Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Sanottakoon alkuun, että en ole erityinen vampyyrien ystävä. Sookie Stackhouse on tietenkin asia erikseen, mutta noin yleisesti ottaen vampyyribuumi on ohittanut minut. Pitsiverhoni eivät lepata yössä enkä tunne saaliseläimen vaistomaista pelkoa varjoihin katsahtaessani... edes Marjiksen asiantunteva juttu ei siis riittänyt innoittamaan minua Verenhimoon, mutta sitten: Jori ensin kehui tätä - ja nosti vielä BF-listalleen!

Jälkimmäinen on minun kirjanpidossani jo todella veret seisauttava puoltoääni kokoelmalle vampyyriaiheisia novelleja. Joten kun se tuli kirjastossa vastaan, korjasin pois kuleksimasta ja luin hämärässä.

Kuten edellä sanotusta voi päätellä, en odottanut Verenhimoakaan huulia lipon tai kulmahampaita viilaillen. Yllätyin positiivisesti. Vanhemmat novellit olivat sisällöllisesti vähän, noh, kuivettuneita, mutta uudet suorastaan tihkuivat oivalluksia. Oli mahtavaa löytää toimistovampyyreja ja keinotekoisia vampyyreja ja yksinhuoltajavampyyreja. Ei puuttunut kuin ortoreksiasta kärsivä vampyyri. Tai no, olihan siellä... ei, lukekaa itse!

Pidän novelleista, joissa on jujuna muutakin kuin tunnelmaa ja hienonhienoa sanojen käyttöä. Kauhunovelleissa pidän siitä, että kirjailija taluttaa minut pimeälle kujalle, kuiskailee pahaenteisiä... ja huutaa lopuksi böö kuin Paavo Lipponen konsanaan. Paitsi lujempaa ehkä. Böön voi korvata heurekalla, jonka hihkaisen kyllä avuliaasti itse, jos saan novellista oivaltamisen iloa.

Moni Verenhimon novelleista saavutti vähintään kuja-ja-kuiskailu -asteen ja joukkoon mahtui muutama hieno böö ja heureka. En sen kummemmin rupea selostamaan kokoelman sisältöä; riittäköön että novelleja on 22, ja kaupan päälle on tarjolla Juri Nummelinilta minikatsaus vampyyriviihteen historiaan. Kirjoittajalistaa voi lurkkia täällä. Kaikki tarinat eivät toki häikäisseet, mutta keskimäärin Verenhimo oli mainio viihdepläjäys.

Omat lempparini taisivat olla Johanna Sinisalon osuva Peili, Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan ja Rene Kitan Vampyyrin lauantai, joissa kaikissa oli minun makuuni istuvaa terävää vääntöä. Erityismaininnat pitää antaa myös Jari Tammen novellille Pojan rippijuhlat, joka oli mukavasti järjetön, ja Heikki Nevala novellille Juotikkaat, joka sai minut iloiseksi siitä, että en asu yksin. Yök. En muuten ikinä vuokraa erämaamökkiä. Lisäksi Christine Thorelin Uhanalaisissa oli jännä todellisuuden tuntu mitä tulee väestön suhtautumiseen vampyyreihin.

Otetaan kuitenkin lukunäyte Juha-Pekka Koskisen novellista Yövuoro:

- Se myy sen, Ritva suhahti. 

- Myy? Verenkö? Ei kai? 

- Niin, veren. HYKS ostaa verta. Kirurginen pitää mainettaan yllä. Kesällä luovuttajia on niin vähän, ettei veripalvelun kanssa pelaamisesta tulisi mitään. Leikkurissa tarvitaan paljon verta. Ne osaa sitä vaivihkaa. ei siitä kylillä huudella, jos sitä luulit. (s. 152)

Tämä vampyyrikokoelma kestää hyvin päivänvalon. Kiva ettei genre ota itseään liian vakavasti.

Juri Nummelin, toim. (2011). Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita. Teos. ISBN 978-951-851-369-1.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa