Kaikki huono on hyväksi

Tämä kirja lähti joukkoon korkeakoulukirjastolta sattuman kaupalla: etsin jotain ihan muuta ja huomasin hyllyssä. Muistin miten Neil Postmanin kirja Huvitamme itsemme hengiltä teki järisyttävän vaikutuksen lukioikäisenä. Siksi tuntui nyt kiinnostavalta katsastaa vastakkaista argumentointia.

Kiva kirja. Nyt tiedän, että "Äiti, tapoin koko ihmiskunnan viruksellani" ei olekaan merkki arvorappiosta vaan osoitus älyä kehittävän harjoituksen onnistuneesta suorituksesta. Pentujen repiminen irti nettipeleistä on luultavasti mahdotonta joka tapauksessa, joten on lohdullista tietää puuhasteluun liittyvän myös hyötyjä. 

Johnsonin Kaikki huono on hyväksi esittää vakuuttavia perusteluja teesilleen, jonka mukaan nykyinen populaarikulttuuri on mainettaan parempaa. Sitä vain on tapana arvioida vanhempien kulttuurimuotojen ja moraalisten sisältöarvojen ehdoilla, jolloin sen hyvät puolet jäävät huomioimatta. Johnson esittää mm. hienon parodian siitä miten arvioisimme kirjoja viihteen muotona, jos ne keksittäisiin vasta nyt kun pelit, televisio ja netti ovat vakiintuneita osaksia arkeamme. Täytyy myöntää että tämän jälkeen suhtaudun huomattavasti rennommin tytärten pelaamiseen.

Kirja on puheenvuoro ja tyyli on sen mukaista. Heikoin lenkki on Unikeko-metaforan suuri rooli. Niille meistä, jotka emme ole nähneet kyseistä elokuvaa, ajatus ei ihan aukea. Kaikkiaan Johnson ilmaisee itsensä selkeästi. Olen kyllä lennokkaampiakin argumentteja lukenut, mutta teksti ajaa asiansa. 

Toisinaan esitykseni kannalta on mielestäni hyödyllistä kuvitella, että kulttuuri on kuin ihmisen rakentama sääjärjestelmä. Kun lämmintä, kosteaa ilmaa tulee kylmän merialueen ylle, luodaan ympäristö, jossa sumu viihtyy. Sumu ei synny, koska se jotenkin symbolisesti esittää uudelleen lämpimän ilman ja kylmän veden välisen taistelun. Sen sijaan sumun tulo on tämän järjestelmän ja sen sisäisen dynamiikan emergentti eli ilmaantuva ominaisuus. Sama pätee populaarikulttuuriin: tietynlaiset ympäristöt rohkaisevat kognitiivista monimutkaisuutta, toiset taas estävät monimutkaisuutta. Kulttuurinen esine - elokuva tai videopeli - ei ole tämän järjestelmän vertaus, vaan pikemminkin se tuloste tai tulos. [s. 21-22]

Kaikkiaan suositeltava kirja. Johnson toteaa mm. oivaltavasti, että Google on kulttuurimme tapa tietää itsestään. Sain paljon huvia kuvitellessani miten hän olisi käsitellyt naamakirjaa.  

Lopun lukuvinkeistä jäi to do -listalle E.O.Wilsonin Konsilienssi ja Malcolm Gladwellin The Tipping Point. 

Steven Johnson (2005). Kaikki huono on hyväksi. Miten nykyinen populaarikulttuuri tekeekin meistä älykkäämpiä. Helsinki: Terra Cognita. Suomentanut Kimmo Pietiläinen.

Kirjaa käsitteli Tiede-lehti artikkelissaan, joka löytyy täältä.

Hauki salkussa: Päätoimittajan muistikirjasta

Vähän on ehtinyt viime päivinä lukemaan: Tallinnasta palattua piti lähteä Ouluun (onneksi muuten turhalta reissulta tuli erikoinen lukuvinkki) ja työt painavat päälle... huominenkin menee tyttären joukkuetta kuskatessa. 

Mutta se rutinasta.

Tänään aiheena Hauki salkussa: Päätoimittajan muistikirjasta. Hauki on Tapani Ruokasen päiväkirjatyylinen ajankohtaisteos. Kirja on editoitu kooste muistiinpanoja vuoden 2009 maaliskuulta kesäkuulle 2010.  Suomen Kuvalehden päätoimittaja tapaa monenlaisia ihmisiä, kommentoi kohtaamisiaan, puntaroi mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Kirja osui mukaan lähinnä siksi, että kakarana haaveilin journalistin työstä: sisäpiiriläisen näkemys kiinnosti. Lyhytproosan kanssa seikkailu tänä syksynä on saattanut myös vaikuttaa asiaan. Näitä muistiinpanoja lukee samaan tapaan. 

Ruokanen on monessa mielessä suomalaista eliittiä, ja Hauki salkussa avaa mielenkiintoisia näköaloja suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Välillä vilaukset ovat vastenmielisiä, välillä inhimillistäviä. Hauki on myös lähes-melkein-osapuilleen saanut vakuuttuneeksi, että pitäisi tilata Suomen Kuvalehti. Ruokanen vilauttaa näppärästi makupaloja toimittajiensa työstä. 

Välillä Ruokasen uskonnollisen vakauksen vahva näkyminen teksteissä ärsyttää. Toden sanoakseni en varmaan olisi tullut Haukea lainanneeksi, jos olisin ennakkoon tiedostanut teologisen sivumaun. Jossain vaiheessa teki jo mieli jättää kesken. Mutta jatkoin, ja loppujen lopuksi olin hyvilläni siitä. Eipä tule liberaalin agnostikon useinkaan uskosta keskusteltua. Niinpä oma arjen kuva uskonnollisista ihmisistä rakentuu erilaisten naispappi- ja homofoobikkojen ahdasmielisten kommenttien kautta. Siinä mielessä Ruokasen rauhallinen ja salliva asenne oli varmaan terveellistä vastalääkettä. Samaa mieltä Ruokasen kanssa ei tarvitse olla mistään, kunhan tunnustaa hänen oikeutensa omaan näkemykseensä. 

Tyyli on ammattimaisen sanankäyttäjän, ja sopii päiväkirjamuotoon. Vaikka yksittäisten muistiinpanojen sisältöä on luultavasti muokattu historiaviitteiden saamiseksi mukaan, uskottavuus säilyy. Ruokanen on nähnyt mitä on nähnyt. Vahva kokemus ja vahva persoona paistavat läpi. 

Olen paikalla Terhokodissa, kun ystävä kuolee. Silmät katsovat jotakin, mikä ei näy. Hengitys lakkaa. Exitus. Sytytämme kynttilän. Lähden huoneesta.
Oven ulkopuolella vastaani tulee karkeakarvainen mäyräkoira. Se katselee minua iloisesti pää kallellaan ja kipittää sitten viereiseen huoneeseen. Saattajia. Terhokodissa on paljon sellaista, mitä ei missään muussa sairaalassa ole. [s. 180]

Kaikkiaan Hauki on hyvä kollaasi suurta ja pientä Suomesta, yhden mielipiteiden miehen kertomana.  To do -listalle voisi ajatella Ruokasen Ahtisaari-elämänkertaa, sitten kun se ilmestyy. (Niin ja George R.R.Martinin Valtaistuinpeli. Sitä kehui niin odottamaton henkilö, että luettava on.)

Tapani Ruokanen (2010). Hauki salkussa. Päätoimittajan muistikirjasta. Helsinki: Kirjapaja.

Hesarin kommentit löytyvät tästä tupla-arviosta, kirjoittajana Unto Hämäläinen. Päätelkää itse uskotteko yhden mediamegaliitin arvioita toisesta ;-P

Pudotuspeli

Lomareissulle lähtiessä jäi kotiin keskeneräinen Pudotuspeli, Arne Dahlin A-ryhmä -sarjan toinen osa (ks. myös Kuolinmessu ja Verikyynel). Sain nyt illalla loppuun.

Tässä jännärissä Dahl antaa periksi lähes universaalille ruotsalaisdekkareiden tarpeelle kommentoida yhteiskuntaansa. Kasinotalous ja tekopyhä poliisin virkakoneisto saavat vähän huutia. Juoni nojaa ainakin yhdessä kohdassa huimaan yhteensattuman tapaiseen, joka vähän tahraa muuten toimivaa tarinaa. Kaikkiaan Pudotuspeli on silti kelpo dekkari, joka kertoo A-ryhmän alun tarinan.

Kirjan luettuani jäi päällimmäisenä mieleen kuitenkin täysin tarinaan liittymätön kysymys. Mietin nimittäin vakavissani, kirjoittiko Dahl tämän kronologisesti ensimmäisen tarinan ensin... ja päätti sitten julkaista esikoisena vetävämmän ja verisemmän Verikyynelen?  Terävä veto, jos näin oli. Kuolinmessun jälkeen tuli halu lukea lisää Dahlia, ja Verikyynel olisi varmaan toiminut samoin. Mutta jos olisin lukenut ensimmäisenä Pudotuspelin, en ehkä olisi seuraavalla kirjastoreissulla muistanut kysellä sarjan muiden osien perään. Jostain syystä en pitänyt Pudotuspelin Hjelmistä yhtä paljon kuin Verikyynelen Hjelmistä - ja Norlanderin Tallinnan retki tuntui oudon päälleliimatulta. 

Rahan lisäksi teemana on seksi: sallittu ja kielletty. Dahl leikkii sanoilla ja innostuu välillä koomisiinkin ylilyönteihin.

- Georgen liikeasiat eivät koskaan ole kiinnostaneet minua. Niin kauan kun tilillä on kunnolla rahaa, olen tyytyväinen. Kamalaa, eikö totta? Olen varmasti tyypillinen vihan kohde sellaisille feminismin esitaistelijoille kuin te, neiti Holm. Ei mutta hupsista, nyt näyttää siltä että pikku Philippe valmistautuu toisenlaisiin puuhiin. Oletteko te, neiti Holm, koskaan nähnyt komean, oliivinruskean ranskalaiskangen kohoavan täydellisestä velttoudesta täydelliseen jäykkyyteen, ihmeellisen viipyilevä hitaan, hitaan taloudellisen kasvun minuutti? Takaan että se vaikuttaa ihmisen kykyyn käydä järjellistä keskustelua ruotsalaisen naispoliisin kanssa. Mais Philippe! Calmons! [s. 135]

Arne Dahl (1999). Pudotuspeli. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

To do -listalla edelleen pari Dahlia lisää. 

Hesarissa Pudotuspelistä tykättiin enemmän kuin Verikyynelestä: Keijo Kettusen arvio täällä.

Steal across the sky

Syyslomareissulla Helsingissä ja Tallinnassa ei ehtinyt paljon lukea. Kun kirjaston kirjoja ei viitsi matkalle viedä, otin evääksi Nancy Kressin  Steal across the skyn (vielä on jotain jäljellä amazon.co.uk -paketista). Sen sainkin luettua lepotauoilla hotellissa.  

Steal across the sky kertoo muukalaisista, jotka ilmaantuvat aurinkokuntaan ja kertovat katuvansa ihmiskuntaa vastaan tekemäänsä rikosta. Salaperäisinä pystyttelevät muukalaiset myös kutsuvat 21 nettihakemusten perusteella valitsemaansa ihmistä tutkimaan rikoksensa todistusaineistoa. 

Tarina etenee suoraviivaisesti ja ryhdikkäästi. Siinä on vähin mitä hyvältä scifiltä voi odottaa: yksi kantava idea. Idean kertominen pilaisi puoli tarinaa, joten jääköön sanomatta... mutta Kress kyllä kehittää ihan kelpo spekulaation taas kerran, huolimatta joistain ilmeisesti epäuskottavuuksista. Tuntui kuitenkin, että ydinidean seurauksia yhteisössä ei tällä kertaa käsitellä loppuun asti.  Pohdinkin pitkään, oliko kirja tarkoitettu vain osaksi laajempaa kokonaisuutta, ehkä trilogiaa, mutta toisaalta loppu näyttää kattavan suurimman osan avoimista kysymyksistä. Jäin kuitenkin kaipaamaan esim. Beggars-kirjoissa vahvasti esiin tuotua yhteiskunnallista näkökulmaa. 

Myös Steal across the skyn henkilöt jäivät teknisesti taitavista näkökulman vaihdoksista huolimatta jotenkin etäisiksi.  Yksikään ei tuntunut täysin sympaattiselta, ja muutamat suorastaan raivostuttavilta.  Nancy Kress saa kuitenkin idioottihahmoillakin sanottua jotain: typerä Cam ja ahdasmielinen Frank ovat samalla kertovat kyllä vallitsevista arvoista. Jotain tehtyä näissä hahmoissa silti on. 

Kressin tyyli on entisenlaista, ei ylenmääräisen runollista, mutta tarkkaa ja ilmaisuvoimaista. 

Rem Aveo said quietly in Pularit, "You come from a place where such killing does not happen."
"Yes," Cam choked out, even as part of her mind thought, No. Such killing happened all the time on Earth, she read about it in the flimsies, saw it on the newscasts. Soldiers casually murdered children all the time in Africa, In Asia, In South America. But not in Nebraska, not on Cam's small-town street, not in her sight.
"Where," Rem Avea said skeptically, "can such a place be, if people live there?" [s. 40]

Olen yleensä pitänyt Kressin kirjoista, ja tykkäsin tästäkin. Mutta en kovin paljon. Jotain jäi puuttumaan, vaikka ydinideassa riittääkin pohtimista. Beggars in Spain pysyy ykkösenä suosikkilistallani. 

Nancy Kress (2009). Steal across the sky. New York: TOR.

Tuhat loistavaa aurinkoa

Siitä on jo muutama vuosi kun tästä kirjasta hehkutettiin Suomessa, mutta jäi aikoinaan jostain syystä väliin. Ehkä hypetys ärsytti tai stereotypiat epäilyttivät? Nähdessäni tämän kirjastossa muistin kuitenkin yhden kaverin kehuneen, ja Tuhat loistavaa aurinkoa lähti matkaan. 

Kirja on sisältönsä puolesta juuri mitä takakansi lupaakin, tarina kahdesta naisesta Afganistanissa noin 60-luvulta 2000-luvulle. Tarinassa näkökulma on tosiaan naisten, yllättävän onnistuneesti mieskirjailijalta. Historiasta ei tehdä pääasiaa, vaan se on traagisuudessaankin osa arkea niin kuin se aina on niille, jotka sitä elävät. Jatkosodan aikaan täällä kai pilkottiin talveksi puita vaikka rintamalta olisi tullut mitä uutisia. Pakko on pakko.

Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole mikään elämää suurempi tarina tai edes erityisen loistava kirja. Kävi mielessä, että jos kirja olisi sijoitettu vaikkapa Kreikkaan 600 ekr, se ei olisi ollut yhtä kiinnostava. Kirjan suurin heikkous lukukokemuksena on sen totaalinen totisuus. Stockett pystyi kirjoittamaan vaikeasta asiasta huumoria unohtamatta (The Help).  Mutta ehkä huumori on ylellisyys, johon Afganistanilla ei vielä aikoihin ole varaa.

Koskettava Tuhat loistavaa aurinkoa kuitenkin on. Henkilöt ovat yksiulotteisuudestaan huolimatta ymmärrettäviä. Hosseinin tarina palauttaa inhimillisen tason Afganistanin sekasorron loputtomalta tuntuvaan saagaan. Muistelin tätä lukiessani telkkarista elokuussa tullutta dokumenttia Afganistanin Idols. Katselimme toisen tyttären kanssa ja totesimme, että mielikuvitus ei yksinkertaisesti riitä ymmärtämään. Tuhat loistavaa aurinkoa toi takaisin saman tunnelman. Kirjan naisten sisäisessä maailmassa on kuitenkin niin paljon enemmän tunnistettavaa kuin dokumentin presentoiduissa ihmisissä, että se muistutti vanhasta oivalluksesta: samaa on enemmän kuin erilaista, ja kontekstilla on väliä. Jos Kabulin Mariam olisi syntynyt Suomessa, ehkä hän nuohoaisi musikaalien ensi-illat kaupunginteattereissa ja eroaisi kirkosta homofobiaa protestoidakseen.  

Tuhat loistavaa aurinkoa haastaa kuvauksena, mutta ei juuri tekstinä. Hosseini ei tee lainasanoista itsetarkoitusta eikä muutenkaan konstaile. Tarkka kuvaus riittää.   

Mariam oli oppinut pelkäämään hetkeä, jolloin Rashid iltaisin tuli kotiin. Avaimen kilahdus ja oven narahdus saivat hänen sydämensä hakkaamaan. Vuoteestaan hän kuunteli ensin kantojen kopinaa ja sitten, kun Rashid oli riisunut kenkänsä, jalkojen vaimeaa laahustavaa ääntä. Hän seurasi Rashidin tekemisiä korvillaan: tuolinjalan kirahdusta vasten lattiaa, korituolin valittavaa narahdusta kun hän istuutui, lusikan kolahdusta latasella, veden ryystämistä, sanomalehden rapinaa hänen kääntäessään sivua. [s. 97]

Joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja: omat ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa taas kerran! 

Khaled Hosseini (2007). Tuhat loistavaa aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.

Kirjasta tykättiin mtv3:n lukupiirissä (täällä) ja Laura Tuomelan Kotilieden arvioinnissa (täällä). Morrelta vastarintaa kehuille (täällä) :-)

Teksas palaa

Taitaa olla jännäriputki päällä loman kunniaksi. Pari päivää sitten luin Lee Childilta Terässeinän, jossa seikkailee Childin yksinäinen ratsastaja, Jack Reacher. Kävin tänään kirjastossa hakemassa yhden saapuneen varauksen, ja nappasin samalla mukaan saman sarjan kirjan Teksas palaa.

Terässeinään verrattuna Teksas on vähän suoraviivaisempi, eikä taustateemana vaikuttava rasismi tunkenut omalle iholle niin vahvasti kuin kysymys Terässeinän käsittelemä fundamentalismi. Kaikkiaan Teksas oli tutulla ja toimivalla reseptillä leivottu teos. Helposti sulava, ei häiritsevä, hyvää viihdettä. Sankari hoitaa homman.

Yksioikoinen itsepäisyys on tuttuun tapaan Reacherin määrittävä ominaisuus, mutta Child antaa sankarilleen myös muutaman tilaisuuden irrotella matkan varrella. Tyylinäytteeksi otos valtatiekuppilan vessasta.

"No olen minä ainakin nerokkaampi kuin sinä", hän vastasi. "Se on helkkarin varmaa. Toisaalta se ei ole mikään ihmeellinen suoritus. Tämä paperipyyherulla on fiksumpi kuin sinä. Paljon fiksumpi. Kukin yksittäinen pyyhe on sinuun verrattuna nero. Nämä pyyhkeet voisivat astella Harvardiin yksi kerrallaan ja kullekin niistä myönnettäisiin steipendi, kun taas sinä et pärjäisi edes ala-asteella."
Reacheristä tuntui kuin hän olisi härnännyt dinosaurusta - jonkinlaista brontosaurusta, jonka aivot sijaitsivat erittäin kaukana muusta elimistöstä. Ääni meni sisään, mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin se otettiin vastaan ja ymmärrettiin. Meni neljä tai tai viisi sekuntia, ennen kuin kaverin kasvoilla alkoivat näkyä oivalluksen merkit. [s. 70] 

Jep, Reacher-kirjoissa tietää tarkalleen mitä saa. Ainoa poikkeus puhdasoppisuudesta oli, että Reacher jäi ilman naisseikkailua tällä kertaa. 

Lee Child (2003). Teksas palaa. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Tero Kuittinen. 

Verikyynel

Luin reilu viikko sitten Arne Dahlin Kuolinmessun, ja lukulistalle nousivat loputkin Dahlin suomennetut. Otin kirjastosta mitä irti sain, ja eilen olin Snellmanin Lemmikkikaupan tyttöjen jäljiltä pahasti perusjännärin tarpeessa. 

Verikyynel ei ollutkaan ihan se kaipaamani tasapainon palauttaja, kevyt perusdekkari. Kirjassa jahdataan Ruotsiin amerikoista saapuvaa sarjamurhaajaa, mutta sarjamurhaajan taustalta löytyy pimeämpiä kuvioita. Lähtöasetelmasta sukeutuu aika moniulotteinen ja kantaa ottava tarina. 

Tämä sarjan ensimmäinen ei ollut mikään iloinen tai hilpeä kertomus, mutta itsessään ehdottomasti lukemisen arvoinen. Julmuus kirjassa on hyytävää. Onneksi Dahl nostaa selkeästi esiin myös laajempia kysymyksiä, eikä kirjasta tule mitään kidutuksella mässäilyä. Henkilöt ovat inhimillisiä ja lähestyttäviä, vaikka perusjoukko onkin niin laaja, ettei kukaan nouse selkeäksi keskushahmoksi. Kenenkään kanssa ei suoranaisesti ystävästy, alkaa vain tuntua siltä, että niin voisi käydä. 

Verikyynelessä Dahl on vielä vastustanut kiusausta heittäytyä suoraan poleemiseksi, eikä rakenteella kikkailla. Teksti on tyylillisesti samaa jatkumoa kuin Kuolinmessukin: suoraa mutta ei tylsää. Pientä kujeilua löytyy melkein joka sivulta.

Hän halusi nukkua. Sen sijaan hän istui pienessä asunnossa Bagarmossenissa järkyttyneen ja surevan pariskunnan luona, joka syytti häntä henkilökohtaisesti onnettomuudestaan.
- Pollisi menee alaspäin, sanoi isä, joka yritti itsepintaisesti säilyttää kasvonsa siitä huolimatta, että jokainen hänen lausumansa sana paljasti hänen syvän surunsa. Jos he taistelisivat rikollisuutta vastaan sen sijaan että keskittyvät positiiviseen erityiskohteluun ja muuhun paskaan, meidän poikamme ei makaisi siellä kuin joku helvetin paketti, ojlle ei voi muuta kuin ampua armolaukauksen. Joka toinen helkkarin kyttä on nainen. Minä olen vain liohava koulun vahtimestari, mutta voisin helposti heittää kimpustani kymmenen tyttöskoudea ja livistää paikalta, usko pois.
- Varmasti, sanoi tyttöskoude ja yritti päästä eteenpäin. [s. 310]

To do: loput Dahlit. 

Arne Dahl (2004). Verikyynel. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

"Virallisia" arviointeja ei kevyellä hakemisella löytynyt, mutta jos juonen paljastuminen ennakkoon ei haittaa, Erja Metsälän lukupäiväkirjasta täältä voi käydä katsomassa omaani kielteisemmän kannan.

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt on nyt se Snellman joka vihdoin kolahti. En pitänyt kirjasta yhtään, mutta en taatusti unohda sitä.

Tätä ei voi suositella teini-ikäisten tyttärien äideille. Tulee paha olo.

Mikään ei (tietenkään) selity. Onneksi henkilöhahmoissa on sen verran etäisyyttä, että tietty epäuskottavuus säilyy. Jasminin, Lindan, äitien ja lemmikkikaupan pitäjien elämä tuntuu enemmän keksityltä kuin koetulta. Lopun epilogi kiukuttaa vielä lisää. Valta- ja kulttuurirakenteethan selittävät miten tässä näin kävi. Eikö romaanin pitäisi henkilöidensä kokemusten kautta sanoa jotain muutakin kuin että 'tällaista tapahtuu'? Emmekö me yksilöinä ylläpidä ja uusinna kulttuuriamme? Pitäisikö lemmikkikaupan Kastajaa vain ymmärtää ilmiönä? Tai Jasminia?

En ymmärrä. Toivon etten olisi lukenut tätä.

Teksti on viimeisteltyä ja ammattimaista kuten Lyhytsiipisissäkin. Tällä kertaa en kokenut sitä esteettisenä elämyksenä, varmaan aihe tuli väliin.

Miten joku voi olla ihmisen kokoinen marsipaanileivos? Lindaa olisi tehnyt mieli ensi töiksene puraista. Haukata pala tuosta kuultavasta pisamaisesta käsivarresta, pehmeästä ihmosta joka huokui ja eritti ympäristöönsä jotain aivan erityisiä molekyylejä. Miltä se olisi maistunut? Ainakin se olisi sulanut suussa. [s. 123]

To do -listalla: ensin pitää soittaa anoppilaan ja tarkistaa että omat tyttäret ovat toistaiseksi tallessa. Luettavaksi seuraavaksi rauhoittava juonellinen dekkari, jossa hyvät voittavat ja pahat saavat turpiin. Arne Dahlia olisi hyllyssä. Siirrän Parvekejumalia vähän myöhemmäksi, että ehdin toipua. Ai niin ja Taikakirjaimilta pongasin ennen lukemattoman Connie Willisin Inside Jobin, se täytyy hankkia.

Anja Snellman (2007). Lemmikkikaupan tytöt. Helsinki: Otava.

Suvi Ahola Hesarista tykkäsi enemmän (täällä), samoin ilmeisesti Kirsi Piha: hänen ja HS-lukupiiriläisten kommentit täällä. Morren mielipide oli vaihtelevampi.

Terässeinä

Tämä Jack Reacher -tarina on melkein jäänyt lukematta; lainattu kirjastosta jo viikkoja sitten, mutta jotenkin hautautui pinon pohjalle. Sopii kuitenkin hyvin tällaiseen syyslomaviikonlopun löhöämiseen. 

Terässeinässä Reacher, moderni sankari-antisankari, joutuu taas vaikeuksiin soveltaessaan perusperiaatteitaan kuten "mene eteenpäin", "jätä muut rauhaan jos he jättävät sinut rauhaan" ja "lyö takaisin mutta ensin". Jack Reacherissa Child on kehittänyt minusta erinomaisesti ajan henkeä heijastelevan päähenkilön. Reacher ei kuulu mihinkään, torjuu osallisuuden yhteisöissä, on vapaa ja vastustamattoman tehokas. Täydellinen ja totaalinen itsemääräämisoikeus ilman muita velvoitteita kuin uskollisuus omalle itselleen... Eikös tämä ole ideaali-ihmisemme tänään?

Tällä kertaa Reacher törmää Epätoivon kaupungin pohjamudissa lymyäviin salaisuuksiin. Tuttuun tapaansa Reacher tekee mitä haluaa eikä murehdi lain kirjainta. Reipas toimintajännäri, joka samalla kyseenalaistaa iänkaikkisen sodankäynnin, johon yksi jos toinenkin on jo turtunut, ja uskonnollisen fundamentalismin.  Juuri fanatismin ongelmaan puuttuminen teki kirjasta keskivertotrilleriä paremman. (Tämän viikon uskonnollisten tv-keskustelun jälkeen taas muistaa, että fundamentalismi elää ja voi hyvin täälläkin.)

Tyyli on tuttua Lee Childia: napakkaa, tarkkaa kuvausta. Reacherin lakoninen ajatusmaailma tarjotaan ota tai jätä -tyyliin. 

Vaughan kysyi: "Mitä tehdään?"
Reacher sanoi: "Tuntuisi paremmalta, jos meillä olisi Hum-vee."
"Kun ei ole."
"Kunhan vain sanoin."
"Mutta mitä tehdään nyt, kun ollaan Crown Vicissä?"
Reacherillä ei ollut tarjota vastausta. Muutos tuli. Hoilotus lakkasi. Tuli hetkellinen hiljaisuus. Sitten eturivin kuusi miestä kohottivat aseensa korkealle, nyrkkiin puristettuina ja käsivarret suorina.
He huusivat käskyn.
Ja lähtivät rynnäkköön.
He säntäsivät eteenpäin aseet kohotettuina. Karjuivat. Väkijoukko vyöryi perässä. Kaksi- tai kolmesataa ihmistä täyttä vauhtia, kirkui, kompasteli, kaatuili vauhkoina, silmät selällään, suu ammollaan, kasvot irvessä, ase korkealla yhdessä kädessä ja vapaa käsi vauhtia huitoen. He täyttivät tuulilasin. Vellova massa, raivokkaasti kiljuva ihmisjoukkio tuli suoraan kohti Vaughania ja Reacheria. [s. 251]

Täyttä toimintaa, mutta ei pelkkää toimintaa.

To do -listalle lukemattomat Jack Reacherit (ainakin Teksas palaa on vielä korkkaamatta). 

Lee Child (2009). Terässeinä. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. 

Äitien veren perintö

Äitien veren perintö osui kirjastosta mukaan nimen ja takakannen perusteella. Suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista Norjassa en ole ennen lukenut. Tuumin että olisi kiinnostavaa lukea vaihteeksi tositarinaa torpparin kakaroiden historiasta - yleensä historiat enemmän keskittyvät yläluokkien elämään.

Torvikin kirja on tositarinaan pohjautuvaa fiktiota, ei siis puhdasta elämänkertaa. Ehkä sääli - romaanina Äitien veren perintö ei rehellisesti sanottuna ole kummoinen. Syystä tai toisesta traagisetkaan käänteet eivät jaksa liikuttaa, eikä henkilöihin jotenkin pääse samaistumaan. Itse tarina on vahva, dramaattinen ja kiinnostava. Elämän kovuus selostetaan uskollisesti. Jokin kerronnassa kuitekin etäännyttää lukijan. Kaikki raiskauksesta sortoon ja sotaan tuntuu jotenkin ulkoiselta, vaikka kertoja on aina "minä". 

Norjalaisten jälkeen arvojärjestyksessä tulimme me säälittävät suomalaiset eli kveenit. Meidän köyhyyttämme sopi surkutella ja sisukkuuttamme ja työteliäisyyttämme ihastella. Me suomalaisnaiset olimme kuitenkin aina epäilyksen alla. Useammin kuin kerran olin kuullut norjalaisten naureskelevan häijysti kveeninaisten "löyhälle moraalille". Se sai minut häpeämään suomalaisuuttani, ja olin huolissani siitä, mitä minusta mahdettaisiin ajatella nyt, kun olin kasvanut naiseksi. Olin ehtinyt useaan otteeseen jo panna merkille miesten julkean tuijotuksen. [s. 146]

Siirtolaisista ja torppareista olisi mukava lukea enemmänkin, mutta seuraavaksi taidan katsoa löytyisikö jotain historian puolelta.  

Solveigh Torvik (2008). Äitien veren perintö. Romaani suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista. Helsinki: Minerva.  Suomentanut Taina Wallin. 

Mervin lukupäiväkirjan arvio kirjasta tässä ja kommentit Kirkko ja kaupunki -lehdestä tässä. 

Lyhytsiipiset

Sallan lukupäiväkirjan perusteella päädyin varaamaan kirjastosta Anja Snellmanin Parvekejumalat. Odotettu kirja on nyt tullut, mutta pidättelen vielä: haluan ensin lukea ne aiemmat Snellmanin kirjat, jotka toin kotiin jo viime viikolla. Aikajärjestyksessä lukeminen tuntuu oikeammalta. 

Aura (9.10.2010) ei viehettänyt erityisesti, mutta Lyhytsiipisissä oli minulle enemmän itua. Tosin, jos pitäisi sanoa "mistä kirjassa on kysymys", en osaisi vastata. Sodanjälkeisestä Suomen historiasta? Julkisuuden yhteiskunnasta? Ihmisen yksinäisyydestä ja yksityisyydestä?  Siis Bodom-järven murhien lisäksi? 

Samoin kuin Aurassa, varsinainen juoni puuttuu ja arvoitukset jäävät ainakin minulta ratkomatta. Mutta tähän kirjaan oli helpompi päästä sisään. Hilkassa ja Marleenassa naisen sisäisessä maailmassa on sellaista kevyen ja raskaan tanssia, että sen tuntee hetkittäin sisuskaluissa asti. 

(Silti jotain puuttuu, jokin tökkää. Lukisinko tämän uudelleen? En. Kerta riitti oikein hyvin.  Edelleen siis haussa sellainen 2000-luvun suomalainen naiskuva, jota ei voi laskea käsistään, joka pakottaa ostamaan kaupasta jo kertaalleen luetun kirjan, jonka luettuani alkaisin uskoa, että kirjailija on itse asiassa salaisia psyykeantureita hyödyntävä lois-alien...? No, jatkan etsintöjä.)

Snellmanin teksti on hyvää, ammattimaista ja viimeisteltyä. Hyönteistytön näkökulma on kaunis, ehkä tekemällä tehty, mutta ei silti ärsyttävästi.

Marleena hymyilee ohikulkevalle neitoparvelle ja kohottaa kättään. Lentoemännät ovat nuoria ja kauniita. Ilmoijen sinisiä piikoja. Niiden sirot parvet seuraavat lentokapteenia ja perämiestä oikealle ja vasemmalle, niiden tummansiniset käsilaukut kiiltävät kuin kuismakuoriaisen siivet, niiden korot kopisevat puunatuilla käytävillä kop kop. Niiden vaaleat nutturat pysyvät koossa ihmeen kaupalla. Ja miten niiden kädet säilyvät aina niin kapeina ja vilpoisina? Ja hengitys tuoksuu kauas asti mintulta? [s. 91-92]

To do -listalla edelleen: Lemmikkikaupan tytöt ja parvekejumalia. 

Anja Snellman (2003). Lyhytsiipiset. Helsinki: Otava. 

Suvi Aholan arvio Hesarissa täällä, Kuuttaren blogin kommentit täällä.

Mansfield Park

Tämä on ollut niin matkustelun, työn ja lentopallon täyttämä viikko, että lukeminen on jäänyt vähiin. Tyky-matkalle lähtiessäni nappasin mukaan takuuvarman lukuevään: Jane Austenin Mansfield Parkin. Kun Austen-rivin edessä aikaisin maanantaiaamuna epäröin, tuli mieleeni että Kasvattitytön tarina tuli äskettäin televisiosta - ja sitä paitsi, Mansfield Park on pokkareistani paksuin. Tuumin että se todennäköisimmin riittäisi koko pitkän bussimatkan.

Mansfield Park eroaa aika tavalla Austenin kolmesta suosituimmasta kirjasta. Äh - korjaus: en tiedä ovatko Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet ja Emma suosituimmat, mutta sellainen kuva on ainakin filmatisointien määrän perusteella muodostunut. Mansfield Park on tyynempi, etäisempi, synkempi ja selkeämmin moralisoiva romaani. Tuttu huumori valaisee kuitenkin tarinaa, joka on yhtä aikaa kujeellinen rakkausromaani ja kuvaus perinteisten arvojen murroksesta. Rikkaan tädin perheessä kasvattina elävän Fannyn persoona ei myöskään ole niin sietämätön kuin hätäinen lukija voisi ajatella. Vaikka sitä ei suoraan sanota, on ilmeistä, että jopa pyhimysmäinen Fanny korkeine ihanteineen on hyvillään, kun paha saa palkkansa. 

Kielestä ei oikein voi sanoa muuta kuin "ooh" ja "aah" ja sen tapaisia asioita. Austenin englanti on kompleksista nykylukijalle, mutta kaunista ja tarkkaa. Aina välillä jokin vanhentunut sana tai ilmaus hämmentää hetkeksi, mutta kokonaisvaikutelma on edelleen upea. 

It was a medicinal project upon his niece's understanding, which he must consider as at present diseased. A residence of eight or nine years in the abode of wealth and plenty had a little disordered her powers of comparing and judging. Her farther's house would, in all probability, teach her the value of a good income; and he trusted that she would be the wiser and happier woman, all her life, for the experiment he had devised.   [s. 150]

Ei voi olla miettimättä samaa kuin Waltarin Sinuhen kohdalla: olisiko nykykustantajalla pokkaa tätä painattaa - vai pidettäisiinkö liian vaikeana? Jane Austenin kirjat tulee yleensä luettua uudelleen parin vuoden välein. Monet vanhat suosikit tuntuvat nykyään jotenkin vähemmiltä ja huonommilta kun niihin vuosien jälkeen palaa, mutta näiden tenho ei ole vielä kärsinyt inflaatiota.

Jane Austen (1994, alunperin 1814). Mansfield Park. London: Penguin Books.

Pudonneet enkelit

Kas niin, viimeinen lähistöltä löytyvät Tracy Chevalierin kirja on luettu. Pudonneet enkelit oli taas vähän erilainen: rakenne oli samantapainen kuin Neidossa (9.10), mutta toisin kuin se ja Helmikorvakoru (1.10), tämä kirja ei kertonut minkään tietyn teoksen tai taiteilijan tarinaa.

Chevalierillä on tosin taas jokin erikoisala mielessään. Tässä kirjassa läheinen hautausmaa ja kuolemanteollisuus 1900-luvun alkuvuosien Lontoossa ehdottomasti esittää yhtä sivuosista, kuten myös naisten äänioikeuskamppailu. Tarkoitus oli varmaan antaa viktoriaanisen ajan ja 1. maailmansodan väliin asettuvan muutoksen ajan tulla esiin tarinan kautta. Yleinen teema jäi kyllä yksittäisten ihmisten varjoon ainakin minun lukukokemuksessani.

Pudonneet enkelit kertoo kahdesta perheestä, joiden tyttäret ystävystyvät. Kirjan voima on taas vahvoissa naisissa ja heidän erilaisissa, toisiinsa lomittuvissa kertojaäänissään. Muutama mies pääsee ääneen, mutta vajavaisesti. Etenkin tässä kirjassa naiset ovat selvästi uskottavampia kuin harvat miehet. Jokainen nainen on heikko ja vahva omalla tavallaan, mieshahmoista vain haudankaivajapoika on edes hetkittäin elävän oloinen. 

Kuten edellisissäkin kirjoissa, proosa on selkeää ja henkilöiden erilaisuus tuntuu tulevan suoraan ajattelusta. Ei kikkailua.

En osaa sanoa tarkalleen miksen pidä hänestä. Hän on hyvin kohtelias, hän käyttäytyy hyvin ja on kaunis katsella. Hänellä on hieno talo ja komea aviomies ja älykäs tytär. Mutta minä en haluaisi olla hän. Hänessä on tyytymättömyyttä, joka nakertaa kaikkea hänen ympärillään. Ja vaikka tiedän, että on tuomitsevaa ajatella näin, epäilen kyllä hänen kristillisyyttään. Arvelen, että hän ajattelee liikaa ja rukoilee liian vähän. Mutta he ovat ainoat ihmiset, jotka tunnemme lähistöllä, ja tytöt ovat jo niin kiintyneitä toisiinsa. Pelkään pahoin, että me tulemme tapaamaan toisiamme paljon. [s. 52]

Chevalierilla on taito sanoa melko paljon melko vähällä. Eri kertojat avaavat uusia ikkunoita toisiinsa ja samalla kuin huomaamatta myös itseensä jokaisessa puheenvuorossaan. 

Tracy Chevalier (2003). Pudonneet enkelit. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Kuolinmessu

Sattumalta jäi käteen kirjaston palautettujen hyllystä tämä Arne Dahlin vastikään suomeksi ilmestynyt dekkari. Ehkä asiaan vaikutti, että liepeessä Dahl kertoo lempikirjailijakseen Shakespearen ja oli suunnitelmissa katsoa Kenneth Branagh'n massiivinen Hamlet (tuli FST:ltä tänä viikonloppuna).

Kuolinmessussa ei näy mitään ilmeistä Shakespeare-vaikutusta - ja hyvä varmaan niin. Tiivistunnelmainen jännäri ilman ylenpalttista runoutta. Verikin roiskuu enemmän näyttämön ulkopuolella. 

Dahl tosin käyttää rakenneratkaisua, jossa kuljetetaan kahta eri aikoina tapahtuvaa tarinaan rinnakkain.  Tekniikka on yleistynyt, tai siltä ainakin tuntuu. Se ärsyttää minua aina vähän, vaikka juoni jakomielisyyden lopuksi perustelisikin. Hyppäys yhdestä tyylilajista toiseen aivan erilaiseen jotenkin hajottaa lukemista. Ja oliko loppujen lopuksi välttämätöntä siteerata (?) kolme sivua G.W.Bushin televisiopuhetta? Tajuan tarkoituksen mutta jotain rajaa...

Suurin harmi tämän kirjan kanssa oli kuitenkin, että henkilöillä oli niin selvästi yhteinen historia, josta nauttiakseen olisi pitänyt lukea ensin muut Dahlin kirjat. Nyt tuli kiivettyä tähän puuhun latvasta käsin. Dahlin jännärijatkumo ei selvästikään ole mikään Nero Wolfe -kaanon, jossa hahmojen massiivinen pysyvyys sallii hypätä sarjaan sisälle kirjasta kuin kirjasta.

Dahl kirjoittaa toiminnasta aika suoraa ja sujuvaa proosaa, mutta valitsee sanojaan lyyrisemmin, kun tullaan tunteen puolelle. 

Tukholman syndrooma tarkoitti sitä, että panttivangit turvautuivat kaappaajiinsa ja puolustivat heitä pahaa ulkomaailmaa vastaan. Cilla vilkaisi naamioituneita ryöstäjiä ja mietti, että pitäisi tapahtua aika paljon, ennen kuin hän turvautuisi heihin.
Mutta vasta aika näyttäisi sen.
Ja aika tekee ihmiselle monet tepposet.
Tuntui kuin kaikki ruuminosat olisivat puutuneet, ja hän kääntelehti hieman. Pelkkä veren virtaaminen koski. Aivan kuin koko elämä olisi tehnyt kipeää.  [s. 83]

To do -listalle Dahlin muut suomennetut. Kyllä näitä lukisi enemmänkin. Jos tulee puhesitaatteja vastaan, hyppään vain yli.

Arne Dahl (2010). Kuolinmessu. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Jukka Petäjän arvio kirjasta Hesarissa täällä.

Rikoksia ja hiekkakakkuja

En olisi eläissäni valinnut tätä kirjaa, ellei tätä olisi kehuttu Sallan lukupäiväkirjassa. Olisi ehdottomasti jäänyt hyllyyn. Nyt satuin näkemään tämän kirjastossa ja muistin, että kannen ja nimen luvattiin hämäävän. (Kuka ihmeessä keksi suomentaa Goodnight Nobodyn "Rikoksia ja hiekkakakkuja"?)

Kiitos vain Salla Brunoulle. Rikoksia ja hiekkakakkuja on viihdyttävä, hauska eikä ollenkaan niin tyhjäpäinen romaani kuin myyntipakkaus antaa ymmärtää. Jännärijuoni ei ole aivan järisyttävä, mutta ei huonokaan. Pienet puutteet antaa anteeksi alemmuuskompleksista kärsivän päähenkilön terävän kielen takia, ja yksi toisensa jälkeen näennäisen yksiulotteisista päähenkilöistä löytyy toinenkin ulottuvuus. Vain Watsonin side-kick roolia vetävä Janie säilyy uskollisesti uskottamattomana. Mutta ei se mitään. Hauskaa oli, enkä tunne mitään tarvetta vaatia näitä tunteja takaisin. 

Weiner kirjoittaa hilpeän purevasti, tuikkaa terän kylkiluiden väliin aina kun katse välttää.

Avioliitto tuntui aika lailla samanlaiselta kuin naimattomuuskin, lukuun ottamatta sitä että sormessani oli hyvin iso säkenöivä timantti ja sitä pikku yksityiskohtaa, etten voinut käydä ulkona muiden miesten kanssa. Vaikka en minä aviomiestänikään kovin paljon nähnyt. Ben oli ilmeisesti käyttänyt elämänsä kaiken vapaa-ajan minun kosiskeluuni. Kun kaupat oli tehty, hän teki töitä iltaisin ja viikonloppuisin ja koko kesän, paitsi satunnaisina viikonloppuina, jolloin hän ajoi lauantaina tapaamaan minua ja Janieta Syn taloon Bridgehamptoniin, vietti koko päivän uima-altaan laidalla ja ajoi takaisin sunnuntaina kasvot palaneina ja valkoinen läikkä korvan kohdalla, missä hän oli pidellyt matkapuhelintaan. [s. 199]

To do -listalle saman kirjoittajan Tietyt tytöt.

Jennifer Weiner (2008). Rikoksia ja hiekkakakkuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hilkka Pekkanen.

Aura

Aura on nyt ensimmäinen puhtaasti blogikirjoittelun takia valitsemani kirja. Kun bloggaa kirjoista, lukee muidenkin blogeja - tai niin on ainakin minulle käynyt. Netissä tulee liikuttua enemmän. Jossain kehuttiin kovasti Anja Snellmanin Parvekejumalia, joten varasin sen kirjastosta. 

Poimin myös mukaani kolme Snellmanin muuta kirjaa. Valkkasin hyllystä 2000-luvun puolella kirjoitettuja. Ajattelin, että pääsen niillä Snellmanin tyylin makuun. En ole lukenut yhtään Snellmanin kirjaa sitten opiskeluaikojen. Silloisen Kaurasen Sonja O. kävi täällä ei innostanut.

(Suomalaiset kirjat eivät muutenkaan innostaneet siihen aikaan - ja vierastin automaattisesti kaikkea, mitä kriitikot kehuivat. Me viestinnän laitoksen lahjakkaat nuoret naiset yliopistossa emme kuollaksemmekaan olleet yhtä mieltä jonkun Jukka Kajavan genreen kuuluvan kanssa. Oi niitä aikoja! Oi Jumalan Teatteria ja Pengerkadun divaria!)

Mitä sitten Aurasta? Kirja on lyhyt, sen anti on tunnelmassa. Aina välillä siihen imeytyy mukaan kuin vahvaan viiniin, hetkeksi. Sitten taas putoaa pois ja ihmettelee: mitä tässä tapahtuu? Kuka tuo on? Huh?? 

Tätä lukiessani muistin taas miksi harvoin nautin runoista. Jotain köyhää ja kaksiulotteista on varmaan mieleni maisemassa, en vain pääse sisään tämän tyyppisiin kirjoihin.  Haluaisin mieluummin draamalle kaaren. Ja ainakin yhden henkilön, jonka tunteisiin tai tilanteeseen pystyn eläytymään.  

Teksti on kaunista.

Jokaisen suomalaisen sydämessä asuu karhu, hän sanoo. Katsopa vaikka meidän albumikuvia, siellä ne näkyvät, joka iikan takana tumma varjo.
Mitä ne karhut ovat?
Unelmia jotka ovat kasvattaneet turkin, hän vastaa. [s. 97-98]

Muuta ei oikein voi sanoakaan.

To do -listalla silti vielä kolme Snellmanin kirjaa...  Petri Tammista luettuani lupasin itselleni etsiä suomalaista naisproosaa, josta tulisi sama oivalluksen tunne. Yritän nyt oikein perusteellisesti ensin Snellmanin kanssa. Oli Aurassa pieniä elämänilonkin häivähdyksiä. Jos ei Snellman tärppää, yritetään muita. 

Anja Snellman (2000). Aura. Helsinki: Otava.   

Mervi Kantokorpi Hesarissa tykkäsi kirjasta, arviointi täältä.

Neito ja yksisarvinen

Helmikorvakorun  jälkeen halusin lukea muutkin Chevalierin suomennetut työt. Ne saikin lähikirjastoon muutamassa päivässä.

Neito ja yksisarvinen osoittautui erilaiseksi kuin Tyttö ja helmikorvakoru, mutta yhtä mukavaksi lukukokemukseksi. Rakenne on erilainen. Useamman kertojan käyttö antaa monipuolisuutta tarinalle. Seinävaatteiden tarinassa punotaan samaan kudelmaan erilaisten ihmisten kohtaloita, ja monet heistä pääsevät puhumaan omalla äänellään.  Pidän kovasti Chevalierin tyylistä ottaa historiallinen tausta mutkattomasti mukaan. Ympäristöllä ja ajankuvalla ei röyhistellä, se vain on, yhtä vastaansanomattomasti kuin nykyaika on oman elämämme ympärillä. 

Kertojan vaihtuessa kullekin antaa elävyyttä heidän havaintomaailmansa erilaisuus. Ihmiset huomaavat erilaisia asioita, ja samatkin asiat eri tavalla. Heidän sisäinen elämänsä on erilaista. Kieli ei muutu merkittävästi, mutta sävy vaihtelee silti.

En liikahtanut. Olen oppinut vuosien kokemuksesta, että koirat ja haukat ja naiset palaavat luokse, jos pysyy siinä missä on. Kuulin kuinka hänen jalkansa läiskähtelivät viereisen huoneen lattian poikki, pysähtyivät sitten. Hetken kuluttua askelet kuuluivat taas ja hän ilmestyi takaisin ovelle. "Oletko tulossa?" Hän hymyili edelleen.
"Tulenhan minä, kaunokainen, jos kävelet kanssani etkä kiiruhda edeltä niin kuin olisin lohikäärme jota sinun on paettava." [s. 18]

Hyllyssä on vielä yksi Chevalier. Ehkä huomenna. 

Tracy Chevalier (2005). Neito ja yksisarvinen. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Kuvia seinävaatteista, joiden tarinan kirja kertoo, voi ihailla täällä.

Kotilieden arvioinnissa täällä kirja tulkittiin dekkariksi, mikä vähän hämmästytti.

Kaksoset

Kun on kotona kaksoset, pitää ilmeisesti lukea kirja, jonka nimi on Kaksoset. Arvasin jo takakannesta kirjastossa, ettei tästä jännäristä suuria elämyksiä saa. Mary Higgins Clarkin kirjat ovat lähes järjestään olleet sellaisia lue-ja-unohda -tapauksia, eikä tämä ollut poikkeus.

Tapahtumat etenevät, joten sivuja tulee käännettyä. Henkilöhahmoilla ei ole luonnetta ja juoni on epäuskottava, mutta pelastuuhan se toinenkin söpö pikkutyttö sitten onneksi telepaattisen kaksossiteen avulla. (Anteeksi vaan spoileri. Et olisi itse arvannut?) 

Kirja toimii jonkinlaisena NCIS-tyylin tv-sarjan painettuna vastineena. Aivot narikkaan, tämä on tunnissa ohi, ei tarvitse keskittyä. 

Itse asiassa parempi jos ei kovasti keskity. Keskittynyttä lukijaa häiritsee enemmän tekstin laatu. 

Vielä kymmenen minuuttia ja hän olisi perillä. Liikennettä ei ollut kovin paljon. Hänen verensä jähmettyi, kun hän huomasi liikkuvan poliisin auton. Hän vilkaisi nopeusmittaria: hän ajoi kuuttakymppiä viidenkymmenenviiden alueella. Ei huolta. Hän pysyi oikealla kaistalla eikä puikkelehtinut edestakaisin. Clint oli kyllin kaukana, jotta kukaan edes ajattelisi hänen seuraavan tätä. [s. 109].

Mary Higgins Clark (2007). Kaksoset. Helsinki: Tammi. Suomentanut Heikki Kaskimies.

Liha tottelee kuria

Viime viikolla nautiskelin Miina Supisen Apatosauruksen maan kanssa, ja lupasin itselleni, että kaivan esiin myös Supisen esikoisromaanin, Liha tottelee kuria. Ja kirjastosta löytyi! 

(Onko kukaan kirjoittanut oodia kirjastolle? Täytyy varmaan penkoa runopalstat ja -blogit)

Mutta asiaan. Huoh.  Nyt kun olen lukenut tämän kirjan, harmittaa todella, sillä Supiselta ei kait ole vielä ilmestynyt kuin nämä kaksi. Joten hupi on ohi. 

Liha tottelee kuria on ihan yhtä herkku kuin Apatosauruskin, vaikka vähän eri tavalla. Tarina on armottoman tarkkanäköinen. Keskusperheen hullunhauskat hahmot etsivät vakaata pintaa kuka mistäkin: yksi on turvassa jos on tarpeeksi iso, toinen jos vapauttaa itsensä vapauden taakasta, kolmas jos kaikki näyttää siltä kuin pitääkin, niin ja neljäs näyttääkin olevan turvassa, koska ei edes kuulu omaan elämäänsä. Tervein ja ympäristöään parhaiten hallitseva perheenjäsen on neljän vanha. 

Kuulostaa ehkä masentavalta, mutta ei ole.  Liha tottelee kuria on sekä poikkeuksellisen hauska että poikkeuksellisen realistinen  kuvaus nykyisestä elämänmenostamme... jos absurdi heijastaa totuutta parhaiten, vika on totuudessa!  Ei se olisi huvittavaa, ellei se olisi totta. Supinen nauraa rehellisesti sille, mikä onkin naurettavaa, muttei silti ihmisen hyvälle kipinälle. Se on siellä jossain, ehkä istumassa jättilumpeenlehdellä.

Kieli on ehkä hintsun maneerisempaa kuin Apatosauruksen niukemmassa tyylissä, mutta who cares? Kaiken saa anteeksi ihminen, joka käyttää adjektiiveja näin:

Nuorena Launo oli tuonut Katriinalle mieleen Ruotsin lipun, koska hiukset olivat keltaiset, silmät siniset ja mies hulmusi huoletta. Mutta nyt vanhemmiten Launo oli alkanut näyttää kummituseläimeltä. Launolla oli niin suuret silmät. Varsinkin kalpeana ja silmäpusseissa, niin kuin nyt, mies näytti aivan kummituseläimeltä, viidakkojen oudolta yöeläimeltä.  [s. 62-63] 

Jesh. Eikä vain kerran tai kaksi, pitkin kirjaa! Tuosta noin vain! To do -listalle: ala seurata Supisen kirjallisuusblogia täällä. 

Miina Supinen (2007). Liha tottelee kuria. Helsinki: WSOY. 

Yksi arvio(Uusi Suomi)

täältä 

ja toinen (Hesari, Antti Majander)

täältä

Ilon filosofia

Juhani Pietarisen Ilon filosofia päätyi lukupinoon kun yhteensattumia kertyi liikaa. Vuosi pari sitten luin Antonio Damasion Looking for Spinozan, joka käsitteli onnellisuutta, ja huomasin että enemmän olisi varmaan saanut irti jos Spinoza olisi tutumpi. Tämä palasi mieleen kun viime kuussa luin yhden toisen kirjan (Perkele, 21.9)  ja sitä kautta sain to do -listalle lisää Damasiota. Jonkin aikaa sitten luin Michael Foleyn upean kirjan The age of absurdity, jossa Spinozaa taas tulkittiin. Alkoi olla sellainen kutina, että Spinozasta pitää ottaa selvää.

Kirjastosta löytyikin hyvä peruskirja, joka kuvaa ja tulkitsee Spinozan keskeisimmät ajatusrakennelmat. Ainoa miinus on rakenne: ensimmäinen osa sisältää noin 10 sivun tiivistelmän kaikesta myöhemmin tulevasta. Ilmeisesti tässä on ajateltu ystävällisesti niitä, joilla on vähän aikaa lukea tenttiin... No, onneksi aihe kantaa kirjaa tästä huolimatta.

Pietarisen tapa tuoda Spinozan alkuperäistä tekstiä mukaan oman tulkintansa rinnalle on hyvä. Tulee aidosti ymmärretyksi miten erilaisessa kontekstissa Spinoza on työtään tehnyt, ja myös mihin tulkinnan ristiriidat perustuvat. Tämän kirjan perusteella sanoisin myös, että eipä kannata jahdata alkuperäistä ja koittaa sitä ymmärtää. Ehdottomasti parempi jättää sellainen hupi ammattilaisille. Pietarisen tulkintateksti ei ole kevyttä, mutta se on 90% selkeää. 

Mitä sitten ilo on? Spinoza määrittelee ilon hyvin epätavallisella tavalla ihmisen siirtymiseksi pienemmästä suurempaan täydellisyyteen. Määritelmän selitys on seuraava: tehtävä on auttaa ihmisyksilöä toteuttamaan niitä kykyjä, joita hän on synnyinlahjanaan saanut, ja niiden toiminta ihmisessä ilmenee juuri elinvoimana, innokkuutena, vitaalisuutena, aktiivisuutena. [s. 24]

Harmittaa todella, etten ole lukenut tätä kirjaa jo paljon aikaisemmin. Vaikka sivuaineena joskus kauan sitten oli käytännöllinen filosofia, Spinozaan en muista tutustuneeni kuin jonkin filosofian historian yleisteoksen osana. Nyt huomaan, että omat arjen selitysmallini resonoivat monilta osin Spinozan peruslinjoja. Ehkä yhteys löytyy Spinozan ja kriittisen realismin ontologiasta. Tai sitten aktiivisen oppisen ideologia tekee Spinozasta tutunoloista. Mutta mitäpä sen väliä - kirja tuotti iloa (sekä spinozalaisessa että arkisessa mielessä). Siis filosofiaa parhaasta päästä!

To do -listalle uudestaan Looking for Spinoza. Voisi myös katsoa löytyykö Spinozasta jokin vähän tuoreempi suomenkielinen esitys kaukolainaan. 

Juhani Pietarinen (1993). Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino. 

Kapina laivalla

John Boynen kirja Kapina laivalla lähti mukaan kirjastosta, koska pidin kovasti kirjailijan toisesta suomennetusta teoksesta, Poika raidallisessa pyjamassa. Olin myös utelias lukemaan HMS Bountyn tarinan: se on niitä suuria tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi aiheesta yhtään kirjaa lukenut eikä yhtään elokuvaa nähnyt. Captain Bligh - siinä vasta arkkityyppi!

Tarina jaksaa imeä mukaan, vaikka lopun osapuilleen tietääkin. Pidän Boynen tavasta suodattaa tapahtumien kehitystä sellaisen kertojan läpi, joka ei täysin ymmärrä havaintojaan, ja siitä miten hän jättää moraalisen tuomion lukijan tehtäväksi saarnaamatta suoraan. Nämä piirteet löytyvät molemmista näistä lukemistani Boynen kirjoista, vaikka tyylillisesti ja sisältönsä puolesta ne ovatkin hyvin erilaisia.  

Mittakaavassa on eroa, sille ei voi mitään. Siinä missä Kapina laivalla viihdyttää ja ehkä askarruttaa, Poika raidallisessa pyjamassa kauhistutti ja suretti. Kapinan tyyli on runsaampaa kuin raskaan-niukan Pojan kieli, tai siltä ainakin tuntuu. Kirjoilla on sama suomentaja. Joko tyylissä on eroa tai sitten vain luen niitä eri tavalla. 

Kattiruoska - noin kahdeksantoista tuuman pituinen köydenpätkä, joka haarautui yhdeksäksi ohuemmaksi köydeksi, joihin jokaiseen oli sidottu kolme solmua - ei näyttänyt minusta aivan niin pelottavalta kapineelta kuin olin uskonut, eikä Quintal päästänytkään parin ensimmäisen iskun aikana kuin hiljaisen ulvahduksen, jollaisen nukkuva voi päästää jos joku tuntematon potkaisee häntä. Mutta kolmas isku sai hänet irvistelemään. Neljännen saadessaan hän päästi huudon. Ja viidennestä alkaen jokaista lyöntiä seurasi tuskanhuuto, joka sai vatsani vihlomaan, vaikka en edes pitänyt miehestä. [s. 177]

To do -listalle Boynen lähdeteoksista Caroline Alexanderin The Bounty ja John Tooheyn Captain Bligh's portable nightmare.  

John Boyne (2009). Kapina laivalla. Bazar. Suomentanut Laura Beck. 

Sovitus

Aina välillä huomaa, että oma maku on toivottaman eksentrinen, ja että kriitikkojen ylistämät nykykirjailijat ovat jääneet väliin. Sovitus tuli luettavaksi Elizabeth Noblen Lukupiirin myötä (28.9). Noblen naisten kommentit riittivät herättämään uteliaisuuden. 

Sovitus oli enimmäkseen mukava yllätys, mutta kärsii samasta kuvailun taudista kuin moni ihailtu kirjailija. Mikään ei saa minua uskomaan että kaikki nämä adjektiivit ovat todella tarpeen... Ajoittain heräsi myös epäilys, että McEwanin teksti ei ole käänny helposti tai luontevasti, ja rytmistä tulee alkukielestä erotettuna raskaampaa kuin oli tarkoituskaan. 

Nousiko Briony todellakin tutisevin jaloin, tyhjin kipristelevin vatsoin ja tykyttävin sydämin ja siirtyi penkkiriviä pitkin kirkon keskikäytävlle, mistä hän lähti sairaanhoitajan päähine päässään kävelemään kuin Kristuksen morsian kohti alttaria, kohti suu ammollaan tuijottavaa pappia, jota koko pitkän uransa aikana ei ollut vielä koskaan keskeytetty toimituksen tässä vaiheessa, kohti paikallaolijoiden kiertyneitä kauloja ja puolittain taaksepäin kääntynyttä, valkoiseksi valahtanutta hääparia - ja lausuiko hän siinä kävellessään uhmakkaalla ja vakaalla äänellä julki pätevät syynsä? [s. 473]

Upeaa, mahtavaa, kaunista... ja miksi mieleeni tulevat venäläiset klassikot? Oikeasti upeaa kirjassa oli tarinan monien näkökulmien hienovarainen lomittuminen toisiinsa. Sovitukseen oli myös helppo eläytyä, ja loppuratkaisukin oli oudosti tyydyttävä. 

Voisin lukea McEwania enemmänkin. 

Ian McEwan (2002). Sovitus. Helsinki: Otava. Suomentanut Juhani Lindholm.

Tässä muuten Erkki Tuomiojan kommentit (alkukielisestä) teoksesta.

Conspirator: Lenin in exile. The making of a revolutionary

Helen Rappaportin Lenin-elämäkerta tuli ostettua amazon.co.uk:lta kesällä. Olen vuosien varrella lukenut jonkun verran Neuvostoliittoa ja sen johtajia käsitteleviä teoksia. Tuumin että miksei tätäkin.

Rehellisyyden nimissä aihe on oikeastaan tylsä. Rappaport keskittyy enimmäkseen Leninin maanpakolaisvuosiin, ja fokus on yksinkertaisesti liian kapea innostaakseen ei-ammattimaista lukijaa. Elämänmakuisia yksityiskohtia on paljon, ja toki kirja antaa uuden näkökulman yhteen historian suurista hahmoista... mutta silti. Leninin persoonasta ei ilmeisesti saa kovin paljon irti (onko kaikki arkkityyppiä vastaan sotiva materiaali vuosien varrella hävitetty?) ja keskittyessään Leniniin Rappaport samalla jättää toissijaisiksi sinänsä kiinnostavat Venäjän, maailmanhistoriallisen ja sosialistisen liikkeenkin tapahtumat.

Lukija saa perinpohjaisen selvityksen Leninin pyrkimyksistä dominoida hinnalla millä hyvänsä synnyintuskissaan kiemurtavaa sosialistista internationaalia ja etenkin Venäjän vallankumouksellisia. Muilta osin kirja on epäilemättä todenmukainen ja masentava kuvaus rahattomuudesta, vaelluksesta kaupungista toiseen ja loputtomista poliittisten ryhmittymien välisistä kinasteluista. Osoittautuu myös, että kommunistinen ikoni piti pyöräilystä, kävelyretkistä, British Museumin kirjastosta ja shakista.

Suomalaiselle on toki mielenkiintoista lukea tulkintoja Leninin suhteesta Suomeen. Vuonna 1905 aktivististit kokoustivat Tampereella, ja "In gratitude for their solidarity Lenin promised the Finnish Social Democrats that, when the revolution finally came in Russia, Finland would be granted ts independence". [s. 130].  Pakomatkallaan Turun saaristossa Leninin arvellaan oivaltaneen jotain oleellista suomalaisesta kansanluonteesta: "Here was a nation where even the police, unlike in Russia, were fighting against oppression. They would never surrender." [s. 162].

Pysyvimmin kirjasta jäi mieleen tunne, että Lenin oli 'omalle' vallankumoukselleen ulkopuolinen. Kun tsaarinvalta kaatui, hän oli asunut maanpaossa jo 16 vuotta. Hän eli elämää, joka oli täysin irrallaan kaikesta kosketuksesta proletariaattiin, jota vallankumouksen oli määrä palvella. Idealisti ja teoreetikko siis - ja täysin häikäilemätön pyrkimyksissään.

Kaikkiaan kirja sopii aiheesta vilpittömästi kiinnostuneelle - minulta meinasi kiinnostus loppua kesken, vaikka kirjoittajan tyyli onkin hyvää elämänkerrontaa.

Helen Rappaport. Conspirator: Lenin in exile. The making of a revolutionary. London: Windmill Books.

Tyttö ja helmikorvakoru

Tänään kävin kirjastolla ja sain mukaani muutaman To do -listalla olleista kirjoista (28.9, Lukupiiri). Vaikka kesken on kaksi muutakin kirjaa, oli pakko lukea heti Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru.

Kannen kuva. Siinä syy. En ole niitä onnellisia, jotka saavat suuria elämyksiä maalauksista - enkä pahemmin jaksa kiinnostua maalaustaiteista - mutta näyttää olevan totta, että Vermeerin maalaukset naulitsevat paikoilleen. Pitää vain katsoa. Eikös yksi Hannibal Lecterin tarinan sivuhenkilöistä ottanut elämäntehtäväkseen nähdä kaikki Vermeerit?

Minulle Tyttö ja helmikorvakoru on siitä harvinainen tapaus, että olen nähnyt ensin elokuvan ja sitten vasta luen kirjan. Se ei haitannut ollenkaan. Elokuva oli harkittu ja vastustamaton kuin maalaus itse: hehkuvaa kuvaa, värit ja muodot suhteessa toisiinsa, kaunista ja rumakin kaunista.

Kirja on kuitenkin muuta elokuvakokemus antoi odottaa. Toki Chevalier kuvailee - ja elävästi - mutta kirjan ydin on älyllisessä, emotionaalisessa ja sosiaalisessa. Vaikka vanha kauppiaitten Hollanti hengittää kirjassa, päähenkilö Grietin voimakas, kurinalainen persoona hallitsee lukukokemusta. Teksti on konstailematonta, toteavaa, paljasta.  

Pian kävi helpommaksi pitää katseeni hänessä. Hän katseli minua ikään kuin ei olisi nähnyt minua vaan jonkun muun, tai jotain muuta - ikään kuin hän katselisi maalausta.
Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.
Oli melkein kuin en olisikaan siinä. Pystyin rentoutumaan hiukan heti kun minusta tuntui siltä. Koska hän ei nähnyt minua, minä en nähnyt häntä. Ajatukseni alkoivat harhailla - jänismuhennoksessa jota olimme syöneet, pitsikauluksessa jonka Lisbeth oli antanut minulle, tarinassa jonka Pieter nuorempi oli kertonut edellisenä päivänä. Sen jälkeen en ajatellut mitään. [s. 246-7]

Olen joskus miettinyt minkälaista olisi ollut syntyä satoja vuosia sitten. Näillä sukujuurilla olisin ollut piika tai torpparin kakara. Minkälainen olisin ilman lukutaitoa, ilman koulutusta, ilman matkoja maassa ja maailmalla? Miten kokee maailmansa on älykäs ihminen, jolta puuttuu täysin mahdollisuus koulutukseen?  Chevalier onnistuu Grietin kanssa hyvin: hänestä ei tule epäuskottavaa, ei kylmää, ei ihmeellistä eikä epäaistillista kuvaa. Samalla hänen halunsa Vermeeriin on fyysisestä ulottuvudesta huolimatta pohjimmiltaan abstraktia halua, halua jotenkin älylliseen täyttymykseen.

Grietin maailmaan on helppo eläytyä, ja siitä on helpotus tulla pois. Kiva elää 2000-luvun Suomessa. Kysykää vaikka Newsweekilta! To do -listalle kuitenkin Chevalierin Neito ja yksisarvinen.

Tracy Chevalier (2001). Tyttö ja helmikorvakoru. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Tietoa maalauksesta (ja vastaväitteitä kirjan sisällölle) täältä.