Neljä helledekkaria

Heinäkuussa on riittänyt helle- ja matkapäiviä, joten olen lukenut pienen nipun dekkareita muiden kirjojen ohella. Tuumasin tekaista näistä vaihtelun vuoksi teemakoosteen.

Hernekeittoa ja pannaria edustaa myrkyllisessä kattauksessani Anna Janssonin Maria Wern -sarjaan kuuluva Haudan takaa. Tarina on sarjalle erittäin tyypillinen joka suhteessa. Tuttu, turvallinen eikä mitenkään intohimoja herättävä annos, mutta tyydyttää dekkarinnälän mukavasti jos lukija ei ole vielä ruotsalaisrouviin liiaksi leipääntynyt. Itse olen välillä jo hyydähtänyt Anna Janssoniin, mutta viime kuussa tuli taas yksi lisää luettua, joten nappasin sitten kirjastosta toisenkin.

Haudan takaa houkutti erityisesti siksi, että tarinassa on mukana vähän arkeologiantapaista ja paljon larppaajia. Mukana on tosin myös inhokkikliseeni - poliisin henkilökohtaisen ja ammattillisen elämän sekoittuminen sattumalta, muista sattumista puhumattakaan - mutta hei, Visbyhän on pieni kaupunki? Kai siellä voivat kaikki tuntea toisensa? Plussaa kirjalle larppaajien jengin kuvauksesta, vaikken toki tiedä kuinka hyvin Janssonin versio vastaa todellisten roolipeliryhmien toimintaa. Myös Marian ihastuminen oli kiva mauste.

Kyllä tämä sinapin ja hillon kanssa upposi mukavasti. Kotoisa dekkari. Kirjanainen tykkäsi.

Sitaatti:

Maria lopetti puhelun ja ryntäsi kylpyhuoneeseen katsomaan kuvaansa peilistä. Miksei hän ollut pessyt tukkaansa? Hän nuuhkaisi kainaloaan ja kohensi tilannetta deodorantilla. (s. 55)

Fuusiokeittiötä edustaa Elliot Hallin The Children's Crusade, jonka ostin Akateemisen alepöydästä ollessani reissulle lähdössä. Olisikohan tämän nyt suolasillisushia vai texmex-gelatoa... Hallin päähenkilö Felix Strange on yksityisetsivä ja salamurhaaja dystooppisessa uskonnollisten piirien hallitsemassa USA:ssa, jossa turvallisuus on käytännössä yksityistetty ja kaikki käy kun tuntee oikeat ihmiset. Felix on kostoretkellä, sillä hänen rakastettunsa on kaapattu ja kadonnut sala-armeijan pimeisiin huoneisiin. Vaikkei naista ehkä saa takaisin, kosto on ainakin hyvää ajankulua.

Felix Strangen ja hänen miljöönsä saa jos sekoittaa kaksi osaa jotain kovaksikeitettyä kultakauden jenkkidekkaristia (Hammett? Chandler?), yhden osan Margaret Atwoodia ja reilun tujauksen Lee Childia. Tykkäsin melko tavalla. Mutta höh, tämä on VIIMEINEN osa trilogiaa, ja selvästikin lukeminen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos kiinnostuitte, lukekaa siis ensin The First Stone ja The Rapture.

Minua harmittaa aidosti, etten hoksannut aloittaa alusta. Pam Norfolk The Lancaster Guardianissa pitää hyvänä huipennuksena trilogialle.

Sitaatti:

The Corinthian straightened his back, sat up straight, got ready for what was coming.
'If you pull that trigger, just what do you think will change?'
'You'll be dead.' (s. 39)

Kunnon kalifornialainen grillikattaus - luomusalaattia, suuria pihvejä ja kevytolutta jäätynnyrissä - on Michael Connellyn Viides todistaja, joka sekin tarttui mukaan Akateemisesta. Olen joskus (?) lukenut Connellylta jotain (?) Harry Bosch -sarjasta, mutta tämän kirjan kertoja, asianajaja Mickey Haller, on minulle uusi tuttavuus. Todistajassa hänen vanha asiakkaansa Lisa Trammel pidätetään pankkimiehen murhasta, vaikka nainen vakuuttaa protestoineensa kotinsa ulosmittausta vain rauhanomaisin keinoin. Mutta vakuuttaako Hallerin ja hänen tiiminsä puolustusstrategia valamiehet? Ainakin todistajia paahdetaan parhaaseen grillaustyyliin.

Todistaja on mehukas oikeussalidraama, jonka L.A.Law:n ja Kovan lain ystävä ahmaisee hetkessä. Connelly maustaa murhatarjoilunsa sekä valkokauluspahiksilla että rikollisjengeillä. Käänne seuraa toistaan ja sivut, ne kääntyvät ihan itsekseen kunnes koko kirja on luettu. Haller on mukavasti inhimillinen ja älykkäänoloinen päähenkilö, eikä muukaan jengi uneta.

Googlaamalla selvisi, että Viides todistaja on myös Haller-sarjan viides kirja. Ei auta kuin etsiä edellisetkin, sen verran koukuttavaa kamaa tämä oli.  Norkkuunkin kirja upposi kuin häkä.

Sitaatti:

"Sinä olet niin uusi näissä hommissa että saat anteeksi. Me emme koskaan esitä tuota kysymystä. On täysin samantekevää, ovatko päämiehet syyllisiä vai eivät. Puolustus panostaa juttuu täsmälleen yhtä paljon."
"Niin mutta - "
"Ei mitään muttia", minä sanoin. [--] Päämieheltä ei milloinkaan kysytä tekikö hän sen. Teki tai ei, vastaus vain häiritsee. Sinun ei siis tarvitse tietää sitä." (s. 114) 

Perinteisen englantilaisen aamiaisen tarjosi John Harveyn Easy Meat, Charlie Resnick -sarjaan kuuluva dekkari, jossa lukija saa seurata alaikäisten nilkinalkujen, homofobisten huligaanien ja  röyhkeän välinpitämättömien viranomaisten tekemisiä Nottinghamissa. Charles Resnick on nimenä tuttu, mutta en ole aiemmin lukenut tästä gourmet-voileipiä kasaavasta ja jazzia fanittavasta poliisista. Herran eksoottisista herkkuhetkistä huolimatta nimeän tämän perinteiseksi englantilaiseksi aamiaiseksi, sillä kirja on varsin klassinen esimerkki sosiaalisiin ongelmiin painottuvasta poliisiromaanista ja Charlie itse hyvin klassinen esimerkki estoisesta englantilaismiehestä. Resnickin romanssi nuoren opettajan kanssa etenee kuin Ferrari pitkospuilla: hyvin, hyvin varovaisesti.

Easy Meat oli siinä mielessä ahdistavaa luettavaa, että sen ihmiskohtalot tuntuvat turhauttavan toivottomilta. Nuorta lihaa on kaupan ja vanhaa pehmitetään erilaisin lyöntiasein. Ihan jees - mutten mitenkään varauksetta ihastunut Resnickiin. Muutenkin tuntuu, etten tarvitse taas yhtä sarjaa lisää luettavaksi lukupinooni, joten tämä jää toistaiseksi ainoaksi yrityksekseni Harveyn kanssa. Publisher's Weekly kehuu inhimillisyyttä ja sujuvuutta, mutta taidan ainakin tällä erää kaivata asteen epärealistisempia dekkareita.

Sitaatti:

[--] Sometimes they want you to go in their car, I always charge extra for that, mostly you just do it there. Cemetery's a good place.'
'Yeah,' Nicky said, 'but what d'you have to do?'
'Jesus! What d'you think? Wank 'em off, that's the easiest. That's a tenner. Sometimes they want to suck you off, that's twenty. Nothin' to it.' (s. 35)

Että silleen. Monipuolinen ruokavalio on hyvästä myös dekkaripuolella.

***

Anna Jansson (2013). Haudan takaa. Gummerus. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 978-951-20-9121-8.
Elliot Hall (2012). The Children's Crusade. John Murray. 978-1-84854-076-0.
Michael Connelly (2013). Viides todistaja. Gummerus. Suomentanut Heikki Salojärvi. 978-951-20-9335-9.
John Harvey (2013, alkuperäinen 1996). Easy Meat. Arrow Books. 978-0-099-56788-2.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Long Play: Suojelupäätöksiä, Jahti ja Serkkuni, ihmiskauppias

Kuva/kansi: Long Play/Pentti Otsamo

Nämä ihmiset juoksevat aina. Kun Sari lähtee tapaamaan asiakastaan, hän juoksee ehtiäkseen junaan tai bussiin. Kun hän palaa, hän juoksee ehtiäkseen ajoissa toimistoon hoitamaan seuraavaa asiaa. 

Sosiaalityöntekijä juoksevat, koska heillä on koko ajan kiire. [--] (Hirvonen, Suojelupäätöksiä)

Moni on varmaan kuullut Long Playsta. Itse kiinnostuin heti kun palvelu lanseerattiin, mutta niin kuin usein on,  innostuksen ja toiminnan välillä makaa upottava aikaansaamattomuuden suo. Ennen kuin oikein huomasinkaan, Long Play oli pudonnut kategoriaan aion-tehdä-tuon.* Onneksi Long Playn puolelta aktivoiduttiin tarjoamaan paria juttua luettavaksi. Jätin häpeämättä valitsemisen taakan päätoimittaja Johanna Vehkoolle ja sainkin pdf:inä postiin Aurora Rämön artikkelin Jahti ja Elina Hirvosen artikkelin Suojelupäätöksiä.

Suojelupäätöksessä Elina Hirvonen seuraa viikon verran Helsingin lastensuojelun toimintaa. Hän pohtii lastensuojelun tilaa ja tilan taustoja. 

[--] Laitokseen sijoittaminen maksaa vielä enemmän, 90 000 euroa vuodessa. Sillä summalla saisi 400 käyntiä nuorisopsykiatrian poliklinikalla tai 3 000 tuntia kotipalvelua. [--] Polittisen päätöksenteon kannalta tilanne on nurinkurinen. Lastensuojelu on viimesijaista sosiaaliturvaa, joten siihen on pakko käyttää rahaa silloinkin, kun budjetti on tiukka. Peruspalveluista taas voidaan leikata, ellei laki sitä estä.

Tykkäsin jutusta älyttömästi. Ei ihme; olen tismalleen samaa mieltä Hirvosen kanssa. On järjetöntä käyttää enemmän rahaa korjaamiseen kuin vähemmän rahaa ennaltaehkäisyyn.

Jahti kertoo eräänlaisesta lainkäytön spontaanista joukkoistumisesta ja herättelee kysymään, missä rajat kulkevat. Onhan se periaatteessa hienoa, että yksityiset ihmiset innostuvat auttamaan rikosten selvittämisessä ja ehkäisyssä, mutta nettiaika mahdollistaa myös pelottavat lieveilmiöt... Tieto on valtaa, ja tiedonjakamisen se vasta valtaa onkin; meillä on nykyään jokaikisellä käytettävissämme järisyttävät mahdollisuudet jakaa tietojamme ja arvauksiamme suorastaan globaalille yleisölle. Minut juttu myös herätti (etenkin Doctorowin Little Brother -kirjan jälkitunnelmissa) miettimään taas yksityisyyden suojaa ja sen järkeviä rajoja, samoin kuin kysymystä siitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään ns. turvallisuuden nimissä.

Long Play harjoittaa hidasta journalismia, siis oikeita vanhanaikaisia pitkiä juttuja, joiden taustalla on toimittajan tekemään tutkimustyötä ja pohdintaa. Esitystapa on perinteisellä tavalla journalistinen – kertaakaan ei missään lukenut katso kuvat - mutta kieli on huoliteltua ja tarkkaa. Hesaria ja Ilkkaa lukiessaan sitä törmää yleensä vähintään kerran päivässä possessiivisuffiksivajeeseen tai vinksahtaneeseen pronominiin (terkkuja  sinne kiireisiin toimituksiin, että ”joka” ja ”mikä” eivät ole synonyymeja), ja vaikka minulla ei ole, vakiintuneena fiilispilkuttajana, paljon varaa kielioppiasioissa viisastella, inhoan sitä, että keskittymiseni jutun sisältöön hajoaa mokomien lapsusten takia. Ei sillä, etteikö Hesarissa olisi hyviä juttuja; varsinkin Kuukausiliitteestä löytyy melkein joka numerosta jotain mehevää. Mutta päivittäisessä toimittamisessa hätäilystä on tainnut tulla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siinä mielessä on virkistävää, että joku julkaisija haluaa nimenomaan sanoutua irti kiireestä. Aika näyttää, saako systeemi riittävää suosiota.

Oli miten oli, minun kohdallani koukku upposi leukaan heti ensi nykäyksellä, sillä kahden artikkelin jälkeen ostin kolmannen (Serkkuni ihmiskauppias kertoo modernista orjatyöstä keskellä Helsinkiä) ja kolmannen artikkelin jälkeen päätin tehdä vuositilauksen. Ainahan sitä voi vuoden kokeilla, vaikka kaikki jutut eivät varmaan aihepiiriltään tyyliltään kolahda yhtä hyvin kuin nämä kolme. Tulee kertapläjäys silti halvemmaksi kuin tällainen sipsittely.** Sitä paitsi elättelen toivoa, että kun rekisteröidyn Long Playn vuositilaajaksi, saan jutut pdf-muodossa; Ihmiskauppiaan ostin ReadBerryn kautta, ja se tuntuu edellyttävän virkkua WiFiä toimiakseen tyydyttävästi. Junamatkalla yhteys pätki ja lukeminen takkusi.

Ehkäpä palaan joskus loppuvuodesta aiheeseen ja kerron miltä jutut vakkaritilaajan näkökulmasta maistuvat. Hitaasta formaatista ei oikeastaan pitäisi tehdä pika-arviota.

Elina Hirvonen (2014). Suojelupäätöksiä.
Aurora Rämö (2014). Jahti.
Paula Sallinen (2013). Serkkuni, ihmiskauppias.

*Samassa lokerossa säilytän eräitä keskeneräisiä runoteoksia, Hanna Arendtin Vita Activaa ja kovalevyn siivousta.
** Sipsittely= ”Otan vain tämän yhden, ja tämän yhden, ja tämän jne.”

Kai se oli kesäkuu

Hyvin kylmää kestäviä suomalaisia metsäkasveja.

Säiden perusteella luulisi, että ohi livahtanut kuukausi oli pahasti myöhästynyt huhtikuu - mutta ei, näen kirjaston kirjojen eräpäivistä, että kesäkuuhan se. Ehkä eksynyt kesäkuu jostain Siperian perukoilta?

Ei silti, koleista keleistä ei juuri ole haittaa, kun on onnistunut sotkeutumaan kesäksi kirjan toimittamiseen, kattoremonttiin ja vielä konferenssiinkin. Tasapuolisen kiireistä menoa siis. Kirjojen kanssa on silti tullut vietettyä tovi jos toinenkin. Kuukauden kiinnostavin ja haastavin kirja on ollut ehdottomasti Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century, jota tavailin lukumaratonilla. Se on tosin edelleen kesken, joten lopullista arviota on lykättävä.

Kesäkuun puhtaasti lukunautinnollisin kirja taisi olla Kingin Mr. Mercedes. Parhaan viihdepläjäyksen paikasta kisaavat melko tasaväkisesti Lee Childin Never Go Back ja Vera Valan Villa Sibyllan kirous. Sundin Varistyttö oli värisyttävä... mutta viihdyttävä olisi ehkä väärä sana.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Mr. Mercedes 
Erik Axl Sund: Varistyttö
Peter Franzén: Samoilla silmillä
Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Luettu muttei blogattu:

Esa Salminen (2011). Leposija Kilamakitossa. Äänikirja, kirjastosta. Sinänsä kiinnostaviin maisemiin sijoittuva tarina, jonka keskeinen sisältö jää silti vähän jankkaavaksi. Vanhaa kartanoa Mosambikissa kunnostava Daniel yrittää estellä luonnonvarojen haaskaajia ja selvittää talonsa historiaa. Tarina ottaa jo tutuksi tulleeseen tapaan reippaasti takaumia. Rotuun ja historiaan liittyvien kysymysten käsittely on minusta tässä suhteellisen onnistunutta, mutta päähenkilöt tuntuvat hiukkasen kliseiseltä, eikä Salminenkaan täysin vältä valkoisen miehen tatsia... Oikeastaan ei tule mieleen kuin yksi valkoinen kirjailija, josta ei tule tippaakaan 'ulkopuolinen' fiilis, nimittäin Nadine Gordimer. Silti tämä oli kohtuullisen viihdyttävä äänikirja, ja tulinpahan informoiduksi tuostakin maailmankolkasta. Bonuksena leppoisa lukija Erja Manto. Minna taas ei pitänyt hänen luennastaan lainkaan.

Anne O'Brien (2014). The Scandalous Duchess. Itse ostin. Jos suinkin olisin ehtinyt, tästä kirjasta olisi ollut kiva kirjoittaa kunnon juttu - ei siksi, että se olisi itsessään kovin ihmeellinen, mutta olisin mieluusti piehtaroinut niissä dynastisissa kuvioissa, joihin kirja liittyy... The Scandalous Duchess nimittäin kertoo tavallaan Ruusujen sodan lähtöasetelmista - miespääosaa esittää itse John of Gaunt, josta Lancasterien sukuhaaraa on myöhemmin (lue: Tudor-aikaan sijoittuvissa romaaneissa) ollut tapana laskea. Itse skandaaliherttuatar on puolestaan Lady Katherine Swynford, joka eteni hovissa hovineidistä rakastajattareksi ja lopulta vaimoksi asti. John ja Katherine ovat muuten telkkarissa pöyrivässä Valkoinen kuningatar -sarjassa esiintyvän kiihkomielisen Margaret Beaufortin isoisovanhemmat. Ups, taisin sittenkin tulla piehtaroineeksi. Mutta ei se mitään, juonesta saa näppärästi kuvan wikipediastakin, ja mitä tyyliin tulee, sanoisin, että kirja olisi hyvin kestänyt noin 20 % juustohöyläyksen. Erityisesti Katherinen itsetutkiskelua olisi voinut viilata vähän vähemmän imeläksi... Ei O'Brien ainakaan tämän perusteella Philippa Gregorya voita. Ihan luettavaa mutta suosittaisin lähinnä aihetta fanittaville. The Historical Novel Societyn mielestä tämä oli "epic tale of love and loss".

Petri Vartiainen (2014). Isäasentoja. PEKK:n jäsenkirja. Aloin lukea tätä pian Pölynimurikauppiaan jälkeen ajatellen, että saisin sille eräänlaisen temaattisen vastinparin. Vaan ei. Isäasentoja oli minulle lukukokemuksena takkuinen kuin mikä. Sivuja on rapiat 150, mutta lukeminen kesti ja kesti. Tulin siihen tulokseen, etten ymmärrä tämän vuosikymmenen isyyttä... Tai sitten Vartiaisen tuokiokuvauksiin nojaava kerronta ei vain toiminut minulle. Välillä tuntui, että Vartiaisen kertoja on ironinen, välillä sentimentaalinen. Hänen kuvaamanaan isyys on suorastaan hekumallisen kokonaisvaltainen arjen kokemus, johon vasta tässä sukupolvessa on oikeastaan päästy. Ja mitä naisiin tulee niin parhaassa tapauksessa pyhyys on kaiken katoamista yhteisen läsnäolon hetkelliseen ajattomuuteen. Lisään vielä, että lapset ovat ainoa elämän mittainen rakkaus. Kaikki tuo on minustakin totta - mutta jotenkin se on todempaa tuntea kuin lukea. Isäasentoja on repaleisuudessaan hiotunoloinen kirja; se kuvaa fiksusti kuvaa miespolvien toisilleen lahjoittamia kokemuksia; se on pullollaan teräviä tunnelmasirpaleita; sejätti minut pohjimmiltaan hyvin haaleisiin fiiliksiin. Mieluummin lukisin Pihkatapin uudestaan. Lumiomenan mielestä Isäasentoja oli sympaattinen.

Lee Child (2013). Never Go Back. Itse ostin, matkalukemista. Jack Reacher, tuo antimoderni nomadierakko, liftaa tässä kohti entistä duunipaikkaansa tavatakseen naisen, joka kuulosti puhelimessa kiinnostavammalta.* Perille päästyään hän huomaa, että nainen on kadonnut ja että joku kovasti haluaisi hänenkin katoavan. Mutta varmin tapa saada Reacher kiinnostumaan on tietenkin hätistää häntä pois. Takuuvarmaa Childin laatua, omassa lajissaan mainio tapaus. Toki Reacher on jo muuttunut hahmona absurdiksi, mutta en voi olla pitämättä hänen armottomasta logiikastaan. Never Go Back oli myös siitä mukava, että tässä kirjassa otettiin pitkästä aikaa esiin Reacherin henkilökohtainen elämä. Siitä onkin jo aikaa kun hänet nähtiin minkään perheen jäsenenä, edes periferisesti. Janet Maislin NYTimesista analysoi perusteellisesti muttei pahemmin spoilaa.

Cory Doctorow (2008). Little Brother. Itse ostin. Tämä on tullut hankittua joskus viime vuonna, ilmeisesti, koska olen luullakseni bongannut sen Liinan retrospektiivistä täällä. Little Brother on energinen (nuorten?) teknojännäri. Se on myös vakuuttava puheenvuoro yksityisyyden suojaamisen puolesta ja turvallisuushysteriaa vastaan. Teknisiä yksityiskohtia oli meikäläisen humanistiskaupallisepämääräiselle taustalle ehkä hieman liikaa... mutta detaljien ajoittaisen rasittavuuden korvaa hulppeasti se, että päähenkilö (Marcus, 17 v.) ymmärtää arjen tilastotiedettä - ja sen, että paha voittaa kun hyvät vain katsovat telkkaria popcornia rouskutellen. Peukutan.

Anna Jansson (2013/2011). Murhan alkemia. Maria Wern -kirjoihin on  jo tullut helpoksi solahtaa, vaikka yhdessä vaiheessa niihin vähän kyllästyinkin. Nyt osui käsiini työpaikan kirjakierrätyksestä tämä muutaman vuoden takainen Murhan alkemia, joka keskittyy paljolti Marian pomoon Tomas Hartmaniin. Juoni on poikkeuksellisen mutkikas Wern-sarjaan ja vaatii lukijalta vahvaa halua leikkiä mukana. Ja taas kerran poliisien yksityisasiat liittyvät tutkittavaan rikokseen! Siitä on kohta tulossa uusi inhokkikliseeni. Ei silti, Alkemia oli kokonaisuutena ottaen minusta ihan vetävää luettavaa. Alkemiasta saa aiheena pientä bonusta ja tietenkin myös lasinpuhalluksesta, johon Dick Francis ja Nora Roberts ovat jo ehtineetkin minut perehdyttää. Norkku törmäsi uskottavuuskynnykseen.

Helteistä heinäkuuta, ystävät! Toivoahan aina saa.


*Tällaisiin juttuihin jää aikaa kun ei esim. asu talossa tai käy töissä.