaa eversti Lockyer-Fox'ia syytetään vaimonsa kuolemasta ja insestistä. Samaan aikaan pesiytyy hiipuvaan kylään New Age -kulkurien joukkio, joka valtaa itselleen maapalan. Häirintäsoittojen ongelmaan pureutuvat everstin lakimies ja kauan sitten pois annettu tyttärentytär. Kulkureita hätistelevät tiehensä suurimmalla tarmolla paikalliset kotirouvat.

Juoni on Pirunketussa terävä. Jälkeenpäin on helppo todeta, että murhaaja olisi pitänyt pystyä päättelemään - mutta eipä vain ollut hajuakaan. Luonnekuvat piirtyvät varsinkin taustapeilistä katsoen loistavasti esiin, siksipä tuntuukin siltä että taitavampi kyökkipsykologi olisi ratkaisun arvannut.

Pirunketussa myös tasapaino yksityisten ja yleisten kysymysten välillä on oikean oloinen. Perinteistä perhemysteeriä täydentää osattomuuden luonteikas käsittely. Lisäksi esille nousee ketunmetsästys, tuolloin vielä ajankohtainen poliittinen kysymys brittein saarilla. Laki suojelee (nykyään) kettuja ajojahdilta, mutta suojeleeko kukaan syyttömänä vainottua ihmistä? Pidän siitä, ettei Walters pehmoile ylenmäärin; ihmiset saavat olla hyviä tai pahoja ihan luokasta riippumatta. Jotkut ovat pahoja, vielä useammat hölmöjä tai heikkoja, mutta jotkut onneksi hyviäkin.
Äiti oli varoittanut, ettei koskaan saanut luottaa ihmisiin, joilla ei ollut naururyppyjä. Se tarkoitti sitä, että ne eivät osaa nauraa, ja ihmisellä joka ei osaa nauraa ei ole sieluakaan. Mikä on sielu? hän oli kysynyt. Kaikki hyvä mitä ihminen on koskaan tehnyt, äiti vastasi. Sielu näkyy kasvoilta kun ihminen hymyilee, koska nauru on sielun musiikkia. Jos sielu ei koskaan kuule musiikkia, se kuolee, ja siitä syystä ilkeillä ihmisillä ei ole naururyppyjä.
Poika oli varma, että tämä piti paikkansa, vaikka se miten hän ymmärsi sielun olikin pelkkää ryppyjen laskemista. Äidillä oli niitä vaikka millä mitalla. Foxilla ei ainuttakaan. (s. 143)
Nyt luetusta Walters-setistä jää varmaan parhaana mieleen Kuvanveistäjä tai Mielen häiriöitä, mutta yhteenkään en pettynyt. Walters on tänä talvena noussut minun listallani kärkikolmikkoon mitä uudempiin brittidekkaristeihin tulee. Suomennokset välillä kieltämättä rassaavat; Pirunketussakin on jokunen kohta, jossa käännös tuntuu suorastaan epäilyttävältä ja tekisi mieli saada alkuperäinen käsiin. Silti en malta luopua ulkomaisten dekkareiden lukemisesta.

Sonja pohdiskeli taannoin lukemiensa kirjojen kansallisuutta. Huomaan että dekkareissa minua ulkomaiset houkuttavat yhtä paljon kuin kotimaiset, vaikka dekkareita ostan melko vähän ja joudun siis lukemaan kirjastosta lainattuina käännöksinä. Jokin kaksi-yhden-hinnalla hupi on ehkä kyseessä: saa samalla kertaa sekä 'eksoottista' ulkomaista taustaa että murhamysteerin. Brittiläinen tai pohjoismainen kulttuuri on silti sen verran läheinen, että siihen on helppo orientoitua.

Tai sitten olen leimautunut ulkomaisiin dekkareihin herkässä iässä: äiti keräili SAPO-sarjaa. Huomaatteko: Waltersin jäljiltä kaikki on psykologista...

Minette Walters (2004). Pirunkettu. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hanna Tarkka.

Arvioita:
Mette Luetut -blogissa

tiistai 15. helmikuuta 2011

Suomen historia

Tervon Troikan luettani iski halua tutkia muitakin Mannerheim-tulkintoja.

Juha Seppälän Suomen historia hätkähdytti ennen kuin sitä avasinkaan. Noin pieni kirja, pokkarikokoa ja laiha kuin mikä, kehtaa kutsua itseään Suomen historiaksi? Nimi on provokaatio. Seppälä aloittaa lukijan härnäämisen ennen kuin ehtii lukemaankaan.

Lyhykäinen pienoisteos rakentuu kolmesta osasta ja introsta. Alussa Seppälä kuvaa (luultavasti) oman sukunsa historian. Ensimmäinen ja viimeinen osa koostuvat lyhyistä sivun tai parin välähdyksistä, joissa yleensä käsitellään yhtä ihmistä kussakin. Osassa välähdyksistä Seppälä tekee henkilön selväksi, osassa sai testailla veikkaustaitojaan. Vähän pikkunokkelalta peli välillä tuntui. Lukijalla saisi olla melkoinen yleissivistys täysin ymmärtääkseen mistä tekstissä on kyse.

Jäi tyhmä olo. En tiedä kuka kaatui juoksukilpailuissa ja voitti silti olympiakultaa, enkä tunne Saima Harmajan elämänvaiheita niin hyvin, että ymmärtäisin vitsejä hänestä punttisalilla.

Laajin osa kirjasta on keskimmäinen, Hovimarsalkka. Se kuvaa Mannerheimia minä-muodossa, väliin kertomuksenomaisesti, väliin kuvitteellisissa kirjeissä. Mannerheim-parka! Seppälä on totisesti ottanut myytin ja tehnyt siitä modernin version. Seppälän Marsalkka on kuin pahimpien juppivuosien uraohjus. Tulee melkein mieleen Ellisin American psychon epämiellyttävän minä-keskeinen keikari. Historian Mannerheim tosin ajattelee naimista enemmän kuin Ellisin Bateman - itse asiassa lähes aina kun ei ajattele uraansa tai viinaa. Mannerheimia kuvaavat jaksot on kirjoitettu osoittelevan modernisti.
Hän sai minut unohtamaan skitson olon, joka työelämän puolelta välillä pakkasi päälle. Ajatelkaas vähän: vuonna 1909 sain tehtäväkseni johtaa ratsuväen kontingenttia paraatissa, joka pidettiin Pultavassa ruotsalaisista saavutetun voiton 200-vuotismuistoksi. Yritin hukuttaa häpeän ratsasteluun ja hässimiseen. Siinä touhussa prinsessa oli kiukkuinen ihminen. Se ymmärsi sotilaan päälle, kun minä illalla koko päivän ulaaneja äkseerattuani, hikisenä ja pölyisenä palasin kämpille. Kyllä Puolassa tuli sokkeli tottavie kivitettyä. Prinsessa oli rotutamma. Monilla kentillä olen elämäni varrella kulkenut, sodan ja rauhan töissä, mutta se on sanottava että suurin ilonaiheeni, elämänvoiman lähteeni ja pitkän ikäni salaisuus on ollut reva. Rakkaudesta en mene sanomaan mutta tavaraa riitti. (s. 51)
En tiedä mitä tästä kirjasta ajatella; ainakaan äkkiseltään en oivalla ideaa. Seppälä kirjoittaa todella hyvin ja kieltämättä hauskasti, mutta mitä ihmettä hän yrittää sanoa? Suomen historiassa tehdään kansakunnan ikonista nykyaikainen sotateollisuuden pätkätyöläinen, joka ei muuta mieti kuin vittua ja viinaa. Oliko tarkoitus osoittaa miten paljon maailmamme on muuttunut - vai todistella sen olleen aina samanlainen? Tai osoittaa konkreettisesti, että kirjoitamme historiamme uudestaan ja uudestaan, jokainen sukupolvi omiin tarkoituksiinsa?

Tuntuu kuin olisin törmännyt taiten sommiteltuun arvoitukseen, joka jäi ratkaisematta. Sipilä on niin taitava sanankäyttäjä, että täytyihän tällä olla jokin muukin idea kuin todistaa että Mannerheimmillekin saa jo nauraa. En vain osaa sanoa mikä. *nolo*

Mutta ehkäpä ikonille nauramisessa on ideaa tarpeeksi. Maassa, jossa hyökätään Gay Pride-kulkueen kimppuun kaasulla, ei ole vielä opittu antamaan kaikkien kukkien kukkia.

Juha Seppälä (1998). Suomen historia. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita:
Jaako Lyytinen Ylioppilaslehdessä
Lasse Kähäri Agricolan kirja-arvosteluissa
Morren maailma

maanantai 14. helmikuuta 2011

Ruma kreivitär

Rakas Henrietta pakotti tarttumaan uudestaan Rumaan kreivittäreen. *tuijottaa aseen piippuun* Taisin saada Kreivittären joululahjaksi heti sen ilmestyttyä. Yksityiskohdat ovat haihtuneet mielestä, lukeminen tuntui melko tuoreelta.

Ruma kreivitär kertoo neljän nuoren naisen naimahuolista ja varsin erilaisista romanttisista ratkaisuista. Köyhtynyt ja rumaksi mainittu kreivitär Julia Gyllenfalk lähestyy jo 30 vuoden ikää, eikä odotakaan löytävänsä miestä - rakkaus epämuodikkaaseen mutta ystävälliseen tehtailija Anton Wendeliin tulee yllätyksenä. Julia on ottanut kantaakseen isän laiminlyömät velvollisuudet ja kasvanut kotikartano Bössaa hoitaessaan tekemään ja ajattelemaan. Hän on henkisesti kypsä käsittelemään uudetkin iskut. Kaunis pikkusisar Dorotea sen sijaan muuttuu vain entistä avuttomammaksi kun omat aviosuunnitelmat purkautuvat suvun aseman rapautuessa.

Sisarten lisäksi romaanissa seurataan paronin tytär Augustan tuskaista kosinnanodotusta ja reipasotteisen porvarisperijätär Carolinan käytännöllistä miehenhankintaa. Nuorten naisten vaiheet kietoutuvat komediassa yhteen, sillä Julian rakastettu on kihloissa Carolinan kanssa ja Dorotea haaveilee Augustan veljestä.

Lukemista väritti vahvasti vertailu Henriettaan. Olisikohan liioittelua kutsua Kreivitärtä Henrietan sisarteokseksi - tai ehkä tytärteokseksi? Henrietta on julkaistu 1977 ja Kreivitär 2002. Kirjailijan ajassa niitä siis erottaa 25 vuoden juopa. Kirjojen asetelmat ovat kuitenkin vahvasti sukua toisilleen. Molemmissa on esiintyy moitteettoman sukutaustan omaava nainen, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt tai menossa ohi. Henrietassa liikutaan 1840-luvun alussa, Kreivittäressä 1830-luvun jälkipuoliskolla. Molemmissa ylitetään säätyrajoja sopimattomilla avioliitoilla.

Samankaltaisuuksista huolimatta romaaneissa on melkoinen sävyero. Kreivitär on monessa mielessä kypsempi romanttinen tarina; Julia on Henriettaa vanhempi mutta myös aikuisempi. Hän tuntee itsensä ja vastuunsa, ja ymmärtää ihmisiä ympärillään. Hän rakastuu jossain mielessä vakaaseen isähahmoon. Ja tosiaan, romanssin sankari Anton Wendel on kaukana romanttisesta ideaalista. Hänellä on myös kirjassa oma äänensä, toisin kuin Henrietan seksikkäämmällä Fabianilla.
Runoilijat kuten Runeberg saattoivat vavista epätoivoisen rakkauden kourissa. Anton Wendel suhtautui rakastumiseensa kuten kylmettymiseen. Se oli kärsittävä, ja aikanaan se menisi ohi. Tärkeintä oli pitää ihmiset tietämättöminä tehtailijan koulupoikamaisista tunteista. Viimeiseksi niistä saisi tietää Julia Gyllenfalk, jota Anton Wendel ei aikonut ajatella lainkaan, koska hänellä oli paljon tärkeämpää pohtimista.
Sitten Anton Wendel ei lainkaan ajatellut Julia Gyllenfalkia, paitsi mietti vähän Bössan kohtaloa, ja pitäisikö Julia kirjoista, jotka Wendel oli aivan sattumalta tullut ostaneeksi Waseniuksen kirjakaupasta lievittääkseen ikävystymistä Tybeliuksen talossa. (s. 309)
Kokonaisuutenakin Kreivitär tuntuu eri tyylilajissa kirjoitetulta. Uuden ajattelutavan ja uuden ajan murtautuminen ahtaaseen piiriin näkyy monella tasolla. Vanhaa ajattelumallia edustavat henkilöt sortuvat omiin harhakuviinsa (kuten ilkeän äitipuolen roolissa esiintyvä rouva Tybelius ja Augustan ahneet vanhemmat), tai tunnustavat elämäntapansa haaksirikon (kuten Julian ylhäinen ja hyödytön isä). Uuden talouden tuulet puhaltavat, uusi maailma nousee Engelin uljaissa rakennuksissa - ja kartanoissa uudet tulokkaat maalaavat piiloon vanhat muistot.

Henrietassakin räpistellään sääty-yhteisön normeja vastaan, mutta Kreivittäressä kapina on reippaampaa. Yksikään päähenkilöistä ei tee mitä odotetaan. Jopa häijy Augusta, joka loppujen lopuksi noudattaa normeja, tekee sen itsenäisenä ratkaisunsa löydettyään henkisen vapauden päättää omista asioistaan. Augustassa voikin nähdä Henrietan varjominän: kohtalokkaat kaksikymmentäviisi vuotta täyttävän nuoren naisen joka ei tapaa Fabianiaan.

Utrion huumori on Kreivittäressä vähemmän osoittelevaa kuin Henrietassa, mutta toimi kyllä minulle loistavasti. Caroliina ja varsinkin Dorotea jäivät nelikosta luonnosmaisiksi hahmoiksi, joihin tutustutaan lähinnä heidän tekojensa kautta. Julia on selvästi sankaritar, mutta epämiellyttävän Augustan kohdalla Utrio on nähnyt vaivaa tehdäkseen hänen sisäisen kehityksensä näkyväksi.

Kaikkiaan hyvä lukukirja, hauska ja kepeä. Mitään yltiöromanttista ei tästä kannata tosin odottaa; kiihkeän intohimon asemesta mielihyvän huokauksia.

Kaari Utrio (2002). Ruma kreivitär. Helsinki: Tammi.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervosta on muodostunut yksi tämän talven projekti, ihan puolivahingossa. Mikäs siinä, miehen tuotanto tuntuu olevan monipuolista. Koljatti oli ihan eri sukua kuin Troikkaan päättynyt historiallinen trilogia, ja Pyhiesi yhteyteen taas aivan muuta maata.

Kirjassa seurataan rovaniemeläisen pikkuroiston murhan selvittelyä ja muita seurauksia. Marsipaani-nimisen miekkosen kuolema on kuin aukeava solmu; langat purkautuvat menneen perkaamiseen ja absurdeihin välienselvittelyihin keskussairaalasta kirkkoherran virastoon. Kaikki liittyy kaikkeen - tai pitäisikö sanoa, kaikki liittyvät kaikkiin. Rovaniemen omanlaisensa elämänpiiri hengittää hyvin Tervon kirjassa, se on suurta kaupunkia ja pientä kylää yhtä aikaa.

Tarina saa makunsa kerronnallisesta ratkaisusta: jokainen luku on eri kertojan silmin nähty. Koljatin kohdalla moitiskelin kertojien samankaltaisuutta. Sitä ongelmaa ei tässä kirjassa ole. Kertojia on yli kolmekymmentä, ja joka ainut puhuu omasta perspektiivistään, omalla äänellään. Tervo leikkii kertojillaan kuin nuori rakennusmestari legopalikoilla. Välillä suoraa perusjätkän juttua, välillä ahdistunutta perheenäitiä, välillä tuhdisti absurdia kirkkoherraa. Pastorin mehukkaat manaukset ansaitsevat erityismaininnan!

Lukunäytettä on mahdoton valita niin, että se antaisi mitään kokonaiskäsitystä. Nappaan siis palan ihan alusta. Yksi kaikkien aikojen aloituksista löytyy mielestäni Arto Paasilinnan romaanista Herranen aika ("Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä") - ja Tervon idea on samantapainen.
Minut tapettiin vappuviikolla.
Kello ei ollut kymmentä vielä. En tiedä miten. Minä olin koko sappisen yön yrittänyt Parmesanille säpistä rahaa, jota se karhusi ryssän puolesta, en tiedä kenen puolesta ryssä, se ei koskaan kertonut, kai toisen ryssän. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita ollenkaan. Minulle ovat nyt joo. Aamu aavisteli vappua, koivut kauempana, kun katsoi meidän ikkunasta, taipuivat vihreään, mutta kun menin paskantamisen, yökkimisen, käsien pesun ja lehden laavaamisen jälkeen niitä vierestä katsomaan, ne olivat paljaat. (s. 7)
Aloittaa saa siis päähenkilö itse, Marsipaani. Mutta yksi kerrallaan levittyvät esiin toisten tarinat; tarinoiden välistä paistavat paljaina ristiriitaisuudet. Marsipaaneja on yhtä monta kuin hänet tunteneita ihmisiäkin. Emme tiedä toisistamme, emme ymmärrä toisiamme, tuntuu Tervo sanovan. Rakastavaisetkin elävät omissa maailmankaikkeuksissaan, onnellisina ehkä juuri siksi että eivät toistensa tunteista tajua.

Ei kannata kuitenkaan pelästyä juhlallista analyysia - näin ajattelin vasta jälkeenpäin. Lukiessa on liian kiire nauraa ja ärsyyntyä vuoronperään, roikkua polveilevan tarinan liepeissä kiinni. Ei siinä ehdi syvällisiä miettiä. Hyvä niin; osoitteleva filosofialäksy kaunokirjallisuudessa voi ehkä tuottaa kirjallisuuspalkintoja, mutta lukukokemusta se tuskin parantaa.

Pyhiesi yhteyteen on melkoinen taidonnäyte. Vaikea kerrontarakenne ja monimutkainen juonikuvio yhdessä ja samassa romaanissa, siinä olisi helposti voinut sortua omaan näppäryyteensä. Jos en olisi jo lukenut myöhempiä tervoja, väittäisin nyt että tätä hän ei ylitä. Onneksi tiedän paremmin.

Jari Tervo (1999, alkuperäinen 1995). Pyhiesi yhteyteen. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita
Sallan lukupäiväkirja
Sata kirjaa vuodessa
(yllättävän vähän löytyy - tästä huomaa miten uusi juttu netti on :D )

lauantai 12. helmikuuta 2011

Rakas Henrietta

Kirjaston poistomyynti iski salakavalasti viime viikolla. Kotihylly sai kuusi uutta vakiasukkia tavallisen vierailijakuorman lisäksi. Yksi hankinnoista (50 senttiä!?) oli Kaari Utrion Rakas Henrietta. Narkissoksen jälkeen teki mieli jotain suoraviivaisen hauskaa, joten upposin Utrioon.

Kirjan asetelmat ovat melko perinteisiä. Kreivittäret pyörähtelevät kotiljonkia Seurahuoneen tanssiaisissa 1840-luvun Helsingissä. Säädystä ja sopivaisuudesta pidetään tarkkaa lukua. Päähenkilö Henrietta on hyvää sukua, varakas ja kauniskin, mutta silti kauhean kohtalon kynnyksellä: ikää on jo kaksikymmentäneljä, eikä sopivaa sulhasta ole löytynyt. Arvostaan tietoiselle Henrietalle ei kelpaa kuka tahansa, eikä arempi uskaltaisi kosiakaan. Mutta vuosien karttuessa on tyhjänpäiväinen tanssiaistouhu alkanut tympiä. Toisin kuin ystävättärensä Sophie, Henrietta ei silti tunnista arvojensa onttoutta tai tiedosta mahdollisuutta toimia toisin.

Kirjan nimeen Rakas Henrietta sisältyy piiloviesti. Tarinan mittaan Henrietta näet havahtuu huomaamaan, että lähipiiri paremminkin pelkää kuin rakastaa häntä. Teräväkielinen Henrietta kun on aina varma itsestään ja aina oikeassa - helpompaa siis tehdä niin kuin Henrietta tahtoo. Romanttisen rakkaustarinan parhaiden perinteiden mukaan Henrietta loppujen lopuksi saa miehen, joka ihailee hänen luonnettaan. Rakkauden saralla koetut nöyryytykset kasvattavat myös Henrietan huomaamaan, että omista arvoistaan voi itsekin päättää; ei aina ole pakko tehdä niin kuin hienoa on. Ylpeä Henrietta oppii tuntemaan itsensä ja näkemään, ettei onni synny säännöistä.

Henrietassa Utrion huumori on paljaammin esillä kuin monessa muussa hänen kirjassaan; tämä on tapakomediaa parhaimmillaan. Austeninin aikalaisironiaan ei voi menneisyyteen kurkottava kirjailija yltää, mutta hyvin onnistuu Utrio kaivamaan esiin ne piirteet, joiden suhteen 70-luku ja 1840-luku muistuttavat toisiaan. Tekopyhyys ja itsekkyys ovat ilmeisen ajatonta tavaraa huumorin markkinoilla.

Sattumoisin kirjan miljööseen liittyi muutama ihan itsekkäästi kiinnostava yksityiskohta. Kirjassa nimittäin vietetään suurin elein Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlaa ja sen kohokohtana nautitaan juhlallisesta promootioaktista kaikkine muodollisuuksineen. Mikä massiivinen pysyvyys on instituutioilla! Olin ensimmäisen vuoden opiskelija kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhliaan ja siinä oli kieltämättä tiettyä historiallista tuntua. Lisäksi lähiyliopistossa Vaasassa vietetään promootiota tänä keväänä.

Akateemisten juhlien ja kirjallisuuden rakastajien kunniaksi valitsenkin näytteeksi tämän vähemmän romanttisen katkelman promootiojuhlan alusta:
Fredrik Cygnaeus oli kirjoittanut juhlaa varten runon Tervehdys nuorille maistereille 1840. Se oli jaettu yleisölle, ja Henrietta oli tutkinut sitä epäilevästi. Hänestä se näytti innostavalta mutta kummalliselta.
- Henrietta, mitä tämä tarkoitttaa? Mitä hän tahtoo sanoa? Sophie kumartui kuiskaamaan ennen juhlallisuuksien alkua. 
- Minä luulen, että hän sanoo rakastavansa isänmaata, Henrietta kuiskasi vastaan. - Mutta en ole varma. Hän saattaa tietenkin rakastaa Runebergia ja Kalevalaa. Niin, hän näyttää tästä päätellen rakastavan myös luonnonlakeja, Henrietta kohautti hämmentyneenä olkapäitään. - Ja Snellmania ja itseään. (s. 183)
Yritin uteliaisuudesta googlata esille runon, jota Henrietta näin purevasti tulkitsi, mutta ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Kirjallisen trivian yleensä ehtymätön lähde Suomen kirjallisuus I-VIII kuittaa kysymyksen toteamalla, että monet Cygnaeuksen runoista olivat "akateemisten juhlatilaisuuksien johdosta sepitettyjä tilapäistuotteita". Rakastan Utrion tapaa kutoa tarinoihinsa näitä faktapohjaisia detaljeja. Historioitsijan osaaminen näkyy teksteissä.

Tämän jälkeen tekisi kovasti mieli lukea uudestaan Utrion paljon myöhemmin kirjoittama Ruma Kreivitär; muistelen että siinä on samantapainen vanhapiika 1800-luvun Helsingissä -kuvio. Löytyisi omasta hyllystä... Miten on kirjailijan tulkinta ajasta ja sen ihmisistä muuttunut 30 vuodessa?

Kaari Utrio (1977). Rakas Henrietta. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa
Morren maailmassa

torstai 10. helmikuuta 2011

Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu valikoitui luettavaksi puhtaasti Lukupiirin takia. Saksalaisen kulttuurialueen kirjat eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Mutta lukipiirien hupi onkin siinä, että luetaan jotain sellaista mikä muuten jäisi lukematta.

Tällä kertaa melkein jäi lukematta. Ensimmäinen sivu oli kukistaa minut. Jouduin lukemaan sen neljään kertaan. Näin jo väläyksenä itseni lukemassa tätä kirjaa ikuisesti; lapset muuttavat kotoa, Pohjois-Korean diktatuuri kukistuu, Sagrada Familia valmistuu - ja minä luen Narkissosta.

Hessen yli satasanaisella pelinavauksella oli kuitenkin sellainen hyvä puoli, että seuraavien sivujen teksti tuntui suorastaan railakkaan luistavalta alkuun verrattuna. Ja rehellisyyden nimessä, lukukokemus parani muutenkin harppauksin sitä mukaa kun tarina eteni. Lopussa olin jo valmis myöntämään, ettei Hessen Nobel ehkä perustunut täysin poliittisiin syihin (toim.huom.: puhtaasti vuosilukuihin perustuvaa spekulaatiota). Alku saa osittain merkityksensä lopun kautta; tämän kirjan lukeminen vain puoleen väliin olisi hukkaan heitettyä aikaa.

Juonta rankasti tiivistäen Narkissos ja Kultasuu kertoo kahden miehen vastakohtaisuudesta, heidän elämänkuluistaan ja ystävyydestään. Narkissos edustaa järjen ja ajattelun mallia, enemmän sivutilaa saava Kultasuu aistien, tunteiden ja luovuuden mallia; ihmisinä jonkinlaisia ääripäitä siis kumpikin. Narkissos on yksinäinen ilman viettelevää, esteettistä mutta pohjimmiltaan amoraalista Kultasuuta. Kultasuu taas on kykenemätön hallitsemaan itseään ilman Narkissoksen älyllistä ja kurinalaista henkeä. Hän on "kaikille myrskyille altis, yhtä hurja kuin hellä, intohimojen ikiaikaisesta verenperinnöstä viisas".

Nykyään älyä ja tunnetta ei enää käsitetä yhtä usein toisilleen vastakkaisina kuin ennen. Varmasti Hessen kaltaisilla molempien välttämättömyyden osoittaneilla kirjailijoilla on muutoksessa osansa siinä missä filosofeilla ja uudella psykologisella taloustieteelläkin.

Omassa lukukokemuksessani toistan kuitenkin vanhaa älyn ja tunteen vastakohtaisuuden kaavaa. Älyllisesti nautin Hessen taitavasta asetelmasta, siitä miten Narkissos kaivelee jokaisen sisuksissa piilevää jännitettä ajattelijan ja aistijan välillä, mutta tunne-elämyksenä tästä jäi tympeä maku ja piikit pystyyn kuin vihaisella siilillä. Molemmat päähenkilöt vaikuttivat äärimmäisen itsekeskeisiltä. Nimistä päätellen oli tarkoituskin. Mutta ne naiset! Esineitä ja arkkityyppejä joka ainoa. Kultasuu kaataa naisia kuin keiloja - ei tarkoita pahaa, muttei myöskään piittaa muusta kuin omasta tuntemuksestaan.

Tässä kirjassa miehet ovat ihmisiä, jotka naisista nauttiessaan tekevät syntiä tai äidistä erotessaan kokevat tuskaa. Hessellä tämä tuntuu olevan ihan normimeininkiä. Ero vaikkapa Valtosen samoihin aikoihin kirjoittamiin romaaneihin on järkyttävän suuri.
Kerran, syvästi punastuen ja tahtonsa ponnistaen, Kultasuuta ilahduttaakseen, hän näytti toisen rintansa, veti puvun alta esiin pienen valkean hedelmän, ja Kultasuun polvistuttua ja suudeltua sitä hän peitti sen huolellisesti ja hehkuen yhä punaisena kaulaansa myöten. He myös puhelivat, mutta uudella tavalla, ei kuten ensimmäisenä päivänä, keksivät toisilleen lempinimiä, Lydia kertoi mieluisasti lapsuudestaan, unelmistaan ja leikeistään. Usein hän puhui myös siitä, että teki väärin rakastaessaan, koska ei voinut mennä naimisiin Kultasuun kanssa, puhui siitä surullisena ja alistuneena, koristi rakkautensa tällä salaisella surulla kuin mustalla hunnulla.
Ensi kerran Kultasuu tunsi naisen paitsi himoitsevan myös rakastavan häntä. (s. 127)
Hessen kuvaukset ovat monin paikoin kauniita, ja kirjassa oli ajattelevaiselle ajateltavaa. Mutta tuskin luen Hesseä tämän enempää. Sisäinen telaketjufeministini ei tarvitse tällaista yllytystä.

Herman Hesse (1974, alkuperäinen 1930). Narkissos ja Kultasuu. Helsinki: Weilin+Göös. Suomentanut Kai Kaila.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Löysin äskettäin Hilja Valtosesta ihanteellisen välipalakirjailijan; hilpeää ja kipakkaa romanttista hupsutusta, rautaisella ammattitaidolla. Tällä kertaa poimin kirjastosta Valtosen esikoisen, Nuoren opettajattaren varaventtiilin.

Varaventtiili olikin minulle erityisen sopiva kirja, sillä tarinassa Valtosen sankaritar, kirpeän tarmokas nuori Liisa muuttaa Pohjanmaalle kansakoulunopettajattareksi. Uusi koti on Mörskän kylä kuvitteellisessa Latomeren kunnassa. Kuvauksesta päätellen Latomeri ei ole kovinkaan kaukana nykyisestä kotipaikastani: "Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa"! Myös samojen murresanojen kanssa olen ensimmäisinä vuosina täällä pähkäillyt. Miten ihmeessä itikka voi olla lehmä?

Tehdäkseni aidoille eteläpohjalaisille oikeutta pitänee lisätä, että muita Liisan kokemia koettelemuksia ei ole kohdalleni osunut:
"Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!"
Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut "kannelta mastonhuippuun". Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.
Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. (s. 60)
Teräväkielisellä ja nykyaikaisella Liisalla on hankalat hetkensä vanhakantaisella paikkakunnalla. Varsinkin poikamiestohtorin osoittama kiinnostus saa pahat kielet laulamaan ja kylän nuoret neidit paheksumaan kilpailua. Päiväkirja toimii huumorintajuisen opettajattaren varaventtiilinä, jolle uskotaan nekin salaisuudet, joita kylässä ei osata aavistaa.

Liisa ei - Valtosen sankaritar kun on - tietenkään alistu lauhkeasti juoruilun kohteeksi tai edes juopon isännän tanssitettavaksi. Pari miestä saa kirjaimellisesti korvilleen ja juoruakat puhuttavaa. Romanttisen viihteen kaikkien lakien mukaisesti Liisa saa loppujen lopuksi sydämensä valitun ja päälle komeat naurut; viime töikseen hän härnää koulunsa vanhoillista johtokuntaa uhkaamalla jäädä sinne toiseksikin vuodeksi.

Varaventtiili oli juuri sellainen kuin osasin Vaimokkeen jälkeen odottaa: raikas, hauska ja turvallinen, mukavasti historialta tuoksuva makupala. Latomeri, tai siis sitä muistuttavat paikat täällä päin, ovat muuttuneet Liisa Harjun päivistä. Mutta jotkut asiat ovat ennallaan: miehet ovat edelleen "taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä".

Tarja Kytönen arvioi gradussaan, että Valtosen suosion jatkumisen salaisuus saattaa olla hänen sankaritartensa edustaman rakkauden diskurssin jatkuva ajankohtaisuus. Ehkäpä! Ainakin allekirjoitan täysin Kytösen arvion, että Valtosen romaanit ovat osa erityisesti suomalaisen naisen historiaa.

Näin juhlallisesti pyhitettynä valitsenkin seuraavaksi Valtoselta muut Kytösen analysoimat kirjat: Hätävara, Kunnankirjuri ja Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!.

Hilja Valtonen (2006, alkuperäinen 1926). Nuoren opettajattaren varaventtiili. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (kiinnostava arvio, 9. luokkalaisen tekemä)
Aikalaisarvioista voi pongailla otteita linkittämässäni gradussa

tiistai 8. helmikuuta 2011

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.
"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."
"No," he said. "Nothing will happen."
"How can you say that?"
"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."
Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 
"Sure." He grinned. (s. 55)
Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Murha laitumella

Penjamin mainitsi tämän kirjan kevään lukulistansa yhteydessä: "lampaat (!) ratkovat rikoksia"... Lampaat? Tietysti se oli pakko lainata.

Ajattelin jotenkin epämääräisesti, että lampailla olisi kirjassa pienehkö rooli. Tiedättehän, tyyliin koira-joka-ei-haukkunut. Olin väärässä.

Kyse on todellakin dekkarista, jossa lammaslauma päättää selvittää miten heidän paimenensa George päätyi laitumelle elottomana lapio ruumiissaan. Muitakin rikoksia ja outouksia lampaiden setvittäväksi tulee, sillä totisesti ihmisten tiet ovat mutkikkaita. Onneksi lauma ei ole ihan tietämätön ihmisten maailmasta, sillä George on pitänyt tapanaan lukea lampailleen. Iltasadut ovat hyväksi lapsille, mikseivät siis lampaillekin? Ainakin neiti Maple, mahdollisesti maailman viisain lammas, on selvästi ottanut opiksi kuulemansa rikosromaanin puolikkaan.

Swann onnistuu mainiosti kehittelemään lampaille oman varsin uskottavan ja johdonmukaisen tavan hahmottaa maailmaa. Rakenteellisesti Murha laitumella on yksioikoinen, lukuunottamatta muutamia unijaksoja. Takautumien virkaa tekevät joidenkin lampaiden muistot, jotka Georgen kuoleman jälkeen osoittautuvat merkityksellisiksi.

Kieli on hyvää ja sujuvaa. Alkuteos on ilmeisesti ollut saksankielinen. Lukunäytteen otan ihan alusta:
"Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen. 
"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. Kun kulkukoira raateli jonkun karitsoistamme, hän yritti aina löytää syyllisen. Sitä paitsi George oli meidän. Hän oli meidän paimenemme. Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!" (s. 14)
Juonta ei kannata paljastaa, sillä tarina saa makunsa lampaiden pyrkimyksistä ymmärtää ihmisten kummallisia toimia ja tarkoituksia, siitä miten ne tulkitsevat ja reagoivat tapahtumiin. Hykerryttäviä hetkiä riittää myös lampaiden omien keskinäisten suhteiden kehityksessä.

Tuskin haluaisin lukea tusinoittain dekkareita, joissa lampaat ovat pääosassa - mutta yksittäisenä erikoisuutena Murha laitumella oli herkku. Jos piti Ruohometsän kansasta, tai tykkää leppoisista dekkareista, nauttii luultavasti myös tästä.

*ei onneksi tykkää lampaanlihasta*

Leonie Swann (2007). Murha laitumella. Helsinki: WSOY. Suomentanut Helen Moster.

Arvioita:
Milla Autio Hesarissa
Antti Nisula Savon Sanomissa

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kosto: Rakkaustarina

Tämän kirjan juonesta ja ideasta en sano mitään - niin moni bloggaaja on siitä kirjoittanut. Mari A:n juttu Oatesista sai lopulta varaamaan tämän kirjastosta. Linkitänpä lisäksi muutamaan paljon kommentteja keränneeseen kirjoitukseen: anni.m, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella käyvät pikajohdatuksesta blogiroihuun. Blogeissa oli niin innostavia kuvauksia, että ennakkoluuloistani huolimatta hommasin tämän, vaikka edellinen Oates-kokemus ei innostanut. En nimittäin oikein tykännyt Blondista. (!)

Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.

Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...

Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.
Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.
Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.
Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)
En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.

(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)

Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa

lauantai 5. helmikuuta 2011

Troikka

Runebergin päivälle sopiikin hyvin suomalainen. Tammikuussa luin Myyrän ja Ohranan, nyt oli vuorossa viimeinen osa tästä Tervon löyhästä trilogiasta. Troikka on ihan kunniakas lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Ja kyllä, kaikki kolme kannattaa lukea.

Troikassa palataan Suomen sisällissodan päiviin. (Vai veljessodan, vapaussodan, punakapinan? Riippuu kuka puhuu ja missä seurassa, eikös?) Tappion kärsineet punakaartilaiset pakenevat lahtareita työläisen ainoaan oikeaan kotiin, mutta Venäjälläkin taistellaan sisällissotaa, eivätkä punapakolaisten päätä silitä edes kommunistit. Eljas Rossi, punakomentaja ja rauhallinen mies, yrittää selvitä hengissä ja noudattaa äidille annettua lupausta: ei saa tappaa ihmisiä. Suomessa odottaisi surmaamista arkkilahtari Mannerheim, jonka ikonisen charmin läpi näkee tarkkasilmäinen varatuomari Ellen Kataja, uranainen ennen aikojaan.      

Tässäkin kirjassa on minusta tervomainen sanoma, eräänlainen ihmisen ajopuuteoria: yksilö on toisaalta avuton ajelehtija historian virrassa, toisaalta omien tekojensa absoluuttinen monarkki. Eljas Rossiakin ajavat tapahtumat kuin poroa aitaukseen, mutta viime kädessä hän päättää itse, pienintä piirtoa myöten. Olosuhteet on jokaiselle annettu, mutta niin on myös mieli. Samaa viestivät kirjan naiset, puna-Juliska ja Ellen.
- - Ukko alkoi neuvottomuuttaan vetistellä. Pientä lasta voi lohduttaa, älä nyt, kaikki muuttuu hyväksi, mutta ei vanhaa miestä. Se tietää että sille valehdellaan. Se on itse valehdellut lapsilleen koko elämänsä. Yritettiin tyynnytellä ukkoa. Haimme Valppaasta proletaarista simaa ja leipää, ja tarjosimme niitä hänelle Hengellisen seminaarin kellarissa" punakomentaja Eljas Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.
Ukko teki ristinmerkkejä.
Te olette ihmisiä, ukko kiitti syötyään. (s. 121)
Niinpä, ihmisiä ollaan.

Mielenkiintoani Troikkaan lisäsi ennakkoon marskikytkentä, sillä Mannerheimin ura ja persoona ovat kiehtovia; myös Mannerheimin vankka symboliarvo ja sen moninainen käyttö erilaisissa suomalaisissa teoksissa ovat kiinnostavia. Tervo lunasti tässä suhteessa odotukset, sillä hänen tulkintansa Mannerheimista tunnistaa sekä ihmisen että tietoista imagotyötä tekevän historiallisen johtajan. Tervon marskissa ei ole minusta varsinaisesti aitoutta, mutta siinä luetaan älykkäästi Mannerheimia sellaisena kuin mitä hänestä loppujen lopuksi tuli, elämää suurempana, ja palataan myytin juurille.
  
Tervon osakkeet ovat nousseet silmissäni kohisten tämän kirjakolmikon myötä. Myyrän myötä jotenkin 'löysin' Tervon kielellisen rikkauden. (En ainakaan muista sen tehneen erityistä vaikutusta, kun tuhat vuotta sitten luin Tervolta... öh, mitähän minä luin? Ainakin Rautapään. Eikä kieli säväyttänyt Koljatissakaan, vaikka siinä olikin samaa hiipivää huumoria kuin tässä kolmikossa.) Ehkä uusi innostus kotimaiseen kirjallisuuteen, ja sen myötä tullut suomeksi lukeminen, on herkistänyt kielen vivahteille. Myyrän mutkikkuus myös pakotti lukemaan keskittyen, ja kyllähän paneutumisella on osansa lukunautinnossa.

Pohtiessani kirjakolmikkoa tulee mieleeni ihanan rapea, aromikas lehtitaikinasta tehty piiras. Ihan totta. Nämä ovat kuin suomalaisilla metsäsienillä täytettyjä piirakoita, joissa taikina on moneen kertaan käännetty ja kaulittu; päällekkäin tulevat ohuet kerrokset ovat vähän irrallaan mutta kuitenkin kiinni toisissaan. Niistä tulee yhdessä rapsahdellen suuhun lohkeileva kokonaisuus, jonka ydin on ainutkertaisesti suomalainen. Päälle tujaus venäläistä smetanaa. *nälkäinen*

En tosin voi olla miettimättä mahtoiko Tervo tietoisesti vähentää kerronnan kerroksellisuutta Myyrän jälkeen. Ehkä palaute Myyrän rakenteen haastavuudesta sai miettimään liudennusta - vähemmän vaativa romaani saattaa tavoittaa suuremman yleisön. Ohranassa ja Troikassa on tavallaan leivottu vähemmän; ehkä se vähentää teosten kulinaarista arvoa, mutta saattaa myös tehdä niistä helpommin sulatettavia.

Ohrana oli näistä kolmesta minulle eniten mieleen; ehkä siksi että Attila Rahja tuli niin lähelle. Miltäköhän maistuu näiden jälkeen erilainen Tervo, 90-luvulla kirjoitettu rikosromaani?

Off topic - lukulistalle päätyy myös Juha Seppälän Suomen historia. Onkohan Mannerheimin käyttöä kulttuurisena symbolina tutkittu? Luulisi Uralin perhosen inspiroineen jotakuta, mutta eipä sitä kai monikaan mieltänyt muuksi kuin henkilöön viittavaksi. Seppälä kuulema yrittää Mannerheimia ravistella.

Jari Tervo (2008). Troikka. Helsinki: WSOY.

Hannu Marttila arvioi Hesarissa, Hannu Waarala Savon Sanomissa.