Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)

Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus

Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.

Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)

Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Tammikuun kirjataival

Ei liity aiheeseen. Mutta kiva kuva. Superhero-asennetta.*

Tammikuu on ollut tiivistahtinen ja lopputalvi näyttää vielä hurjemmalta. Mutta ei haittaa, asenteella mennään.

Tammikuu on ollut myös blogielämässä vilkas kuukausi. Tavallisen jutustelun lisäksi oli kolmekin hienoa ekstraa. Margitin kymmenen kysymystä saivat muistelemaan menneitä, ja niin sai Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kisakin, jossa piti miettiä vuoden parhaita lukukokemuksia. Onnistuin taas äänestyksessä tallaamaan omia polkujani, sillä osallistuin kahdessa kategoriassa - ja kummankin voittajakolmikko on vielä minulta lukematta... Vaan eipä tuo haitanne; homman nimihän on, että löytää uusia kiinnostavia kirjoja ja niin kävi nytkin. Ja olen iloinen, että Sinisalon Auringon ydin ylti top kymppiin Blogistanian Finlandiassa!

Kuukauden huippu oli silti minulle loppiaisen lukumaraton, jolla sain luettua loppuun vinon pinon kesken olleita kirjoja. Janne Juhani Kuusisen Hauskan miehen kirous huvitti ja hirvitti. Novelliantologia Huomenna tuulet voimistuvat kurottui tulevaisuuden uhkakuviin. Anne Leinosen Viivamaalari osoittautui monisyiseksi spefisommitelmaksi. Maarit Verrosen Viimeinen lapsitähti oli, noh, Verrosen. Siis hyvä. Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa oli vähän jahkaava mutta sisälsi paljon riipaisevasti hauskaakin.  Aravind Adigan The White Tiger oli tehokas sukellus toiseen maailmaan ja muistutti mukavasti mieleen Intian. Näistä ilman omaa juttua jääneistä pitää erikseen kehaista Viivamaalaria, joka onnistui yllättämään mutkikkuudellaan ja viihdyttämään yllättävyydellään.

Luettu ja blogattu:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Kari Hotakainen: Luonnon laki
Miina Supinen: Säde
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Seppo Jokinen: Vihan sukua

Luettu muttei blogattu:

Lauren Beukes (2013). Säkenöivät tytöt. Kirjastosta. Hesarin arvio sai tämän kirjan kuulostamaan juuri tismalleen minun jutultani - aikamatkustusta ja sarjamurhaa, jee! Harper Curtis, outoon aika-avaruusjatkumon luuppiin päätynyt psykopaatin tapainen, teurastaa kirkkaana loistavia tyttöjä pitkin vuosikymmeniä. Tytöt todistaa nyt viimeistään sen, että IKINÄ ei voi tietää kuka pitää mistä kirjasta... mikään miljöö tai teema ei takaa mitään. Minulle Säkenöivät tytöt oli poikkeuksellisen hehkuton ja takkuinen kirja, jonka loppukaan ei tuottanut erityistä tyydytystä. Olihan tämä kivasti surrealistista ja periaatteessa fiksusti toteutettua tarinaa, eikä sitä keskenkään olisi hennonut jättää... mutta ei tullut pienintäkään intoa jahdata lisää Beukesin kirjoja. Ihmiset eivät jaksaneet kiinnostaa; vain vanha toimittaja Dan herätti jonkinasteisia sympatioita.

Stephen King (2009) Under the Dome. Omasta hyllystä. Piti lukea tämä uudestaan kun telkkarissa alkoi pyöriä kirjaan "perustuva" sarja. Sarja voi olla sarjana hyvä,** mutta kirjaan se perustuu aika löyhästi. Heti ensimmäisen jakson kohdalla alkoi vaivata epämääräinen ei-se-varmasti-noin-mennyt -olo. Ainoa lääke kaiherrukseen oli aito ja alkuperäinen Dome, joka oli toisellakin lukemalla hyvä kirja. Rakastan  näitä Kingin armottomia tarinoita...  Morre kiinnitti huomiota myös tarinan armottomaan pituuteen!

Mika Waltari (2008, alkuperäinen 1948) Mikael Karvajalka. Äänikirja, kirjastosta. Tämän äänikirjan aloitin jo joulukuussa, ja se oli mainiota seuraa joulusiivoja tehdessä. Joko kämppä on liian pieni tai siivoukseni liian ylimalkaista, sillä 30 levyä en saanut joulun alla kuunnelluksi; tammikuulle jäi vielä hyvä nippu. Mikael on turkulainen orpopoika 1500-luvun Euroopassa. Kasvattiäiti saa opinhaluisen pojan tuupattua kouluun... ja loppu onkin Historiaa isolla hoolla, sillä Mikael kiertää uskonpuhdistuksen kiihkossa tempoilevaa mannerta, sotii ja opiskelee ja vakoilee ja tutustuu aikansa mahtimiehiin. Ja naisiin. Niin kuin Waltarin miehet usein, Mikael on vähän hidas ymmärtämään naisia. Tai oikeastaan miehiäkään. Mutta itseensä hän tutustuu, vähän kerrassaan, ja siinä sivussa lukija häneen. Waltarin humoristinen ote on tässä(kin) mainio, ja Veikko Honkanen lukijana tekee sille täyttä oikeutta. Etenkin Antti Tykinvalaja, Mikaelin veli elämän joskaan ei syntymän kautta, on äänikirjassa edukseen. Salla luki Karvajalan lukumaratonilla.

Lisäksi luin vielä Hilkka Ravilon uusimman - mutta siitä täytyy tehdä oma juttunsa.

Oman lukukuuni ykköstä on mahdoton valita, sillä niin moni kirja oli suorastaan loistava. Olivat mokomat vielä hyviä kaikki niin omilla tavoillaan, että vertailu tuntuu absurdilta... En viitsi kiusata itseäni parhautta pähkäilemällä; olen vain hissukseen iloinen, että hyviä kirjoja on niin paljon.

Tällainen lukukuukausi sopii päättää vaikkapa ulkokirjalliseen sitaattiin:

Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa.

Hienoa helmikuuta kaikille!

* Kuva täältä.
**En katsonut kuin ensimmäiset jaksot, joten no comment. Ehkä se siitä parani.